Hullun Ludvigin linnat ja Baijerin ihmeitä

0

Someron lukion jo eläkkeellä oleva historian lehtori Leeni Tiirakari matkustelee mielellään Euroopan asutuilla seuduilla. Tavallisesti alla on vuokrattu auto, sillä hän haluaa nähdä mahdollisimman monta kirkkoa, linnaa, luostaria ja museota. Nyt Leeni aukaisee matka-arkkunsa ja kertoo, mitä hän matkoillaan halunnut nähdä ja miksi.  

 

Műnchenin lentoasemalla Suomen koneet tulevat terminaali ykköseen. Autovuokraamon tilat ovat terminaali kakkosessa, joten edessä on monta rullatietä taivallettavana. Auto oli tällä kertaa iso ja uusi bemari, jossa oli outoa tekniikkaa yllin kyllin. Avainkin oli vain pieni muovipampula, josta myöhemmin löytyi erilaisia ominaisuuksia. Onneksi autoa oli luovuttamassa henkilö, jolta sai apua alkuvaikeuksiin.

Műnchenin lentoasema, Frans Josef Strauss, joka on nimetty kuuluisan kanslerin mukaan, sijaitsee kaupungin koilliskulmalla parin kymmenen kilometrin päässä kaupungista. Kun sieltä ajaa ensin kaupunkia kiertävälle kehätielle ja sen jälkeen kohti länttä Augsburgin tienviittoja seuraten, vastaan tulee noin 20 kilometrin päässä Dachaun idyllinen pikkukaupunki. Sen mukulakivikadut polveilevat ylös ja alas rinteitä ja kukkulan laella seisoo komea renessanssilinna. Siellä on nykyisin ravintola alakerran juhlasalissa ja linnaa ympäröi kaunis puisto. Kaupunki on kuin mikä tahansa turisteille mieleinen lomapaikka, mutta sen historiaa synkistää pahamaineinen Dachaun keskitysleiri.

Leirille pääsee seuraamalla KZ (konsentrationslager) -kylttejä, jotka ohjaavat suurelle parkkipaikalle. Sieltä on vartin kävelymatka itse leirin portille, josta ilman pääsymaksua pääsee valtavalle neliskulmaisen muotoiselle muurein ja piikkilangoin aidatulle alueelle. Leirin reunassa aidan takana juoksee pieni joki, jokaisessa kulmassa on vartiotorni ja pääportin takorautakoristeen yläreunassa lukee se tuttu: Arbeit macht frei. Tälle portille ovat aikoinaan johtaneet ratakiskot, joita pitkin tuotiin vangit leirille. Se ei suinkaan ollut alueen ainoa. Joka puolella Baijeria oli satoja työleirejä, joissa vangit tekivät työtä natsien hyväksi niin kauan kuin suinkin jaksoivat.

Dachaun keskitysleiri oli ensimmäinen laatuaan. Leiri rakennettiin käytöstä poistuneeseen ruutitehtaaseen. Se valmistui maaliskuussa 1933. Yhdessä Auschwitzin kanssa Dachaun keskitysleiri on tunnetuimpia tuhoamisleirejä. Dachaun leirille tuotiin yli 200 000 vankia, joiden joukossa oli mm. juutalaisia, natsien vastustajia, homoseksuaaleja ja kommunisteja. Natsit poistivat turhat ihmiset raa’asti. Sellaisia olivat myös paikallisen vajaamielislaitoksen potilaat. Muutama heistä pelastui nunnien piilottaessa hoidokkejaan laitoksensa kellareihin. Vuodesta 1941 lähtien Dachau toimi myös tuhoamisleirinä, ja siellä tiedetään murhatun noin 30 000 vankia. USA:n 7. armeijakunnan 45. jalkaväkidivisioona vapautti Dachaun keskitysleirin vangit huhtikuussa 1945.

Keskitysleirin parakeista on jäljellä vain kivijalat ja kaksi rakennusta, joissa nykyisin esitellään suuria puisia makuulavereita, käymälöitä ja pesuhuoneita. Valtavan tyhjän hiekkapihan toisella reunalla on pitkä kivinen hallintorakennus, joka nykyisin toimii museona. Siellä voi katsella leirin suihkuja ja polttouuneja ja kokonaista kuvakertomusta juutalaisten kaameasta kohtelusta. Rakennuksen takana on vielä pitkä ja kapea vankilatalo. Siellä pitkän käytävän varrella on satoja karuja koppeja ja jopa seisontasellejä, joissa kirjaimellisesti mahtui vain seisomaan.

Museoalue tarjoaa turistille vain pölyä, hiekkaa ja paahdetta. Pienestä kirjakaupasta voi ostaa historiaa valottavia kirjasia ja synkkiä postikortteja. Mutta lähimaillakaan ei ole yhtään turistirihkamakauppaa, ei jäätelökioskia, ei kahvilaa eikä edes penkkejä, jossa voisi jalkojaan lepuuttaa. Tällä taataan, että jokaiselle vierailijalle jää ankea olo, jota nyt ei muutenkaan voisi välttää.

Dachaun synkät muistot haalenevat, kun matka jatkuu kohti etelää. Valitsemalla suunnaksi Garmisch-Partenkirchenin voi ajaa Műnchenin ohi lännen puolelta. Pitämällä silmät auki, huomaa viitan Nymphenburgin linnaan. Linna on Saksan suurin barokkilinna. Sen rakentaminen alkoi 1600-luvulla, mutta Baijerin kuninkaat lisäsivät siihen siipiä ja pikkulinnoja. Nykyisellään linnanpiha on valtavan puoliympyrä, jota palatsien jonot reunustavat. Keskellä on suuri puisto, jota koristavat suihkulähteet ja kanavat. Ja linnan takana aukeaa hehtaarien kokoinen barokkipuisto.

Kun Baijerin kuningatar synnytti kruununprinssi Maximilian Emanuelin, puoliso Ferdinand Maria lahjoitti kuningattarelle tämän vuonna 1675 rakennetun palatsin, joka silloin sijaitsi kaukana kaupungin ulkopuolella. Palatsin nimeksi tuli Nymfien linna. Maximilian jatkoi rakennusta molemmille sivuille kahden siiven verran. Myöhemmin niiden jatkeeksi rakennettiin kummallekin sivulle kaksi valtavaa lisärakennusta. Palatsista tuli siten 600 metriä leveä. Pääpalatsin barokkiportailta on yli puoli kilometriä puolikaaren keskellä olevalle sisäpihan pääportille. Linna ja sen puisto ovat täysin symmetrisiä. 1800-luvulla barokkipuutarhat muovailtiin englantilaisiksi puistoiksi. Itse linnassa kannattaa ihailla upeita seinämaalauksia ja käydä katsomassa kaunotarkokoelmaa sekä kuninkaallista vuodetta, jossa Baijerin erikoinen ”hullu” kuningas Ludvig II syntyi vuonna 1845. Linnassa on nykyisin myös vaunumuseo ja luonnontieteellinen museo

Oberammergaun sievä pikkukaupunki on sopivan matkan päässä yöpymistä ajatellen. Alkukesästä vapaita huoneita on runsaasti. Hotelli Garni Antonia (Freikorpsstrasse 5) on hieman syrjässä pääkadulta, mutta mainio valinta. Kahden hengen huoneeseen ( 80 e) kuuluu suuri kylpyhuone ja suihku ja löytyypä talosta saunakin. Huoneesta pääsee suoraan ulkopatiolle suurten lehtipuiden siimekseen nauttimaan hyvin ansaitut kylmät juomat.

Oberammergau on kuuluisa kärsimysnäytelmästään, jota esitetään 10 vuoden välein. Tapa alkoi vuonna 1633, jolloin ruttoepidemia oli vihdoin väistynyt. Koko päivän kestävää näytelmää esitettiin aluksi ulkona, mutta nyt sitä varten on rakennettu oma suuri teatteritalo. Esiintyjiä on 1400 ja heidän tulee olla paikkakuntalaisia. Välivuosina näyttämö palvelee ooppera- ja konserttikäytössä.

Kun näytelmää ei ole tiedossa, Oberammergauhun kannattaa poiketa kahdesta muusta syystä. Ensinnäkin se on kuuluisa koristemaalattujen talojen keskuspaikka. Trompe-l’oeil –maalaus tai Lűftmalerei-maalaus on levinnyt koko Baijeriin ja Tiroliin. Talojen valkoiseen kalkkipintaan maalataan ikkunoille ja oville barokkimaisia puitteita ja rakennusten valkoinen ulkopinta saa kiiltokuvamaisia koristeita. Koreuden kruunaavat runsaat kukkaistutukset. Toinen syy on paikkakunnan korkeatasoinen puufiguurien veistokulttuuri. Aiheet ovat olleet alun perin kirkollisia, mutta maallisemmat ihmis-, eläin- ja koristehahmot ovat kovasti turistien mieleen. Veistoksia on pikkuriikkisen pienistä hahmoista aina suuriin ihmisen kokoisiin patsaisiin saakka. Hinnatkin voivat siksi nousta tuhansiin euroihin.

Oberammergaun vieressä on Ettalin kylä, jonka maisemaa hallitsee vuonna 1330 perustettu luostari ja kirkko. Vuonna 1770 kirkko uudistettiin barokkityyliin Enrico Zucallin piirustusten mukaan. Rakennus on vaalea ja mittasuhteiltaan tasapainoinen, vaikka kupoli näyttää kohoavan suhteettoman korkeaksi pienessä kyläpahasessa. Sisältä kirkko on rokokoohenkinen, valoisa ja ilmavan ihastuttava.

Ettalin kylästä kääntyy tie lounaaseen Linderhofin linnaan, jonne on matkaa viitisen kilometriä. Samaa tietä (23) jatkamalla kohti länttä pääsee Reutten kautta Neuschwansteinin ja Hohenschwangaun linnoihin.

Linderhof on Baijerin hullun kuninkaan Ludvig II:n linnoista pienin, mutta ylellisin. Ludvig ihaili Ranskan Aurinkokuningasta yli kaiken ja hänen kaikissa linnoissaan ja puutarhoissaan on ranskalainen barokin peruskaava selvästi näkyvissä. Linderhofin linna rakennettiin vuosina 187478, mikä sisätilojen ylenpalttiseen koristeluun nähden on huikea suoritus. Kultaa, enemmän kultaa, peilejä, marmoria, samettia, puu- ja kipsikoukeroita ja maalauksia, suuria huonekaluja, korkeita katosvuoteita sekä pyöreitä huoneita. Ruokahuoneessa on erikoinen hissipöytä, joka lasketaan alakertaan uutta kattausta varten ja nostetaan jälleen ruokasaliin, jossa kuningas nautti ateriansa mieluiten hyvässä seurassa. Ellei seuralaisia ollut, hän seurusteli mielikuvitusystävien kanssa, joille katettiin omat lautaset.

Lue myös:  Somero joutuu maksamaan lyhennyksiään uudella velalla

Ikkunoista avautuu näkymä laakson barokkipuistoon, johon juoksee porrassuihkulähde vuorelta linnan takaa ja vastakkaisella puolella kohoaa portaikko korkealle mäelle rakennetulle Venuksen temppelille. Puistossa on tekoluola tippukivineen ja järvineen, maurilainen huvimaja ja marokkolainen talo. Vierailijoita on paljon ja sisään pääsee vain opastetulle kierrokselle pääsylippuun merkittyyn tiettyyn kellonaikaan. Puistossa saa sitten viipyä mielensä mukaan.

Matkalla Linderhofista Neuscwansteiniin voi vierailla talviurheilukaupunki Garmisch-Partenkirchenissä. Sen halki virtaa Loisach-joki, mutta kaupungin molemmat puoliskot ovat aivan yhtä ihastuttavia baijerilaistyylisine taloineen. Jos haluaa käydä vilkaisemassa hyppyrimäkiä, kannattaa ajaa Partenkirchenin läpi kohti kukkuloita, ja mäen alastulorinne vilahtaakin pian näkyviin.

Hyvin lähellä kaupungin länsipuolella, Itävallan ja Saksan rajalla seisoo Saksan korkein vuorenhuippu. Zugspitze. Se on 2962 metriä korkea, mutta sen valloittaminen käy helposti ostamalla lipun köysiratagondoliin. Huipulle pääsee sekä Eibseen rannalta että Itävallan puolella olevasta Ehrwaldista Obermoosin kylästä lähtevällä upouudella köysiradalla. Vuoren huipulla on valtakuntien raja, mutta sinne rakennetusta ravintola- ja terassiryppäästä ei kyllä saa selvää, missä raja kulkee. Heikkopäisille nousu tyhjyyden yli tai kurkottelu näköalaterassien kaiteiden takaa ei oikein sovi. Huipulla tuulee ja siellä on niin kylmä, että jäätiköt eivät sula kesälläkään. Kun ei enää jaksa kuvata maisemia, sisällä lämpöisessä ravintolassa on mukavaa nauttia kuppi kahvia ja komea omenatorttu.

Itävallan puolella ajaen vuoristotietä (314 tai E532) kohti Reuttea, pääsee Füsseniin, jonka eteläpuolella seisoo kaksi Ludvidin linnaa mahtavissa maisemissa Schwangaun kylässä Schwanseen ja Alpseen tuntumassa. Kaupungista on merkitty linnoille vaellusreitti, mutta turistit näyttävät tulleen autoillaan, sillä parkkipaikka on tupaten täynnä jo aamusta. Molempiin linnoihin on sama parkkipaikka ja yhteinen lipunmyynti.

Linnat ovat auki klo 9─18 ja niihin pääsee vain oppaan mukana. Heti parkkipaikalta voi havaita Neuschwansteinin satumaisen hahmon korkean vuoren huipulla. Ohjetauluissa mainitaan, että kävely sinne kestää 40 minuuttia. Sen sijaan Hohenschwangau, joka on huomattavasti matalammalla kukkulalla ja lähempänä, on vain 20 minuutin kapuamisen päässä.

Tarjolla on myös hevoskyyti, joka vie noin 300 metrin päähän linnasta. Kahden tuhdin hevosen vetämiin vaunuihin mahtuu 12 ihmistä, mutta rinne on niin jyrkkä, että hevosia käy sääliksi. Vasta paluumatkalla selvisi, että hyvin lähelle Neuschwansteinin linnan yläpuolelle Marian-sillan läheisyyteen olisi päässyt bussillakin. Sieltä linnaan on pelkkää alamäkeä. Itse sillalta on linnaan hulppeat näkymät.

Linnan pihalla on saksalaisella tarkkuudella viritetty suurten turistijoukkojen käsittelyyn tarvittavat pilttuut ja sähköportit. Linna aukeaa joka viides minuutti puolelle sadalle vierailijalle, joita oppaat vievät kellon täsmällisyydellä kaikilla mahdollisilla kielillä. Ei toki suomeksi, mutta unkariksi ja vaikka kiinaksi, jos haluaa. Englanninkielinen opaspoika lateli selostuksensa mainiolla englannilla kuin puunukke, mutta hänestä huolimatta linna teki suurenmoisen vaikutuksen. Linnassa ilmoitetaan olevan 170 rappusta sekä ylös että alas, joten huonojalkaisten on turha vaivautua.

Ludvig oli 18-vuotias, kun hänen isänsä, kuningas Maksimilian II kuoli 1864. Ludvigista tuli Baijerin kuningas. Kuningas jäi naimattomaksi. Hän oli ihastunut serkkuunsa Sissiin, josta tuli Itävallan keisarinna. Hän kihlasi vuonna 1867 toisen serkkuna Sophien, mutta häitä ei tullut. Ludvigista tuli vähitellen erakko, eikä häntä kiinnostaneet juuri valtiolliset tai sotilaallisetkaan asiat. Kun Saksan keisarikunta vuonna 1871 perustettiin, Ludvig omistautui linnojen rakentamiseen.

Ludwig rakennutti Neuschwansteinin linnan vuosina 1869─92 suunnattomin kustannuksin ja pahasti velkaantuen muinaista kauppareitin varrella olleen Schwanstein-nimisen linnoituksen paikalle. Linnan suunnitelmat teki teatterilavastaja Christian Jank ja sisäkoristelut Julius Hoffman, joka toteutti kaikki kuninkaan unelmat. Linnan salien koristelussa vaikutteet on saatu Wagnerin Lohengrin ja Tannhäuserin aiheista ja Niebelungen tarusta. Kaikki huoneet koristeltiin saksalaisen keskiaikaisen mytologian mukaan. Joutsenaihe toistuu koristelussa, ja kaikkialla on kuninkaan lempiväriä sinistä. Linnan yleisilme on tumma ja hämyinen. Sieltä löytyvät kaikki ihmeellisyydet – jopa pieni kiviluola – unohtamatta valtaistuinsalia ja toimivia vesijohtoja ja lämmitysjärjestelmää. Vanhetessaan Ludvig vaati palvelijoitaan pukeutumaan barokkiasuihin ranskalaiseen tyyliin. Hän ajeli öisin loisteliailla vaunuilla linnojensa ympäristössä.

Naapurilinna Hohenschwangau on aito keskiaikainen linna 1300-luvulta. Se oli aikoinaan minnelaulujen keskuspaikka. Heidelbergin laulukirjakin tuntee kuuluisan minnelaulajan Schwangaun Hiltpoldin. Linna tuhoutui pahoin Napoleonin sodissa, mutta Maximilian II korjautti sen 1832. Korjaustöitä jatkettiin aina vuoteen 1854. Tässä linnassa Ludwig II tapasi Wagnerin, jonka tarumaiseen taiteeseen hän ihastui niin, että alkoi suunnitelma omaa satulinnaansa naapurikukkulalle. Hohenschwangaun linnan saleissa esitellään nykyisin komeita kuninkaallisia sisustuksia ja maalauksia.

Ludvigin muista linnoista Kaiserhof on rokokoo ja renessanssityylinen. Linnassa on esillä ranskalaisia taideaarteita. Alueella on myös ranskalainen puutarha suihkulähteineen ja puistoineen. Herrenchiemseen linna sijaitsee saarella Chiemseen järvellä. Siitä piti tulla Versaillesin näköinen, mutta vain keskiosa valmistui. Falkensteinin rauniolinna on Pfrontenissa. Ludvig aikoi korjata sen, mutta ei ehtinyt. Lisäksi hän suunnitteli myös kiinalais-bysanttilaisia linnoja, joita ei ehtinyt rakennuttaa.

Ludvigin rakennusprojektit olivat kalliita. Hänet oli kasvatettu itsevaltiaaksi, eikä hän sietänyt arvostelua. Toki projektit työllistivät, mutta tulot eivät riittäneet kattamaan menoja. Lopulta Baijerin hallitus ja Ludvigin setä prinssi Luitpold päättivät siirtää kuninkaan ”varhaiseläkkeelle”. Hänet asetettiin vuonna 1866 holhoukseen ja Luitpold nimitettiin sijaishallitsijaksi. Ludvig siirrettiin Bergin linnaan. Hänelle sallittiin vain kävelyretket linnan ympäristössä. Pari päivää Bergiin saapumisen jälkeen hän lähti kävelylle lääkärinsä kanssa. Heidät molemmat löydettiin hukkuneina Starnbergin järvestä. Kruunun peri veli Otto, joka oli vielä hullumpi kuin veljensä ja niin Luitpoldin oli pysyttävä sijaishallitsijana. Hän määräsi kaikki Ludvigin rakennusprojektit keskeytettäviksi. Onneksi ei linnoja purettu ja ne ovat hankkineet jo hintansa takaisin jatkuvan turistivirran ansiosta.

Jos tarvitsee yösijaa, Fűssenin kaupunki tarjoaa runsaasti majoitusmahdollisuuksia. Hotel Hirsch (Kaiser-Maximilian-Plaz 7) on mukava kaupunkihotelli (90 e) kaikin mukavuuksin, joihin kuuluu ilmastointi, kylpyamme ja runsas aamiainen. Kaupungissakin on linna kukkulalla ja sen vierellä sievä vanhakaupunki, jossa on mukava syödä illallista ulkoilmaravintolassa. Siellä tosin voi saada vettä niskaansa, jos tulee ukkossade, mutta kesäiset sateet – vaikka kastelevatkin – ovat sangen lämpöisiä.

Baijerin suurin järvi on Bodensee. Sen rannalta ei toinen pää erotu, ja siksi järvellä risteileekin runsaasti suuria aluksia kuljettamassa väkeä ja tavaraa rannalta toiselle. Runsaasti on myös huvialuksia. Kiertämällä järven ympäri voi bongata kymmenittäin huvivenesatamia, ihastuttavia rantakaupunkeja ja komeita maisemia. Rhein virtaa läpi järven, joka sijaitsee kolmen valtakunnan rajalla. Kaakkoiskulma kuuluu Itävallalle, pohjoiset rannat Saksalle ja Sveitsin raja hipoo eteläreunaa ja Konstanzin vanhaa yliopistokaupunkia. Etelän suunnassa järven takana häämöttävät korkeat Alpit. Järven pohjoisrannalla vierailun arvoinen paikka on Lindaun kaupunki. Sen keskiaikainen vanhakaupunki on pienellä saarella.

Lue myös:  Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Konstanzin muistamme kirkolliskokouksesta (1414─1418), joka lopetti katolisen kirkon suuren skisman. Siinä oli kyse kirkkojen oppiriidasta. Viimeinen yhteinen kirkolliskokous oli pidetty vuonna 787. Sen jälkeen Nikean uskontunnustuksesta syntyi riita. Lännen kirkon tulkinnan mukaan pyhä henki oli lähtöisin isästä ja pojasta, idän kirkon mukaan vain isästä. Lopulta paavin legaatti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa kirkonkiroukseen 1054. Konstanzin kirkolliskokouksen muistona kaupungin satamassa on säilynyt suuri musta rakennus, joka on nimetty Konsiiliksi. Tässä rakennuksessa kerrotaan pappien pitäneen kokoustaan. Viereisen laiturin päässä pyörii majesteettisen hitaasti valtava naisfiguuri, patsas, joka ironisesti on pystytetty kaikkien pappeja palvelleiden satojen kurtisaanien muistoksi.

Konstanzin vanha kaupunki on miellyttävä. Ravintoloita on runsaasti ja kävelykaduilla paljon porvarillisen näköisiä kulkijoita. Opiskelijoita, tummapintaisia kaupustelijoita tai ihmispatsaita rahaa keräämässä ei näy lainkaan. Tokko kaupunki edes välittää turisteista. Yösijaksi Konstanzista löytyi Hotel Buchner Hof (Buchnerstrasse 6, 120 e) sillan takaa läheltä Mainauntietä.

Mainau on yliopiston ohella kaupungin nähtävyys. Se on Ruotsin kuninkaallisiin kuuluvan Lennart Bernadotten omistama saari, jonne hän on rakentanut erikoisen ihanan kukkapuiston. Sinne johtaa Konstanzista Mainaustrasse, ja saarelle pääsee kävellen siltaa pitkin tai sitten laivalla järven eri satamista. Saarella on keväisin kukassa kymmeniä tuhansia sipulikukkia. Niiden jälkeen ovat vuorossa suuret rhododendronit. Keskikesällä kukkivat sadat erilaiset ruusut ja perennaistutukset. Ihmisten iloksi on rakennettu valtavia kukkivia patsaista. Tavola verde on hauska 81 metriä pitkä puupöytä penkkeineen. Pöydän keskustaan on istutettu kouruun koko pöydän pituinen kukkapenkki. Penkeillä istuskelee luonnollisen kokoisia puisia ihmishahmoja, mutta mahtuu siihen turisti jos toinenkin eväineen.

Saarella on linna, jonka kyljessä on mahtava palmupuutarha. Vähän matkan päässä on eksoottinen perhostalo. Turisteille on lukuisia kahviloita ja ravintoloita, joten saarella voi kevyesti viettää koko päivän kukkapenkkien välissä kävellen ja maisemia ihaillen.

Lichenstein on pieni kääpiövaltio Sveitsin ja Itävallan välissä. Se sijaitsee kutakuinkin tasaisella maalla, mutta pääkaupungin Vaducin pakollinen linna on jyrkän kukkulan reunalla aivan kaupungin yläpuolella. Lichensteiniin on nopeinta ajaa Sveitsin kautta, mutta jos ei halua maksaa moottoritiemaksua, joka velotetaan kaikilta kokonaiseksi vuodeksi kerrallaan, voi yrittää etsiä tavallisia teitä. Se ei aina ole aivan helppoa, sillä kaikki ohjaukset näyttävät vievän aina moottoritielle. Niinpä navigaattori veikin meidät todelliselle Sveitsin maaseutukierrokselle pitkin lehmipolkuja ja idyllisiä vuorten rinteitä, mutta Lichensteiniin päädyimme silti lopulta.

Lichensteinissä ei ole mitään erityistä katsottavaa. Pääkaupunki on uneliaan oloinen, eikä vaikuta ostosparatiisilta San Marinon tai Andorran tapaan. Kuitenkaan kultasepänliikkeen näyteikkunan Rolexeissa ei ollut hintalappuja. Aikamme sitä ihmeteltyämme taaksemme ilmestyi pari kovapintaisen näköistä turvamiestä. Mahdoimmeko näyttää potentiaalisilta rosvoilta? Koska linnakin näytti olevan remontissa, suuntasimme auton kohti Itävallan alppimaata Tirolia.

Itävallassakin pitää lunastaa moottoritiekortti. Sen saa rajalla huoltoasemilta. Seitsemän päivän kortti maksaa 7 euroa. Moottoritie Itävallassa sopii maiseman ihailijalle hyvin, sillä vuoret ovat niin korkeita, että ne näkyvät tienvarsiaitojenkin yli. Sen sijaan tunneleissa – joita maassa herraparatkoon on runsaasti – voi vuoria ihailla vain altapäin. Meillä oli sattumalta vuokra-autossamme lasikatto, jota voikin mainiosti suositella Alppien ihailuun. Takapenkkiläisillä on kerrankin paremmat näköalat kuin etupenkin istujilla.

Tirolissa on yösijaa tarjolla yllin kyllin, sillä talvimatkailuun viritetty kapasiteetti on osin tyhjillään kesäaikaan. Tosin vaeltajiakin riittää, mutta hinnoista voi päätellä, että varsinainen sesonki on talvella. St Anton am Arlberg on pieni kylä Innsbruckiin vievän moottoritien varrella. Se on suosittu laskettelukeskus, jossa oikeastaan on monta kylää peräkkäin, kaikki tirolilaismallisilla hotelleilla varustettuja. Hotel Manfred (St Anton am Arlberg Gries 10) on aivan opaskirjan mainitseman suositeltavan ruokapaikan Restaurant Grieswirtin vieressä. Isäntäperhe on maailman ystävällisin ja suuri berninpaimenkoira osaa myös asiakaspalvelun. Tässä majapaikassa nukuimme suuressa puisessa katossängyssä ja lepuutimme ruumistamme ammeessa, josta saattoi ikkunan kautta katsella hotellihuoneeseen. Yhtenäiseltä pitkältä parvekkeelta sopi vallan mainiosti tarkkailla auringon laskua Alppirinteiden taakse ja laskeskella eri suunnilla siintävien laskettelurinteiden määrää. Hotellin siistit valkoiset seinät koristemaalauksineen ovat jännä kontrasti sille, että samaan rakennukseen kuului myös navetta, jonne ajettiin koko ajan kuormakaupalla uutta tuoksuvaa heinää talvea varten.

Innsbruck on rakennettu Inn-joen varteen laakson pohjaan. Kaikkialla ympärillä kohoavat Alpit käsittämättömiin korkeuksiin. Vanhakaupunki on tyypillisen viehättävä. Siellä on pikkukauppoja, kuppiloita, puistoja ja joki. Ruokapaikkoja on vieri vieressä. Lounaaksi nautimme paistettua camenbertia salaatin ja valkoviinin kera.

Innsbruckissa kannattaa katsella vanhojen talojen loistokkaita fasadeja. Hienoin kaikista on kultainen parveke, joka rakennettiin keisari Maximilian I ja Bianca Maria Sforzan häiden kunniaksi. Tämä löytyy Herzog Friedrichstrasselta. Ympärillä on monta muutakin merkittävää kaunista rakennusta. Yksi niistä on 1400-luvulla rakennettu koristeellinen Höblinghaus. Kiipeämällä 148 askelmaa Stadtturmiin, kaupungintorniin, saa ihailla koko kaupungin siluettia. Vuorten rinteillä näkyy olympiakylä ja se suomalaisille tutuin kohde, hyppyrimäki.

Matkalla Brixenin kautta Kitzbűheliin saa todenteolla ihailla korkeita ja koruttomia alppivuoria. Huiput hohtavat jäisinä ja jyrkät kalliorinteet niiden alapuolella paljastavat poimuvuorten rakenteen. Havupuut peittävät rinteet puoliväliin ja siellä täällä niiden välissä on hohtavan vihreitä alppiniittyjä, joilla karja laiduntaa. Tie kulkee välillä jokilaaksossa tai nousee kiemurtelemaan vuorten rinteille.

Kitzbűelin kylä on miljonääreille viritetty. Kaupat ovat pullollaan merkkivaatteita, joiden hinnat ovat päätä huimaavia. Kalle Palanderin käyttämässä hotellissa on punainen matto ulos saakka ja ovimies vartioi rikkaiden rauhaa. Mutta kävely kaupungin varjoisilla ja kapeilla kujilla ei maksa mitään. Siellä voi ihailla pieniä läpi kaupungin virtaavia purosia, pikkupuistoja, matkamuistokauppoja tai ihmetellä jalokiviliikkeiden ja merkkilaukkukauppojen näyteikkunoita. Eniten kummastuttaa, että niin rumista pussukoista halutaan maksaa niin mielettömiä hintoja!

Sell am See on pikkukaupunki Zeller Seen rannalla. Sekin on tunnettu talviurheilukeskus, jonka hissit näyttävät kesälläkin vievän joukoittain vaeltajia vuorille ramuamaan. Täällä yöpaikaksi löytyi Hotel Pension Andrea, jonka emäntä on ylenpalttisen ystävällinen. Saippuoita eikä hotellikamaa ole lainkaan tarjolla, mutta hintakin on vain 60 e. Hotelli on pikkuisen vuorilta virtaavan joen varrella ja parvekkeelta aukeavat mahtavat maisemat suoraan vuorille. Kaupunki levittäytyy pitkin järven rantaa, jonka rautatie onnistuu pilaamaan. Mutta radan ja vuorten välissä on idyllinen pikkukaupunki, jossa iltakävely tekee hyvää pitkän autossa istumisen jälkeen.

Sell am Seessä mainostetaan matkaa kapearaiteisella junalla Krimmlin mahtavalle vesiputoukselle. Se kuitenkin on Kitzbűeliä lännenpänä ja rautateitse matka sinne vie kokonaisen päivän. Viisainta olisi ajaa suoraan Kitzbűelistä etelään Mittersilliin ja sieltä putouksille ja sen jälkeen Kaprunille katsomaan suurta patojärveä, jos tällaiset nähtävyydet kiinnostavat.

Lue myös:  Kirjailijapariskunnalta romaani ja tietokirja

Jatkamme matkaa Bishofshofeniin, nimi kun kuulostaa suomalaisen korvaan kovin tutulta. Suuri ei ole tämäkään kylä, ja ainoa katsottava paikka onkin vuoren rinteessä hohtava hyppyrimäki. Sinne vievän tien vierellä on taulu, johon on kirjattu kaikki mäen voittajat ja Suomen lippu näyttää koreilevan hämmästyttävän usein voittolistalla. Janne Ahonen melkein hymyilee parissa komeassa kuvassa.

Kartan mukaan lähellä olevassa Werfenin kylässä olisi tarjolla Euroopan suurin jääluola. Ajamme ensin vahingossa Werfenwengiin ihastuttavaa vuoristotietä pitkin, mutta se olikin laskettelu- ja vapaa-ajan keskus. Luola löytyy Werfenistä vastapäätä Hohenwerfenin linnaa, joka hallitsee maisemaa korkealta kukkulalta. Opastus luolalle on pieni taulu, joka ei kerro mitään yksityiskohtia. Jos olisimme tienneet, että kohde on huimaavan korkean alppivuoren huipun tuntumassa, olisimme ehkä jättäneet koko jutun väliin. Nyt ajelimme 5 km ylös serpentiinimutkia parkkipaikalle. Sieltä piti kiivetä kohtalaisen jyrkkää rinnettä puoli tuntia köysirata-asemalle. Hirmuinen huippaus ylös vuoren rinteelle ei kestänyt kauan, mutta siellä odotti jälleen jyrkkä kapuaminen itse luolan suulle. Ja luolassa oli toista tuhatta askelmaa ylös niin, että suurimman luolan katto oli vain parin sadan metrin päässä itse vuoren huipusta. Heikkojalkaiset älkööt vaivautuko. Asiallisesti jäiseen luolaan varustautuneet sen sijaan kokevat huiman seikkailun. Luolastoa on tutkittu 42 km, mutta turisteille esitellään vain sen alkuosaa. Ja siinäkin on katsomista kyllin.

Salzburg on kaunis musiikkikaupunki, jossa ei ole vaikea löytää yösijaa. Hotelli Garni Struber (Nonntaler Hauptstrasse 35) on aivan linnavuoren juurella musiikkikoulun vieressä. Parvekkeella kylmää juomaa siemaillen sai samalla ilmaisen konsertin, kun koulun kasvatit esittelivät taitojaan kaikki koulun ikkunat avoimina. Vuorella oleva linna toimii konserttikeskuksena. Siellä näyttää esitteiden mukaan olevan tarjolla musiikkia lähes joka ilta. Me kuitenkin tulimme kaupunkiin liian myöhään ehtiäksemme mukaan tähän huviin. Sen sijaan ohjelmaan kuului kävely vanhaan kaupunkiin Hohensalzburgin juurella. Se on Unescon maailmanperintökohde, jonka yleisilme on puhdasta barokkia. Siellä saa shoppailla rauhassa autottomalla alueella pikkuputiikeissa, joista ehkä jännin on Jugendgassella vain maalattuja munia myyvä Pääsiäinen Salzburgissa –kauppa. Mozart on tuotteistettu kaikkialla. Kortteja, hiirimattoja, sateenvarjoja, viinapulloja, leluja, solmioita, kirjoja ja äänitteitä. Mirabellin ja Reberin Mozartkuulien lisäksi mainostetaan Holzermayrin ja Fűrstin käsintehtyjä konditoriakuulia. Alter Markt -aukiolla pitää vierailla Café Tomasellissa, joka kuulemma on aloittanut jo vuonna 1705. Sinne voi helposti kuvitella itsensä Mozartin tai hänen isänsä Leopoldin kahvia nauttimaan. Melange-maitokahvi ja strudel-omenatorttu ovat hyvä valinta. Tuokiokirkon kupeessa oleva ravintola Stiftskeller St Peter ilmoittaa avanneensa jo vuonna 803. Iästään huolimatta tai juuri siksi se on kaupungin paras ja kallein ravintola. Sen barokkisalissa voi saada konsertin ateriansa kyytipojaksi.

Salzburgin lähellä filmattiin vuonna 1965 Sound of Music Salzkammerkutin maisemissa, jonne pääsee autolla sujuvasti. Siellä on kauniita pieniä alppikyliä, joissa on toiminut useita keisarillisia suolakaivoksia. Jokaisella kylällä on oma nähtävyytensä. Wolfgangseejärven rannalla olevassa St Gilgenissä syntyi Mozartin äiti. Fuschlin kylä on viehättävä, samoin Mondsee, jonka kirkko esiintyy amerikkalaisten filmissä.

Matkan yhtenä tavoitteena oli vierailu Hitlerin kuuluisassa Kotkanpesässä Berchtesgadenissa. Martin Borman rakennutti tämän korkean vuoren huipulla olevan huvilan syntymäpäivälahjaksi Adolfille natsipuolueelta vuonna 1939. Obersalzbergissä oli jo vuonna 1933 rakennettu kesäresidenssi Berghof, jota Hitler mielellään käytti, mutta Kotkanpesästä, Kehlsteinhausista, tuli Hitlerin mieluisin lomapaikka. Huvilassa on vain yksi mutterinmuotoinen suuri sali, ruokasali ja keittiö ja työhuone Hitlerille, jota hän ei kuulemma koskaan käyttänyt ja toinen Eva Braunille, jossa hän seurusteli omien vieraidensa kanssa sekä pylväskäytävä ja laaja ulkoterassi. Makuuhuoneita ei näytä olleen lainkaan, eikä niistä ole mainintaa esitteissäkään. Tosin kesäresidenssi oli käytännöllisesti katsoen vieressä, vaikkakin alhaalla vuoren rinteellä. Sen liittoutuneet tuhosivat, mutta jostain syystä Kotkanpesää ei pidetty sotilaallisena kohteena ja se säästyi.

Täällä 1834 metrin korkeudessa kukkivat keskikesällä kullerot, päivänkakkarat, voikukat ja kurjenpolvet ja muut kevätkukat. Huvilaa ylemmälle nyppylälle ja huvilan ympärillä voi kävellä kunhan pitää varansa, ettei mene liian lähelle jyrkänteitä. Matka alas on pitkä ja kivinen ja siksi Hitlerille rakennettiin vuoren sisään hissi, joka toimii mainiosti edelleen. Hissitasanteelle on järjestetty bussikuljetus, sillä alppitie on vaarallisen jyrkkä, kapea ja mutkainen. Tielle on rakennettu viisi tunnelia. Järkyttävän syvät rotkot laakson puolella eivät juuri houkuttele katsomaan alas.

Kehlsteinilta selvittyään voi samassa kylässä käydä katsomassa vielä suolakaivosta, jossa painutaan vuoren sisään, mutta nyt alaspäin. Saltzbergwerk-viitta ohjaa parkkipaikalle, josta voi kävellä tien ali suolakaivoksen hallintorakennukselle. Matkaa on pari sataa metriä, eikä nyt tarvitse kavuta lainkaan. Lipunmyynnin jälkeen vieraille annetaan hehtaarihousut ja takki, jonka voi kiinnittää omituisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen vieraat asettuvat kapeaan kaivosjunaan kahareisin ja juna sukeltaa kylmään kapeaan tunneliin. Junalla palataan aikanaan taas maan pinnalle, mutta itse kaivoksessa saa kävellä luolasta luolaan oppaan perässä. Museossa on selostuksia nauhoitettuna useilla kielillä.

Suolaa louhittiin aikoinaan suoraan vuoresta, mutta nykyään sitä saadaan pumppaamalla vettä suolakerroksiin. Kaivostunnelit ovat jääneet käytöstä ja niihin on rakennettu museoita. Tässäkin kaivoksessa on esillä vanhoja työkoneita, vuorensisäinen suolavesijärvi, liukumäkiä, joilla työläiset pääsivät nopeasti tasanteelta toiselle. Turisteilel on lyhyt filmiesitys suolan kaivuun metodeista. Kierros kestää yli tunnin ja on sangen mielenkiintoinen. Lopuksi sai vielä suolapurkin ja ryhmäkuvan muistoksi.

Matkalla takaisin Műncheniin yöpaikaksi osui kaunis Rosenheimin pikkukaupunki. Koska oli jo myöhä, kysyimme yösijaa ensimmäisestä hotellista, joka silmiin osui. Parkhotel Crombach (Kufsteinen Strasse 2) on neljän tähden hotelli, mutta vaikka kylpyhuone on iso ja ammekin löytyy, ilmastointia ei ollut lainkaan. Aamiainen sen sijaan oli loistokas. Hotellin sijainti aivan vanhan kaupungin vieressä lienee nostanut hintaa. Rosenheimissa tuli katsotuksi puutekniikkaa esittelevä museo, joka sijaitsee parin sadan metrin päässä hotellista kävelykadun varrella. Se on hienosti suunniteltu ja mielenkiintoinen, mutta ilmastointia sinnekin kaipaisi.

Műnchenin kuumuudessa Frauenkirche tuntui sopivan viileältä vierailukohteelta, mutta Hofbrauhaus, josta olemme niin usein osakunnan illanistujaisissa laulaneet, piti katsoa vain pikaisesti päällisin puolin. Olutta emme jääneet sinne nauttimaan, sillä suuressa salissa metakka oli hirmuinen. Paikkaa kyllä kannattaa silmäillä sillä mielellä, että Hitler piti täällä puheita ja täältä ja tästä kaupungista alkoi koko natsipuolueen historia. Paikka oli hyvä valinta kierroksen päätepisteeksi, sillä olimme aloittaneet kierroksen Dachaun keskitysleiristä. Oli loogista käydä katsomassa, mistä se kurjuus sai alkunsa.

Auton luovutus Műnchenin lentokentällä ei tuota ongelmia. Opastaulut vievät suoraan suureen halliin, jossa vuokra-autoja oli vastassa leegio eri vuokrayhtiöiden miehiä. Auto tarkastettiin, kilometrit kirjattiin ylös ja bensatankin tilanne kirjattiin. Kuitti käteen ja lentokentälle odottamaan Finnairin vuoroa Helsinkiin.