Historian opettajan matkassa

0

Someron Lukion eläkkeellä oleva historian lehtori Leeni Tiirakari matkustelee mielellään Euroopan asutuilla seuduilla. Muistoiksi on kertynyt valokuvia ja matkatarinoita.  Leeni aukaisee matka-arkkunsa ja kertoo, mitä hän on matkoillaan halunnut nähdä ja miksi.

Lyykia –Antiikin aarteita Välimeren ja Egeanmeren rannoilla

Kaikkien aikakauslehtien välissä luuraa nykyään mainos viiden tähden tutustumismatkasta Turkkiin. Matkanjärjestäjä on norjalainen TSS eli Travel Service Scandinavia, josta kukaan ei tiedä mitään. Kun hinta viikon luksuslomalle on vain 149 euroa, tarjoukseen suhtautuu koko lailla varauksin. Ja syytä onkin, sillä pian selviää, että illallispaketti maksaa 129 euroa lisää ja lisäpaketti, jolla saa lounaat ja lisäretkiä vielä 99 euroa. Yhteensä tästä tulee 377 euroa. Mutta eihän sekään vielä kallista ole.

Hinta selittyy sillä, että talviaikaan Turkin hotellit ovat kiinni, venäläiset eivät enää tule eikä eurooppalaisiakaan ole liikkeellä entisiä määriä. Turkin valtio sponsoroi kiertomatkoja tarjoamalla pääsyliput museoihin ja antamalla tukea markkinointiin. Lisäksi matkan sponsoreina toimivat suuret hotelliketjut sekä valtiolliset matto-, kulta- ja nahkakaupat, joiden tarjontaan turistit viedään tutustumaan joka kierroksella. Ostot eivät ole pakollisia, mutta toivottavia. Liiroja ei välttämättä tarvitse lainkaan, sillä hinnoittelu oli kaikkialla euroina. Liiran kurssikin vaihtelee niin, että eroilla ostot tuntuvat edullisemmilta. Kehoitan varaamaan kahvi- ja mehukupposia varten runsaat määrät eurokolikoita, sillä eurosetelistä voi saada vaihtorahaksi epämääräisen kasan liiran kolikoita ja lähialueiden valuttaa.

Matkan hintaan ei tullut mitään muuta lisää, kuin pakolliset tipit kuljettajalle ja oppaalle ja tietenkin aterioiden ruokajuomat piti maksaa itse. Turkkilainen olut on juotavan pehmeää, mutta turkkilaiset viinit ovat vetisiä ja pahoja. Kannattaa etsiä listalta mieluummin ranskalaisia tai italialaisia. Jos jätti lisämaksut maksamatta, ei lisäretkien aikana tai päiväruokailujen aikana ollut lähimailla mitään vaihtoehtoista ruokapaikkaa tai muutakaan toimintaa. Perushinnan maksava sai toki kiertoajelun aamiaisineen, mutta muuten hän sai pureksia kynsiään bussissa muita odotellessaan. Jos todella mielii matkasta nauttia, kehotan suosiolla ostamaan lisäpalvelut.

Mitä sillä hinnalla sitten sai? Sanoisin, että hinta-laatusuhde on hyvä, kun ottaa reunaehdot huomioon. (Tällä tarkoitan tyrkytyskauppoja.) Matkan hotellit olivat valtavia viiden tähden laitoksia, joissa oli rautatieaseman kokoiset aulat, uima-altaat sisällä ja ulkona, valtavat ravintolasalit ja hyviä ruokia notkuvat noutopöydät. Tilavissa ja lämpöisissä huoneissa oli aina amme ja parveke ja mukavat hyvin leveät sängyt. Televisiosta tosin ei ole paljonkaan iloa, jos ei osaa turkkia. Kiertomatkalla edessä on joka yö uusi hotelli, runsaat aamiaiset, lounaat tien päällä tarkoin valikoiduissa paikoissa, joissa oli siistit vessat ja kohtuullinen määrä turistikamaa kaupan. Iltaisin seitsemän maissa hotelleissa tarjoillaan runsas buffetillallinen. Sen jälkeen saattoi tietenkin vielä iltaa jatkaa pianobaarissa, mutta suurin osa retkeläisistä kellahti sänkyynsä ja nukkui makeasti. Jonkin asteinen miinus oli, että kolmessa hotellissa sohlattiin rahanvaihdossa tai vaadittiin jo maksettua baarilaskua uudelleen maksettavaksi lähdön yhteydessä. Suomalaiset marssivat bussiin ja sanoivat respalle, että hoitakaa itse sotkunne.

Kiertomatka Lyykiassa oli 1800 kilometrin pituinen. Bussissa istumista siis riitti. Bussissa oli tarjolla runsaasti vesipulloja, mutta ei vessaa. Pysähdykset oli ajoitettu sen mukaan. Katsottavia kohteita oli runsaasti, mutta olisi voinut olla enemmänkin. Liikuntarajoitteiselle matka ei sovi pahojen portaiden ja kivisten teiden ja veneretkien vuoksi. Opas oli turkkilainen poika, jonka ansiona oli suomalainen vaimo. Hänen suomensa oli onnetonta ja historian tietonsa vielä onnettomampia. Kaupunkien väkiluvut olivat lähes ainoa jaettu tieto, muu oli tyyppiä: ”Turkissa on paljon ihmiset, kyllä, monia ihmiset asuu täällä, täällä on väki kyllä.” Joskus puheesta ei saanut mitään tolkkua ja pitkillä taipaleilla, jolloin olisi ehtinyt kertoa vaikka mitä, opas istui hiljaa. Luksusmatkalle pitää siis varata omat opaskirjat mukaan ja myös hyvä kartta. Matkan järjestäjä onneksi lähetti etukäteen pienen Lyykiaa esittelevän kuvitetun opaskirjan, joka oli oikein hyödyllinen.

Toinen oppaan puute oli, ettemme etukäteen koskaan tienneet, mitä oli odotettavissa. Kaikki oli vähän tyyliin: odota ja hämmästy. Lopulta emme hämmästelleet enää mitään, vaan tyydyimme kuuliaisena laumana seuraamaan perässä. Kuitenkin olisi ollut mukava tietää, missä uimapukua voisi päivän aikana tarvita ja missä tuulee kylmästi tai missä takki on liikaa. Hotelleissa saimme itse selvittää palveluiden, kuten ravintolan, uima-altaan tai kylpylän sijainnit, mutta mattokaupoissa hän kyllä auttoi asiakkaita tinkimään asianmukaisesti.

Mutta olihan se mielenkiintoinen matka. Se ajettiin Antalyasta alkaen pitkin Turkin Turkoosirannikkoa lähes Marmariksen korkeudelle. Sieltä käännyttiin sisämaahan ja tultiin Taurus-vuoriston halki takaisin Antalyaan. Ensimmäinen hotelli oli Kemerissä, nimeltään Arma’s. Kemer on nykyisin hotellien pilaama alun perin idyllinen kalastajakylä, jossa aallot löivät rantaan hotellin edessä niin lujaa, että ensin luulin ukkosen jyrisevän. Uimarantaa oli kilometritolkulla. Kemerin kohdalla rannan nimi on Kuutamoranta. Siellä on kaupallinen uima-allasalue päivävieraille ja rannalle on rakennettu beduiinikylä. Hotellissa oli kylpylä ja valkopukuiset miehet kalastelivat asiakkaita ala-aulassa. Uteliaisuuttani kävin kurkkaamassa heidän mainostamaansa saunaa, mutta se oli vain lämmin siivouskomero, jossa oli pimeää ja kosteaa ja vain seisomapaikkoja. Pimeään hierontasaliin en uskaltanut edes kurkistaa. Illallinen oli runsas ja äkkiseltään aika öljyinen ja suolainen, mutta maukas. Jälkiruokia oli tarjolla kymmeniä. Oli leivoksia, hyytelöitä ja vanukkaita, mutta meistä ihaninta oli tuore ja mehukas appelsiini.

Lue myös:  Tien ylläpitäjä ja käyttäjät eri mieltä Lepänsangantien kunnosta ja hoidosta

Kemeristä matka jatkui pitkin rantaviivaa, joka oli aika kiemurainen, Finiken kautta Demreen. Sen antiikin aikainen nimi oli Myra. Kreikkalainen nimi tarkoittaa mirhamia. Se oli kuulemma tuoksu, joka tuntui, kun Pyhän Nikolauksen hauta avattiin. Pyhä Nikolaus, eli Santa Claus oli Myran piispa 300-luvulla. Silloin Myrassa oli jo varhaiskristillinen kirkko. Vuonna 1043 piispan hauta katettiin uudella kirkkorakennuksella. Pian tämän jälkeen alkoi tapahtua ihmeitä ja niiden ansiosta Nikolaus julistettiin pyhimykseksi ja kirkko alkoi vetää pyhiinvaeltajia. Nikolai I rakennettu kellotornin ja korvasi 1862 kupolikaton tasakatolla. Kupolit palautettiin myöhemmin. Nykyisin kirkko on museona. Seinillä on hienoja vanhoja freskoja ja aspiksessa oleva majesteettinen piispanistuin on aito. Heti sisäänkäynnin vasemmalla puolella olevaa sarkofagia pidetään Pyhän Nikolauksen arkkuna. Alkuperäinen hauta oli lattian alla lähellä alttaria. Vuonna 1087 italialaiset merimiehet ja kolme pappia ryöstivät Nikolauksen luut ja veivät ne Bariin, jossa niitä pidetään Pyhän Nikolauksen basilikan aarteina. Nikolauksen luita ilmestyi sittemmin moniin muihinkin kirkkoihin.

Santa Clausin joulupukkihistorian pohjana on montakin tarua, mutta yhden tarinan mukaan oli aikoinaan köyhällä miehellä kolme tytärtä. Hänellä ei ollut varoja tyttöjen myötäjäisiin. Siksi nuorin tytär piti myydä orjaksi. Nikolaus kuuli asiasta ja toi isälle sukallisen kultaa. Lahja ilmestyi tulisijan viereen yöllä. Näin tytär pelastui orjuudelta ja kaikki pääsivät naimisiin, ja tästä anteliaasta piispasta tuli katolisen maailman joulupukki.

Myrassa on ollut lyykialainen kaupunki, josta on jäänyt jäljelle hienoja kallioon kaiverrettuja lyykialaisten ylimysten hautoja. Kalliohautojen fasadit kuvaavat muinaisia puutaloja. Jotkut haudat ovat kolmikerroksisia. Hautakammoiden reliefeissä on kuvattu taisteluita ja hautajaiskulkueita. Sittemmin kaupunki joutui kreikkalaisten ja roomalaisten haltuun ja hautojen lähelle rakennettiin kreikkalais-roomalainen teatteri, joka on hyvin säilynyt.

Myran nurkilla, aivan rannikolla, on Kekovan saari pienen Ocagizin sataman edessä. Laivaretki saarelle on mielenkiintoinen. Saaren mantereesta erottavan salmen rannalla voi nähdä muinaisen lyykialaisen kaupungin rauniot. Vanhojen talojen perustuksia, portaita, katukivetyksiä, kivisiä sarkofageja, portteja ja muuta asutuksesta kertovaa on säilynyt veden alla. Tosin pyörteitä oli niin paljon, ettemme nähneet vedenalaisesta kaupungista juuri mitään, vaikka veneessä oli lasiset pohjaikkunat. Sen sijaan kylläkin kaupungin jäännöksiä oli selvästi havaittavissa kuivalla maalla pitkin saaren rantaa. Portaat laskivat suoraan veteen useassa kohdassa. Ylempänä oli seiniä, lattiapohjia, katuja ja portteja. Ilmeisesti koko saari oli painunut mereen jossain maanjäristyksessä, mutta niin, että kaupungin jäänteet ovat jääneet näkyviin. Vaikka emme kaikkea nähneetkään, oli silti hauskaa päästä merelle haistelemaan eteläisiä tuulia ennen pitkää ajoa eteenpäin.

Dalaman kaupungissa meidät otti vastaan Dalamas Airport Lykia Resort & Spaa Hotel, jossa jotkut jo innostuivat ottamaan hienoja hoitoja ennen illallista. Tästä puolen tunnin ajomatkan päässä on Dalyan, joka on Turkin rivieran läntisin lomakaupunki. Se tunnetaan valekarettikilpikonnien munintapaikkana (toukokuusta lokakuuhun). Siksi Istuzun ranta Dalyan-joen suulla on ympäristönsuojelijoiden toivomuksesta suljettuna öisin. Mutta päivisin sinne pääsee, ja me ajelimme sinne kalastajaveneillä Kaunosista.

Kaunos, Lyykian ja Kaarian kuningaskuntien rajalla, oli 400-luvulla ekr merkittävä kaarialainen kaupunki. Se oli aikoinaan meren rannalla, mutta joki on tuonut niin paljon lietettä, että ranta on jo kaukana. Kaunoksen perusti alkuperäisväestö 800–900 ekr, mikä on poikkeuksellista, sillä yleensä alueen kaupungit ovat kreikkalaisten perustamia. Nimi kuitenkin on kreikkalainen, sillä Kaunos oli Apollo-jumalan lapsenlapsi. 540-luvulla ekr Kaariaan marssi Persian armeija. Persia hallitsi lyhyttä Deloksen liiton aikaa lukuun ottamatta aina Aleksanteri Suuren tuloon saakka 334 ekr. Aleksanterin seuraajat myivät alueen rhodoslaisille, jotka menettivät Kaunoksen kansannousussa 167 ekr. Laajeneva Rooman valtakunta liitti Kaunoksen alueisiinsa 100-luvulla ekr. Valtapoliittisen sählinkien tuoksinassa kaupungissa tapahtui roomalaisten joukkomurha, mikä johti itsenäisyyden menetykseen ja vallan siirtymiseen takaisin rhodoslaisille ja sen jälkeen roomalaisille. Kaunos oli tunnettu sairaista asukkaistaan. Lääkärien mielestä huonovointiset vihreäkasvoiset asukkaat söivät liikaa vihreitä hedelmiä. Myöhemmin selvisi, että tauti johtui suomaastossa viihtyvistä malariasääskistä.

Koska Lyykia sijaitsi melko lähellä Kaariaa, Kaunosin raunioissa näkyy molempien kulttuurien vaikutusta. Kaunosissa on nähtävissä hyvin säilyneen teatterin ja akropoliin jäännökset. Mutta kiinnostavimpia ovat korkealle kalliorinteeseen hakatut lyykialaiset haudat, joita voi ihailla vain Dalyan-joelta. Siksi ranta on täynnä turistiveneitä, jotka vievät ihmisiä joelle ihailemaan hautoja ja jokisuiston kilpikonnarannalle uimaan. Yläjuoksulla olisi tarjolla mutakylpylöitä.

Kilpikonnista ei näkynyt vilaustakaan, ja meren rannalla tuuli kylmästi. Kukaan ei uinut, vaikka vesi tuntui lämpöiseltä ja hiekkaranta oli houkuttelevan näköinen. Mutta matka hiekkadyyneille oli mielenkiintoinen ja mukava ja paluumatkalla poikettiin jokirannan ravintolaan nauttimaan lounasta. Vesi oli talvisateiden vuoksi korkealla ja siksi laiturit olivat niin matalalla, että huonompijalkaiset piti nostaa veneestä maihin. Muille tuotiin portaat, joista jotenkuten pääsi kapuamaan.

Kusadasin tienoilla yövyttiin Vista Hill-nimisessä jättihotellissa, joka jäi mieleen tarjoilijapojasta, joka tykkäsi hieroa asiakkaiden hartioita. Kuitenkin Kusadasin ja koko matkan ehdoton kohokohta on kreikkalaisten muinainen Efesos. Lähellä olisi myös sen naapurikaupunki Miletos, mutta sen jäänteet ovat säilyneet niin huonosti, ettei siellä ole enää paljon muuta nähtävää kuin kaupungin sijainti maisemassa.

Efesos sijaitsi muinaisessa Joonian maakunnassa, nykyisen Turkin länsirannikolla. Seudulla on ollut kreikkalaista asutusta ainakin jo 900-luvulla ekr, mutta mainetta paikkakunta alkoi saada vasta 500-luvulla ekr, kun sinne rakennettiin suuri Artemiin temppeli. Samoihin aikoihin Lyydian kuningas Kroisos valloitti ja hävitti kaupungin, mutta lahjoitti myös runsaasti varoja temppelin rakentamiseen. Uusi kaupunki rakennettiin temppelin eteläpuolelle, ja siitä kehittyi satamansa ansiosta tärkeä kauppapaikka. Myöhemmin kaupunki kuului Persian, Aleksanteri Suuren ja Perganomin valtakuntaan, kunnes se vuonna 133 ekr. liitettiin Roomaan. Rooman kaudella Efesokseen rakennettiin temppeleitä, kylpylöitä, kirjasto ja teatteri. Efesos oli Aasian provinssin pääkaupunki ja asukasluvultaan Rooman valtakunnan suurimpia.

Lue myös:  Lapsille Jokipäivät

Apostoli Paavali vietti Efesoksessa kaksi vuotta. Hän perusti kolmannella lähetysmatkallaan Efesokseen kristillisen seurakunnan ja varoitti efesolaisia artemiskultista. Kristinuskon vahvistuessa Efesoksesta kehittyi pyhiinvaelluskohde, sillä legendan mukaan myös apostoli Johannes ja Neitsyt Maria olivat muuttaneet sinne. Jeesushan oli pyytänyt Johannesta huolehtimaan äidistään. Saksalaisen nunna Katharina Emmerichin 1800-luvulla näkemien näkyjen perusteella Neitsyt Marian viimeinen asuintalo löydettiin Efesoksen läheltä Satakielivuorelta. Maria oli siellä piilossa kristittyjen vainolta. Elokuun 15. päivänä juhlitaan Marian ylösnousemuksen päivää hänen talonsa lähellä. Missä hän oikeasti kuoli, ei ole varmaa. Jerusalemissa on Marian poisnukkumisen kirkko, joten hän saattoi sittemmin palata Palestiinaan. Todennäköisimmin kaikki on myöhemmin syntynyttä legendaa. Kaupungissa kuitenkin pidettiin vuonna 431 ja 449 Efesoksen kirkolliskokoukset, joissa käsiteltiin Jeesuksen olemukseen liittyviä teologisia kysymyksiä ja päätettiin Marian jumalallisesta äitiydestä.

Vuoden 500 tienoilla Efesos jouduttiin siirtämään lähelle nykyistä Selcukia, sillä satama oli liettynyt umpeen. 1800-luvulla aloitetut arkeologiset kaivaukset ovat palauttaneet pienen osan Efesoksen muinaisesta loistosta. Erityisen vaikuttava on Celsuksen kirjaston julkisivu, joka rakennettiin 1970-luvulla uudelleen alkuperäisistä rakennuskivistä. Sen sijaan suuresta Artemiin temppelistä on enää jäljellä vain kivikasoja sekä yksi pylväs.

Efesoksen rauniot ovat ovat siis Kreikan ja Rooman ajoilta, mutta siellä on jäänteitä myös Bysantin valtakaudelta. Kerrokset rakennettiin toistensa päälle ja vain huolellinen arkeologinen työ voi saada entisen loiston näkyville turvallisesti.

Keisari Arkadioksen (395–408) mukaan nimetty Arkadiane johtaa vanhasta satamasta suuren teatterin eteen. Sen toista reunaa reunustaa satamakylpylän ja urheiluareenan jäännökset. Urheiluareenan takana sijaitsee Marian kirkko. Se oli alun perin roomalainen rakennus, mutta muutettiin basilikaksi 300-luvulla. Pionvuoren rinteelle rakennettuun teatteriin mahtui 25 000 katsojaa. Se on 100–200 -luvuilta jkr, eli siis roomalaisajalta. Teatterilta kirjaston eteen vie marmorilla katettu katu ja sen varrelta löytyy Artemiin patsas eräästä suojaisesta syvennyksestä. Artemiin monirintaisia patsaita on lisää Selcukin museossa.

Avoin pylväshallien ympäröimä ala toisella sivulla oli agora eli tori. Torin toisella puolella on Celsus-kirjasto, jonka etuseinä on jälleen pystyssä. Kirjastoon kehitettiin aikoinaan hyvä kosteussuojamenetelmä. Hyllyjen takana kulkivat tuuletuskuilut.

Egyptiläiselle jumalalle omistettu Serapis-temppeli kirjaston takana perustettiin ulkomaisia kauppiaita varten. Teatterilta kirjastoon johtava marmorilla päällystetty katu johtaa kureettien eli pappien tielle, joka nousee ylös vuorenrinnettä ja päättyy Magnestan porttiin.. Tämän tien varrella on komea Hadrianuksen temppeli, jonka julkisivusta on säilynyt merkittävä osa. Vieressä sijaitsee Scholastican kylpylä, joka rakennettiin 100-luvulla. Ylempänä kureettien tien varrella on roomalainen Odeion, jonne mahtui 1500 katsojaa, ja jota käytettiin kaupungin neuvoston kokouksiin.

Selcukin kaupungissa on useaan kertaan rakennettu Ayasolukin linnoitus edelleen pystyssä ja sen edessä kentällä Artemiin temppelin jäännökset, oikeastaan vain kasa kiviä ja yksi pylväs, jonka päässä on haikaranpesä. Se oli aikoinaan yksi maailman seitsemästä ihmeestä ja neljä kertaa suurempi kuin Ateenan Parthenon. Sittemmin Artemiin temppelin pylväitä käytettiin Hagia Sofian rakentamiseen, mutta muutama on myös lähellä sijaitsevassa Johanneksen basilikassa.

Johanneksen basilika on 100-luvulta ja itse Johannes haudattiin tähän kirkkoon vuonden 100 tienoilla. Vuosina 1926–28 tehdyissä kaivauksessa löydettiin 100-luvulta oleva hautapaikka. 300-luvulla sen päälle oli rakennettu yksinkertainen kirkko, jonka keisari Justinianus muutti 500-luvulla basilikaksi.

Lähellä Johanneksen basilikaa on vanha selzukien perustama, mutta yhä käytössä oleva Isa Beyn moskeija. Sen minareetti on rauniona, mutta moskeijan sisäpihalla on rauhallinen puutarha. Moskeijan salissa on valtava seinästä seinään ulottuva punainen nukkamatto, mutta ei juuri muita kalusteita tai koristeita kuin suuret kattovalaisimet.

Selcukin lähellä on vanha viinikylä Sirince. Se on 800 metrin korkeudessa ja sinne vie kapea serpentiinitie. Bysanttilainen kylä on peräisin 400-luvulta ja sitä käytettiin selzukien vihollisuuksien aikana turvapaikkana. Kylän talot ovat valkoisia ja niissä on erikoisen suuret ikkunat. Kylä elää hedelmien viljelyksestä ja siellä valmistetaan erilaisia viinejä. Pääsimme maistelemaan makeita marjaviinejä pieneen viinitupaan. Isännät esittelivät erilaisia mansikan, omenan, vadelman ja muiden marjojen makuisia tuotteitaan, ja jotkut innostuivat jopa ostamaan.

Hedelmällisen Menderesin laakson poikki jatkui matka sisämaahan kohti antiikin kaupunkia Afrodisiasia, joka on saanut nimensä Afrodite-jumalalttaren mukaan. Afroditen palvonnan juuret ovat itämaisessa äitijumalakultissa. Palvonta on verrattavissa Efesoksen Artemiskulttiin. Bysanttilaiset nimesivät kaupungin kristinuskon leviämisen jälkeen Ristin kaupungiksi(Stavropolis) ja sijoittivat sinne Kaarian piispanistuimen kitkeäkseen pakanauskonnot.

Alueella on aina ollut marmoriteollisuutta ja antiikin aikana siellä oli kuvanveistäjäkoulu. Afrodisias oli karavaaniteiden risteyksessä ja siksi kuvapatsaat levisivät sieltä tehokkaasti ympäri Välimeren kulttuuripiiriä. Myöhemmin maanjäristykset tuhosivat alueen ja loput hävitti Timur Lenk vuonna 1402. Professori Kenan Esir löysi kaupungin sattumalta, ja sitä alettiin kaivaa esiin 1960-luvulla. Paikalla ollut turkkilaiskylä siirrettiin kauemmaksi ja sen jälkeen suuren kaupungin jäänteet on saatu näkyville hämmästyttävän laajalta alueelta.

Kaunpunkia on kiertänyt 3,5 km pitkä kaupunginmuuri ja sen sisällä oli kuvanveistäjäkoulu, stadion, teatteri ja odeion sekä upea propylaia-portti, joka on nostettu jälleen pystyyn. Alue on ripoteltu täyteen kiveen hakattuja kuvia ja sarkofageja, joita tehtiin aikoinaan tilaustöinä ostaville asiakkaille. Hienoimmat veistokset on sijoitettu nykyaikaiseen museoon.

Lue myös:  Lentopallon EM-kisat edessä

Ei kovinkaan kaukana Afrodisiaksesta itään on jännittävä kalkkikivivuori Pamukkale, jonka rinteillä on valkoisia kalkkikivisiä vesialtaita. Vuorelta valuu vettä, joka on 35-asteista. Se sisältää kalkkia, ja kun vesi leviää lähialueille, jäljelle jää valkoinen kalkki, kun vesi haihtuu. Tästä syystä koko vuori on valkoinen.

Pamukkalen huipulla on Hierapolis-niminen antiikin aikainen kaupunki. Karavaanitien Sardesista Dinariin varrelle syntyi pyhä paikka temppeleineen jo heettiläisten ja fryygialaisten aikana. Temppelin ympärille syntyi Hierapoliksen kaupunki. Se on nimetty Hera-junlalattaren mukaan.

Hierapolis liitettiin Roomaan 133 ekr. Sen kultakausi oli 100–200-luvuilla jkr. Keisarien Septimus Severuksen ja Caracallan aikoina kaupunki sai roomalaisen ulkonäkönsä. Teatterin rakennutti keisari Hadrianus 100-luvulla ja ilmeisesti keisari myös vieraili siellä, sillä orkhestran, puolipyöreän keskusareenan, reunalla on keisarin istuin. Teatteriin mahtui 15 000 katsojaa.

Hierapolis oli uskonnollinen ja taiteellinen keskus, jossa asui 100 000 asukasta. Siksi sinne syntyi myös suuri nekropolis eli kuolleiden kaupunki. Hierapolis oli urheilukilpailujen pitopaikka ja sen teatterissa järjestettiin taistelunäytöksiä. Apollon temppelin vierellä on ollut Pluton luola, joka oli hengenvaarallinen sieltä nousevien kaasujen vuoksi. Papit kuitenkin viihtyivät luolassa jakaen sieltä kyselijöille neuvoja ja opastuksia. Kalkkisen veden takia Hierapolis oli myös terveyskylpypaikka ja mineraalivesipaikka.

Apostoli Filippus kärsi marttyyrikuoleman Hierapoliksessa vuonna 80 jkr. Paavalikin kävi siellä matkoillaan. Hierapolis oli yksi ilmestyskirjan seitsemästä kirkkokunnasta. Bysantin kausi kuitenkin tiesi Hierapoliksen loppua. Selzukit ja maanjäristykset kuihduttivat kaupungin ja ihmiset muuttivat muualle.

Nykyisin turistit tulevat ihmettelemään Hierapoliin raunoita ja valkoisia kalkkialtaita, joissa ei enää saa uida. Mutta ympärille on syntynyt hotellien rypäs ja useimmissa hotelleissa on oma kuumavesiallas, johon vesi saadaan vuoren luonnonlähteestä. Kokeilimme omassa hotellissamme (Richmond Pamukkale Thermal) kuumassa altaassa uintia. Se tuntui aluksi aika hauskalta, mutta pian tuli tunne, että sinne ei voi jäädä pitkäksi aikaa. Vesi maistui suolaiselle ja tuntui ihon pinnalla liukkaalta. Altaaseen laskeutui myös islamilaisnaisia, joiden uima-asuna oli puuvillakankaiset pitkät housut, joiden päällä oli polviin asti ulottuva pitkähihainen tunika.

Pamukkale sijaitsee Taurusvuoristossa ja vuorilla pääsimme myös vierailemaan valtavan suuressa mattotehtaassa, jossa saimme esitelmän mattojen kutomisesta. Näimme vierestä, kuinka silkkiperhosen toukasta kiskotaan ohutta lankaa kilometritolkulla. Mattojen kutojat olivat nuoria naisia. Heidän näppärät sormensa sitoivat lankaa sellaista vauhtia, ettei solmun valmistumista edes nähnyt. Yhden keskikokoisen maton kutomiseen menee silti aikaa puolisen vuotta. Oli siksi hämmästyttävää, että mattoja oli kaupan tuhansia. Ne heiteltiin eteemme toinen toisensa päälle niin, että pöly vain lensi. Ostomyönteisen ilmapiirin luomiseksi katsojille tarjottiin väkevää rakia. En kuitenkaan lämmennyt matonostoon, vaikka kieltämättä ne olivat ihmeellisen houkuttelevia.

Palattuamme Antalyaan saimme vielä esittelyt takkeja, laukkuja ja kenkiä valmistavassa nahkatehtaassa sekä valtavan suuressa kulta- ja hopealiikkeessä. Nämä myyntiesittelyt olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta kauppiaiden innokkuus tuntui suomalaisesta liian päällekäyvältä. Asiasta ei kuitenkaan kannata valittaa, sillä juuri nämä liikkeet sponsoroivat Turkin kiertomatkoja ja he odottavat vastavuoroisesti turistien hellittävän kukkaronnyörejään.

Rannikolle palatessa yövyimme suuressa Simona-hotellissa, jossa oli pihalla suuret uima-altaat ja lapsille liukuratoja ja muita huvituksia. Onneksi siellä oli myös lämmin uimahalli, jossa viihdyimme huomattavasti pitempään kuin kuumassa mineraalilähteessä edellisenä iltana.

Viimeisenä päivänä oli vuorossa Antalyan kierros, josta suurin osa ajasta meni kulta- ja nahkakaupassa. Viehättävin paikka oli kuitenkin vanha satama, jota saattoi tarkastella korkealta vuoren rinteeltä. Satamassa oli joukko vanhaan tyyliin rakennettuja purjealuksia, joilla vietiin turisteja merelle. Rantaan pääsi kävelemällä basaarikujia pitkin mattokauppoja ja maustekauppoja ihmetellen. Poikkesimme myös vanhan kaupungin moskeijassa, joka ei ollut kovin suuri. Kengät jätettiin ulko-ovella ja huivin sai lainata oven vierestä. Näissä moskeijoissa eniten ihmetyttää koko lattiapintaa täyttävät suuret ja kauniit matot ja valtavat kattokruunut. Paljon muuta sisustusta niissä ei olekaan.

Kaupungin keskustassa sijaitseva Hotelli Falez oli jälleen hehtaarin kokoinen. Valtavat aulat ja laajat parvekeravintolat tervehtivät tulijaa. Kahdeksan kerrosta korkean hotellin parvekkeelta oli hieno näkymä Antalyan hiekkarannlle ja sitä reunustavalle hotellialueelle. Rannalle ei kuitenkaan ehtinyt, sillä viimeisenä retkipäivänä oli ohjelmassa turkkilainen ilta ravintolassa, jossa oli pöytiä sadoille vieraille. Ruoka oli liukuhihnaruokaa, ei pahaa, jos ei nyt erikoistakaan. Jälkiruuaksi oli tarjolla vain appelsiineja ja juomaksi turkkilaisia viinejä, joista ei kannata hehkuttaa. Mutta ohjelma oli sitäkin vaikuttavampi. Turkkilaisia kansantansseja, hieno hameenpyöritystanssi tanssivien dervissien tyyliin ja erityisen pätevä vastatanssija, joka oli kaikkien hämmästykseksi mies. Hänen lantionsa ja vatsansa lihakset pystyivät aivan ihmeellisiin suorituksiin.

Hienon hotellin pehmeistä sängyistä emme kuitenkaan saaneet kauan nauttia, sillä herätys oli jo puoli kolmelta. Aamiainenkin oli viikon tarjontaan nähden vaatimatonta luokkaa. Lento lähti puoli kuudelta ja siksi seurueen oli laittauduttava lentokentälle hyvissä ajoin aamukolmelta. Lentoyhtiö oli esitteen mukaan tunnettu, mutta koneen kylkeen maalattua Freebird-logoa ei juuri kukaan ollut ennen nähnyt. Lentoemännät olivat turkkilaisia ja tämä yhtiö ilahdutti matkustajia tarjoamalla neljän tunnin lennolla kupin teetä tai kahvia. Parasta kuitenkin oli, että kone pysyi ilmassa ja toi väsyneet matkalaiset turvallisesti kotiin.