Pojasta naiseksi muuttunut Raija: En ole rohkea, olen päättäväinen

0

Somero-lehti 10.2.2009

Ajan autolla läpi huikaisevan kauniin maalaismaiseman, jossa pilvettömältä taivaalta paistava aurinko kimmeltää lumisilla pelloilla. Olen matkalla levikkialueemme laitamille tekemään henkilöhaastattelua. Minua pelottaa vietävästi, yhtä paljon kuin jos istuisin autossa, joka syöksyy hallitsemattomasti liukkaalta tieltä metsään. Kysyn itseltäni, olenko ammattitoimittaja ja teen jutun, vai enkö ole ja lipeän hommasta. Kuinka paljon uskallan jättää rohkeutta käyttämättä?
Kun pääsen haastateltavani pihaan, näen kirkassilmäisen koiran. Haastateltavani laskee koiran luokseni, ja alamme jutella koirista. Yhdistävä tekijä löytyy. Keittiön pöydän ääressä neljä vuotta sitten yrittäjän työstä eläkkeelle jäänyt Raija on helppo haastateltava, sillä hän kertoo jäsennellysti ja rauhallisesti elämästään.
Lapsesta syntipukiksi
– Meitä oli viisi lasta, karjalainen äiti ja hämäläinen isä sekä isoäiti. Syntyessäni asuimme Lapualla. Isä ja äiti olivat äänettömiä yhtiömiehiä, asuimme isoäidin luona, joka omisti kaiken. Alta murrosiän huomataan, että vanhin lapsista on poikkeava, Raija aloittaa.
– Sain ruokaa, vaatetta ja lämpöä, mutta jos meille tuli harvinaisempia vieraita, minut kätkettiin, koska saatoin möläyttää sopimattomia. Tein sitä tahtomattani ja toisinaan tahallanikin. Kun olin poika, ammuin yli, sillä en osannut olla siten, kuin pojat olivat. Koin jo ennen murrosikää vahvasti olevani tyttö. Unissani olen aina tuntenut olevani tyttö tai nainen, hän jatkaa.
Niin perheen vanhimmasta pojasta tuli syntipukki, johon vanhemmat suhtautuivat kielteisesti. Kun jokin meni pieleen, syy oli hänen. Elettiin 1950-lukua.
Lääkehoidolla pojaksi
– Kun olin kymmenen tai yhdentoista, sain kummitädiltäni Yhdysvalloista paketin, jossa oli cowboy-puku: kirjaillut liivit ja saappaat, röyhelöpaita. Ne eivät olleet täällä poikien vaatteita. En saanut käyttää niitä ikinä, vaan vaatteet jaettiin toisille. Sain pitää paketistani vain nallipyssyn, vaikka kummitäti halusi ilahduttaa minua.
– Sama jatkui, jos oli jotakin pikkuisenkin feminististä, se tukahdutettiin. Kun tulin murrosikään, lääkäri tuli kuvaan mukaan. Minua hoidettiin kuin mielisairasta, sain mielialalääkkeitä ja hormoneja, joilla minut yritettiin väkisin muuttaa pojaksi.
Lääkehuuruissaankin hän tajusi, että tilanteesta oli päästävä eroon.
– En ole rohkea, vaan päättäväinen, Raija arvelee nyt.
Kun koulu oli käyty, Raija karkasi, hankki 16-vuotiaana työpaikan ja lähti omilleen. Vapaa-aikansa yksin viettänyt Raija teki itselleen naisten asuja ja pukeutui niihin. Joskus hän uskaltautui naiseksi pukeutuneena ulos.
– Päähäni oli ajettu, että olen rikollinen. Sain kuitenkin tiedon murun sieltä ja toisen täältä. Siihen maailman aikaan sensaatiolehdet kirjoittivat sukupuolenvaihdosleikkauksista. Enää minusta ei tuntunut yksinäiseltä, eihän tämä ollutkaan maailmassa ainutkertaista. Olisin halunnut saada yhteyden muihin, mutta se oli mahdotonta.
Leikkauksella naiseksi
1940–1950 -luvulla professori Vara teki viisi onnistunutta ja yhden epäonnistuneen sukupuolenvaihdosleikkauksen. Leikkaukset tyrehtyivät epäonnistumiseen, kunnes niitä alettiin myöhemmin taas tehdä.
– Olin kummajainen, kun minut leikattiin 70–80 -lukujen vaihteessa. Jouduin jopa työpaikalla tappelemaan, koska pukeuduin naiseksi. Työpaikkajaosto syytti minua seksuaalikurin loukkaamisesta. Paikallisosasto olisi halunnut viedä naiseksi pukeutumiseni oikeuteen. Se jäi, kun vein lääkärintodistuksen töihin, ja osoitin olevani nainen, Raija muistelee.
Raijan onneksi työtä tuohon aikaan oli tarjolla. Hän toimikin niin autonkuljettajana, kokkina, tehtaassa kuin merilläkin.
– Minulle ei ole ollut naisten ja miesten töitä, vaan tekemätöntä työtä, joka pitää tehdä.
Raija leikkaus tehtiin lääkintöhallitukselta salaa. Kun toimenpide oli luvatta tehty, lääkärit tekivät siitä toimenpideilmoituksen. Kaikki kuusi leikkaukseen osallistunutta lääkäriä saivat lääkintöhallitukselta varoituksen. He saivat kuitenkin jatkaa työssään.
– Kun leikkauksella saatiin aikaan positiivinen tulos, asiat rupesivat muuttumaan.
Miehen palvonnan kohteeksi
Raija kävi paljon tansseissa. Tulevan miehensä hän tapasi, kun leikkauksen jälkeen oli ystäväporukalla ulkona. Raija muistelee 15 vuotta kestänyttä suhdetta miesystäväänsä lämmöllä.
– Silloin tunsin olevani kuin kuningatar. Olen naisena saanut kokea, millaista on kun mies palvoo. Hän jaksoi kiittää ja kannustaa minua arkenakin. Juhla-asuisena minun ei tarvinnut avata muuta kuin naistenhuoneen ovi itse, ja sekin vain sisältäpäin.
Nykyään Raija on leski, sillä miesystävä kuoli 15 vuotta sitten. Pariskunta asui yhdessä, mutta ei ollut naimisissa.
Ihminen on ihmiselle ihminen
– Sukupuoliasioihin suhtauduttiin negatiivisesti 1950–60 -luvuilla ja osin 1970-luvullakin. Ei ymmärretty, mistä on kysymys, ja nekin, jotka eivät suhtautuneet kielteisesti, naureskelivat poikkeavuuksille. Oli tiedonpuutetta ja pelkoa oman poikkeavuutensa paljastumisesta, Raija arvelee.
Raijasta tärkeintä on, että ihminen on toiselle ihmiselle ihminen. Se on tärkeämpää, kuin millaisia nämä kaksi ihmistä ovat.
– Jokainen on jotenkin erilainen kuin toinen ihminen. Jokainen on sidoksissa johonkin. Voikin kysyä, missä ovat täysin normaalit ihmiset. Hän tuohtuu.
Raijan kokemusten mukaan yleensä vähän koulutettujen macho-miesten ja kiihkofeministien on vaikea hyväksyä häntä. Yhteys omiin sisaruksiin katkesi murrosiässä, eivätkä he vastaa Raijan yhteydenottoihin. Toisaalta tavallisissa asioissa, kuten tiekokouksissa ja yhdistyksissä, hän sanoo menevänsä täydestä kuin väärä raha. Raijalle harrastukset ovat tukijalka ja osa identiteettiä; harrastuksissa hänellä on kivat kaverit, eivätkä ihmiset ole lähteneet häntä nälvimään tai näykkimään.
– Kuulun moniin yhdistyksiin, ja olen saanut niissä paljon hyviä ystäviä suurin piirtein samanikäisistä miehistä ja naisista. Toisaalta joudun miettimään, mistä puhutaan. Jos ilmaisen seksuaalisen vihjeen, isken vaikkapa silmää, ihmiset lähtevät karkuun. Asioita on tehtävä harkiten, Raija vertaa.
– Maailma on muuttunut, eikä transseksuaalisuus enää ole täysin harvinaisuus.
Aiemmilla kotipaikkakunnillaan kunnallispolitiikassakin mukana ollut Raija haluaa vaikuttaa asioihin, jotta ihmisillä olisi edes vähän helpompi elää.
– Haluaisin sanoa niille, jotka nyrpistävät nenäänsä poikkeaville, että ajatelkaa hänen elämäänsä. Sen rinnalla, miten olen joutunut hakemaan itseäni pojasta naiseksi, on murrosikä heteroille täyttä leikkiä. Vaikka tämä on ollut kovaa, se on tuonut myös mahdottoman suuren rikkauden elämääni ja ymmärryksen sille, etteivät kaikki asiat ole itsestään selviä. Kun ihminen on rehellinen itselleen, eikä hän loukkaa lakia tai toisia ihmisiä, elämästä saattaa tulla tavattoman rikas. Saatan olla rahaton, en ole missään tapauksessa köyhä, Raija lopettaa.
Koska haastatteluun mennessäni tiesin, että Raija on transvestiitti, näin aluksi hänet naiseksi pukeutuneena miehenä. Kun Raija juttutuokion päätteeksi tarjoaa kahvia ja leipomiaan kroissantteja, hän on silmissäni kuin kuka tahansa vanhempi rouva. Kun ajan takaisin toimitukseen, olen iloinen siitä, että uskalsin mennä. Se, että minulta vaati rohkeutta mennä juttelemaan pojasta naiseksi vuosia sitten muuttuneen Raijan kanssa on pieni asia sen rinnalla, että Raija on uskaltanut tehdä elämässään ne ratkaisut, jotka hän on tehnyt.
Ajan autolla läpi huikaisevan kauniin maalaismaiseman, jossa pilvettömältä taivaalta paistava aurinko kimmeltää lumisilla pelloilla. Olen matkalla levikkialueemme laitamille tekemään henkilöhaastattelua. Minua pelottaa vietävästi, yhtä paljon kuin jos istuisin autossa, joka syöksyy hallitsemattomasti liukkaalta tieltä metsään. Kysyn itseltäni, olenko ammattitoimittaja ja teen jutun, vai enkö ole ja lipeän hommasta. Kuinka paljon uskallan jättää rohkeutta käyttämättä?
Kun pääsen haastateltavani pihaan, näen kirkassilmäisen koiran. Haastateltavani laskee koiran luokseni, ja alamme jutella koirista. Yhdistävä tekijä löytyy. Keittiön pöydän ääressä neljä vuotta sitten yrittäjän työstä eläkkeelle jäänyt Raija on helppo haastateltava, sillä hän kertoo jäsennellysti ja rauhallisesti elämästään.
Lapsesta syntipukiksi
– Meitä oli viisi lasta, karjalainen äiti ja hämäläinen isä sekä isoäiti. Syntyessäni asuimme Lapualla. Isä ja äiti olivat äänettömiä yhtiömiehiä, asuimme isoäidin luona, joka omisti kaiken. Alta murrosiän huomataan, että vanhin lapsista on poikkeava, Raija aloittaa.
– Sain ruokaa, vaatetta ja lämpöä, mutta jos meille tuli harvinaisempia vieraita, minut kätkettiin, koska saatoin möläyttää sopimattomia. Tein sitä tahtomattani ja toisinaan tahallanikin. Kun olin poika, ammuin yli, sillä en osannut olla siten, kuin pojat olivat. Koin jo ennen murrosikää vahvasti olevani tyttö. Unissani olen aina tuntenut olevani tyttö tai nainen, hän jatkaa.
Niin perheen vanhimmasta pojasta tuli syntipukki, johon vanhemmat suhtautuivat kielteisesti. Kun jokin meni pieleen, syy oli hänen. Elettiin 1950-lukua.
Lääkehoidolla pojaksi
– Kun olin kymmenen tai yhdentoista, sain kummitädiltäni Yhdysvalloista paketin, jossa oli cowboy-puku: kirjaillut liivit ja saappaat, röyhelöpaita. Ne eivät olleet täällä poikien vaatteita. En saanut käyttää niitä ikinä, vaan vaatteet jaettiin toisille. Sain pitää paketistani vain nallipyssyn, vaikka kummitäti halusi ilahduttaa minua.
– Sama jatkui, jos oli jotakin pikkuisenkin feminististä, se tukahdutettiin. Kun tulin murrosikään, lääkäri tuli kuvaan mukaan. Minua hoidettiin kuin mielisairasta, sain mielialalääkkeitä ja hormoneja, joilla minut yritettiin väkisin muuttaa pojaksi.
Lääkehuuruissaankin hän tajusi, että tilanteesta oli päästävä eroon.
– En ole rohkea, vaan päättäväinen, Raija arvelee nyt.
Kun koulu oli käyty, Raija karkasi, hankki 16-vuotiaana työpaikan ja lähti omilleen. Vapaa-aikansa yksin viettänyt Raija teki itselleen naisten asuja ja pukeutui niihin. Joskus hän uskaltautui naiseksi pukeutuneena ulos.
– Päähäni oli ajettu, että olen rikollinen. Sain kuitenkin tiedon murun sieltä ja toisen täältä. Siihen maailman aikaan sensaatiolehdet kirjoittivat sukupuolenvaihdosleikkauksista. Enää minusta ei tuntunut yksinäiseltä, eihän tämä ollutkaan maailmassa ainutkertaista. Olisin halunnut saada yhteyden muihin, mutta se oli mahdotonta.
Leikkauksella naiseksi
1940-1950-luvulla professori Vara teki viisi onnistunutta ja yhden epäonnistuneen sukupuolenvaihdosleikkauksen. Leikkaukset tyrehtyivät epäonnistumiseen, kunnes niitä alettiin myöhemmin taas tehdä.
– Olin kummajainen, kun minut leikattiin 70-80-lukujen vaihteessa. Jouduin jopa työpaikalla tappelemaan, koska pukeuduin naiseksi. Työpaikkajaosto syytti minua seksuaalikurin loukkaamisesta. Paikallisosasto olisi halunnut viedä naiseksi pukeutumiseni oikeuteen. Se jäi, kun vein lääkärintodistuksen töihin, ja osoitin olevani nainen, Raija muistelee.
Raijan onneksi työtä tuohon aikaan oli tarjolla. Hän toimikin niin autonkuljettajana, kokkina, tehtaassa kuin merilläkin.
– Minulle ei ole ollut naisten ja miesten töitä, vaan tekemätöntä työtä, joka pitää tehdä.
Raija leikkaus tehtiin lääkintöhallitukselta salaa. Kun toimenpide oli luvatta tehty, lääkärit tekivät siitä toimenpideilmoituksen. Kaikki kuusi leikkaukseen osallistunutta lääkäriä saivat lääkintöhallitukselta varoituksen. He saivat kuitenkin jatkaa työssään.
– Kun leikkauksella saatiin aikaan positiivinen tulos, asiat rupesivat muuttumaan.
Miehen palvonnan kohteeksi
Raija kävi paljon tansseissa. Tulevan miehensä hän tapasi, kun leikkauksen jälkeen oli ystäväporukalla ulkona. Raija muistelee 15 vuotta kestänyttä suhdetta miesystäväänsä lämmöllä.
– Silloin tunsin olevani kuin kuningatar. Olen naisena saanut kokea, millaista on kun mies palvoo. Hän jaksoi kiittää ja kannustaa minua arkenakin. Juhla-asuisena minun ei tarvinnut avata muuta kuin naistenhuoneen ovi itse, ja sekin vain sisältäpäin.
Nykyään Raija on leski, sillä miesystävä kuoli 15 vuotta sitten. Pariskunta asui yhdessä, mutta ei ollut naimisissa.
Ihminen on ihmiselle ihminen
– Sukupuoliasioihin suhtauduttiin negatiivisesti 50-60 -luvuilla ja osin -70-luvullakin. Ei ymmärretty, mistä on kysymys, ja nekin, jotka eivät suhtautuneet kielteisesti, naureskelivat poikkeavuuksille. Oli tiedonpuutetta ja pelkoa oman poikkeavuutensa paljastumisesta, Raija arvelee.
Raijasta tärkeintä on, että ihminen on toiselle ihmiselle ihminen. Se on tärkeämpää, kuin millaisia nämä kaksi ihmistä ovat.
– Jokainen on jotenkin erilainen kuin toinen ihminen. Jokainen on sidoksissa johonkin. Voikin kysyä, missä ovat täysin normaalit ihmiset? Hän tuohtuu.
Raijan kokemusten mukaan yleensä vähän koulutettujen macho-miesten ja kiihkofeministien on vaikea hyväksyä häntä. Yhteys omiin sisaruksiin katkesi murrosiässä, eivätkä he vastaa Raijan yhteydenottoihin. Toisaalta tavallisissa asioissa, kuten tiekokouksissa ja yhdistyksissä, hän sanoo menevänsä täydestä kuin väärä raha. Raijalle harrastukset ovat tukijalka ja osa identiteettiä; harrastuksissa hänellä on kivat kaverit, eivätkä ihmiset ole lähteneet häntä nälvimään tai näykkimään.
– Kuulun moniin yhdistyksiin, ja olen saanut niissä paljon hyviä ystäviä suurin piirtein samanikäisistä miehistä ja naisista. Toisaalta joudun miettimään, mistä puhutaan. Jos ilmaisen seksuaalisen vihjeen, isken vaikkapa silmää, ihmiset lähtevät karkuun. Asioita on tehtävä harkiten, Raija vertaa.
– Maailma on muuttunut, eikä transseksuaalisuus enää ole täysin harvinaisuus.
Aiemmilla kotipaikkakunnillaan kunnallispolitiikassakin mukana ollut Raija haluaa vaikuttaa asioihin, jotta ihmisillä olisi edes vähän helpompi elää.
– Haluaisin sanoa niille, jotka nyrpistävät nenäänsä poikkeaville, että ajatelkaa hänen elämäänsä. Sen rinnalla, miten olen joutunut hakemaan itseäni pojasta naiseksi, on murrosikä heteroille täyttä leikkiä. Vaikka tämä on ollut kovaa, se on tuonut myös mahdottoman suuren rikkauden elämääni ja ymmärryksen sille, etteivät kaikki asiat ole itsestään selviä. Kun ihminen on rehellinen itselleen, eikä hän loukkaa lakia tai toisia ihmisiä, elämästä saattaa tulla tavattoman rikas. Vaikka saatan olla rahaton, en ole missään tapauksessa köyhä, Raija lopettaa.
Koska haastatteluun mennessäni tiesin, että Raija on transvesiitti, näin aluksi hänet naiseksi pukeutuneena miehenä. Kun Raija juttutuokion päätteeksi tarjoaa kahvia ja leipomiaan kroissantteja, hän on silmissäni kuin kuka tahansa vanhempi rouva. Kun ajan takaisin toimitukseen, olen iloinen siitä, että uskalsin mennä. Se, että minulta vaati rohkeutta mennä juttelemaan pojasta naiseksi vuosia sitten muuttuneen Raijan kanssa on pieni asia sen rinnalla, että Raija on uskaltanut tehdä elämässään ne ratkaisut, jotka hän on tehnyt.

Lue myös:  Kotoa poimitaan eväät elämään

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here