Didim
KSM härkätie2018

Lukijat kertovat hiihtomuistoja: Väärää latua koulun kisassa

Lukijamme kertovat muistoja hiihtoladuilta. Tässä hauskoja, tunnelmallisia ja hikisiä tarinoita.

 

Hiihtomuistoja
Mieleen painuvin hiihtomuistoni on vuodelta 1958 tai 1959, jolloin olin eka-tokaluokkalainen eräässä maalaiskoulussa Salon seudulla. Siihen aikaan kouluissa hiihdettiin paljon talvisin. Hienoja tehtyjä latuja ei tietenkään ollut, sillä latukoneita ei varmaan silloin vielä ollut ”keksittykään”! Opettaja varmaan teki hiihtoladun, jota sitten hiihdimme. Mutta muistoni, joka edelleen palaa mieleeni, kun muistellaan kansakouluaikoja, on koko koulun hiihtoretki.
Siihen aikaan maaseudulla oli melkein joka talossa lehmiä ja sen myötä oli myös paljon piikkilanka-aitoja. Koko koulu lähti hiihtämään. Varmaan miesopettaja hiihti edellä ja teki latua, me oppilaat sitten perässä. Alakoulun opettaja hiihti kenties viimeisenä! No niin … ja sitten tuli eteen se piikkilanka-aita. Minä olin pienen pieni tyttö. Hiihtää toki osasin, kaikki siihen aikaan osasivat! En ollut siinä kyllä mikään mestari. En päässyt aidan yli enkä ali! Mitä tehdä? Muistan, että yläkoulun miesopettaja nosti minut suksineen päivineen aidan yli. Näin tapahtui varmaan useamman kerran, koska niitä aitoja oli tosi tiuhassa. Asia ei minua sen jälkeen mitenkään harmittanut. Sillä hetkellä se varmaan harmitti. En saanut mitään kammoa koulun hiihtotunteja kohtaan. Silloin hiihdettiin liikuntatunnit ja välitunnit ja aina sopivassa välissä.
Myöhemmällä iällä en paljon hiihtänyt, vain sen välttämättömän. Eli minusta tuli opettaja ja opetin myös liikuntaa. Hiihdin oppilaiden kanssa liikuntatunneilla, mutten juuri muuten, jos en sattunut Lappiin lähtemään lomalla.
Pari talvea sitten repäisin; hiihdin talven aikana yli 500 kilometria. Se on paras saavutus minulle ikinä hiihdossa.
Aulikki Tamminen

 

Kannustus ratkaisi

Olin kova tyttö hiihtämään lapsena. Lusikoita sain pilvin pimein. Äiti kertoi ensimmäisistä kisoistani noin 4-vuotiaana. Olin loppusuoralla ja äiti kannusti kovaan ääneen: ”Hyvä Taina! Kovin, kovin….”

Minä en tietenkään kuullut, joten pysähdyin ja kysymään, että mitä sää siellä huudat. Ja moneen kertaan tietysti, kun en siis kuullut. Lopputulos oli, että kaikki muut menivät ohi ja minä tulin rauhassa ihmetellen, ilman kiirettä maaliin. Seuraavana sunnuntaina olinkin jo viisaampi, enkä pysähtynyt matkalla kertaakaan ja voitin.

Taina Merikko

 

Mitali tuli

Hiihdin hopeaa ala-asteella 80-luvulla. Olin ylpeä mitalistani kun oli meitä peräti 3 osallistujaa.

Tea Kivimäki

 

Ptruu toimii ladullakin
Innokkaana maastoratsastajana päätin kokeilla pitkästä aikaa hiihtoa. Edellisestä kerrasta oli aikaa jo parikymmentä vuotta. Asiaa sen kummemmin ajattelematta ostin perinteisen tyylin sukset ja suuntasin valaistulle ladulle Paimion Rivonmäkeen.
Järkytys oli melkoinen, kun itseäni parikymmentä vuotta vanhemmat papparaiset pyyhkäisivät luistelutyylillä heittämällä ohitse perinteisen tyylin sivakoijasta. Ei ollut hyvä hiihtäjän hiihdellä, kun vauhtia ei ollut tarpeeksi. Yhdessä loivassa alamäessä päätin kokeilla, josko luistelu onnistuisi perinteisen suksilla. Homma luonnistui vähän liiankin hyvin, varsinkin kun kaarre alkoi lähestyä ja vauhti sitä mukaa hirvittää. Mistä jarrut? Reaktio tuli selkäytimestä. Tokaisin vuosien ratsastuskokemuksella suksille ”ptruu”. Ensimmäinen reaktio oli tietenkin, että näkikö/kuuliko kukaan. Ei nähnyt eikä kuullut, mutta vauhti hidastui. Mikä toimii hevosilla, toimii näköjään myös suksilla.
Maastoratsastaja

Seteli kultamitalista
Vietin nuoruuteni Märynummella ja muiden 70-luvulla syntyneiden tapaan vapaa-aika kulki pitkälti pihapelien ja muun liikunnan voimalla. Hiihtämässä käytiin kanssa, koska ladulle pääsi ihan kodin läheltä. Kouluun myös mentiin hiihtäen ja välitunneilla homma jatkui.
Halikossa Hakoniskat järjesti aktiivisesti kisoja ja kuvioon kuuluivat luonnolliseti koulujen väliset sekä kunnanmestaruuskisat.
Suksien huolto ei kuitenkaan kohdallani oikein koskaan onnistunut. Yhtenä syynä tähän varmasti oli sen ajan tapa, jolloin sukset ostettiin poikkeuksetta joululahjaksi ja silloin hiihtäjä ei ollut kaupassa mukana. Kalusto hommattiin pituuden mukaan, ja kun hiihtäjä on pitkä ja kevyt, niin silloin ei homma aina toimi.
Suoranainen ihme tapahtui vuoden -84 kunnan mestiksistä. Oma sijoitukseni muissa kisoissa ikäluokassa P14 oli yleensä 3-4. Nytkään ei ollut mitään erityistä menestystä tiedossa, joten isäni lupasi jostain syystä 50 markaa, mikäli tulen kotiin kultainen mitali kaulassa. Tälläistä ei ollut ennen tapahtunut ja erityisen kurjalta se tuntui sen jälkeen kun lähdin kisapaikkaa kohti todella heikosti toimivilla suksilla. Ei ollut pitoa, eikä luistoa ja tietysti harmituksen määrä tapissa.
Kaverini isä katseli surkeuttani ja totesi, että käydääs tuolla heidän tallissa. Sieltä löytyi sen ajan mittapuulla melko väkevä huoltokalusto. Hetken päästä oli huolto tehty ja lähdimme kokeilemaan. Vaikka tästä on yli 30 vuotta aikaa, muistikuva on edelleen aika kirkas. Sukset toimivat paremmin kuin koskaan ja kultamitali sarjasta P14 kaulassa oli kiva mennä kotiin. Sain myös luvatun setelin, joka oli melko iso raha tuohon aikaan.
Suksien huoltajaa Eero Jokelaista olen vuosien saatossa useaan otteeseen kiitellyt tästä hienosta avusta. Kiitos vielä kerran tätäkin kautta!
Tähän mitaliin muuten loppui aktiivinen hiihtokisailuni. Seuraava totisempi paikka oli vuonna 2009, kun päätin ottaa selkoa luistelutyylin saloista. 25 vuoden jälkeen oli hommassa hiukan hiomista, mutta nykyään hiihto kuuluu ohjelmaani aina kun kelit sen mahdollistavat.
Työni puolesta olen ilolla huomannut, miten Salo Golfin kenttää kierretään myös suksilla. Parhaimpina päivinä leppoisaa latua on suksinut useampi sata liikkujaa.
 Tomi Paju

Kaikki vaihtui hiihtoon
Ala-asteella opettaja veti herneet, kun oli edellisenä päivä sanonut että on sisäliikuntaa ja hallille kävellessä hän sai loistoidean, että pelattaisiin hangenkierällä jalista. Ensinnäkään hanki ei kantanut ja kukaan ei ollut varatunut siihen. No sitten sen jälkeen vaan hiihdettiin – oli jo lumet osittain hävinneet kun vielä hiihdettiin.
Petri Häkkinen

Väärää latua hiihtokilpailussa
Olin ensimmäisellä tai toisella luokalla koulussa Kiskossa 80-luvun alussa, kun osallistuin kunnan koulujen välisiin hiintokilpailuihin. Ne pidettiin Kaukurin koululla.
Reippaasti lähdin hiihtämään, kun lähtömerkki tuli. Pingoin kuin tuulispää latua eteenpäin! Sitten tuli kohta, jossa latu haarautui kahteen suuntaan. Minä pingoin eteenpäin – tietenkin väärälle ladulle. Ihmiset huusivat: ”Älä mene sinne, käänny tänne päin!!”  En kuullut sitä heti, ja sitten kun sain itseni takaisin oikealle ladulle, tulin tietenkin lopulta viimeisenä maaliin. Itketti ja harmitti niin paan perusteellisesti!
Isäni oli kilpailuissa kannustamassa minua. Hän lohdutti minua ja sanoi: ”Ei se mitään. Mennään syömään hernekeittoa”. Voi kun se maistuikin silloin hyvälle! Parasta lohturuokaa!
Sen jälkeen en enää osallistunut hiihtokilpailuihin koskaan. Välituntilatua hiihtelin kyllä koko ala-asteen ajan, ja sain siitä jopa palkintolusikankin, eli sen verran on tullut hiihdossa ansioita.
-S.T.-

Se oli lyhyt ja loiva alamäki…
Koulun jälkeen en ollut hiihtänyt varmaan 30 vuoteen, kunnes lähdin innokkaana kokeilemaan. Ensimmäinen pihasta pellolle laskeutuva todella loiva ja lyhyt alamäki..kuis ollakkaan heitti minut selälleen! Nolona rypistelin pystyyn vain kaatuakseni uudelleen. Otin sukset pois ja kannoin ne aitan seinustalle – kuin pitkänkin matkan hiihtänyt. Porukka (perhe) ikkunasta kaiken nähneenä nauroivat vedet silmissä. Sen koommin en ole kokeillut!
Ani Hämäläinen

  • Osallistu: Kerro meille hiihtomuistosi
  • Minkälaisia muistoja Sinulla liittyy hiihtämiseen?
  • Onko se lumentulon jälkeen odotettu hetki? Missä on lempilatusi? Minkälaisen hiihtoretken teit keväthangilla?
  • Vai heititkö sukset ikuisesti nurkkaan koulun pakollisten hiihtojen jälkeen?
  • Kerro meille hiihtotarinasi lukijalta@somerolehti.fi. Kerro haluatko, että tarinasi julkaistaan nimimerkillä tai ilman.
  • Hiihtotarinat tulevat TS-Yhtymän lehtien verkkosivuille.

Hiihtoa jalkapallokentällä!
Ala-asteen opettaja oli hyvin innostunut hiihtämisestä 1980-luvulla. Muistaakseni hiihdimme kaikki liikuntatunnit aina kun vaan lunta riitti.
Kerran kevättalvella lumi alkoi jo olla hyvin vähissä, eikä hiihtämään enää voinut mennä. Koulun jalkapallokentällä oli sen verran härmettä ja jäätä, että sivakoimme sitä ympäri, kun muualle ei enää päässyt.
Nimim. Ympyrää hiihtänyt

Auta ystävää mäessä ja mäen alla
Minä ja isosiskoni olimme lapsena kovia tyttöjä hiihtämään – siskoni tosin aika paljon parempi kuin minä. Kotiovelta oli kymmenen metriä ladulle, ja hyödynsimme kotikenttäetua alvariinsa.
Kun koulun hiihtokilpailut koittivat, olivat odotukset korkealla. Vaikka en mahdottoman urheilullinen ollutkaan, hiihdin tuulispäänä ja sain hopeisen lusikan, mutta siskoni jäikin yllättäen sarjansa viimeiseksi. Siskon huonon kisamenestyksen syyksi paljastui, että hän sortui kilpailun aikana liialliseen myötätuntoon: siskoni paras kaveri oli nimittäin aivan tolkuttoman huono hiihtäjä – kompuroi vähän väliä ja kaatuili alamäissä. Siskoni päätti auttaa ystävää mäessä ja mäen alla, ja hiihti koko matkan huteran kaverinsa rinnalla.
Palkinnotta sisko ei kuitenkaan jäänyt: hänen opettajansa oli ilmeisesti oivaltanut, mitä hiihtokisassa oikein tapahtui, ja antoi siskolleni lohdutuspalkinnoksi hienon rintakorun.
Vähänkö olin kateellinen: rintakoru oli paljon hienompi kuin joku kahvilusikka.
Sirpanen

Enpä olisi uskonut
Joskus koulussa 1980-luvulla ei olisi tullut mieleenkään, että aikuisena sitä hiihtää vapaaehtoisesti ja oikein ilolla. Silloin koulun liikuntatunneilla oli pakollisilla hiihtolenkeillä ilo kaukana. Myöhemmin sitä on tajunnut, että jos hiihtää paksuissa toppavaatteissa pari tuntia ilman juotavaa ja sukset ovat mitä sattuu, ei aikuisenakaan saa hiihtämisestä hauskaa.
Luojalle kiitos siis nykyisistä, huolettomimmallekin hiihtäjälle sopivista uusista suksimalleista ja vapaan tyylin hiihdosta, joiden ansiosta laji on muutakin kuin pakillinen voitelupurkkeja ja pitovoiteita.
Teini-ikäinen minä olisi ihmetellyt sitäkin, että aikuinen minä odottaa lunta jo vähintään lokakuun alusta – ja itse asiassa niin palavasti, että säätiedotuksista seuraa usein perheriidan poikanen, kun toinen odottaa hiihtohankia ja toinen ei. Hanget kun tulevat usein aukean yli ilkeästi puhaltavan viiman ja pyryn ja tulipalopakkasten kanssa.
Ei hiihto kouluiässäkään toki ihan niin kamalaa ollut kuin edellä kuvasin.
Alakoulun kisassa tulin nimittäin toiseksi eräänä vuonna. Meitä oli 3-4 -luokkalaisten tyttöjen sarjassa kaikkiaan muistaakseni seitsemän kilpailijaa.
Neljä hiihti harhaan.
Me maaliin saakka löytäneet saimme kynttilänjalan palkinnoksi.
Kati



Vuoden urheilija
Suomi 100 lehti
Tutustu ja ihastu
Digilehti

Lue Paikallislehti Somero

Paikallislehti Somero on luettavissa sähköisenä versiona netissä ja iPad-lukulaitteella, iPhonella, Android laitteilla sekä Windows Phone 8 ja Windows RT -mobiilillaitteilla. Voit lukea päivän tuoreen lehden sähköisenä näköisversiona jokaisena ilmestymispäivänä halutessasi vaikka jo klo 02.00. Käy tutustumassa palveluun ja ota sähköinen versio käyttöön vaikka saman tien. Rekisteröinti uuteen palveluun on helppoa, tarvitset vain sähköpostiosoitteen.

 

Osta irtonumero
Tilaa digilehti

Erikoisetu paperilehden tilaajille:

Paperilehden tilaajat voivat liittää sähköiset versiot osaksi tilaaja-asiakkuutta. Plus-ominaisuus maksaa alkaen vain + 2 euroa/kk. Tutustu täällä.

Somero 150

Sporttikone 20.-27.4.17
Plus-tilaus
TS rekry