Someron Lukion jo eläkkeellä oleva historian lehtori Leeni Tiirakari matkustelee mielellään Euroopan asutuilla seuduilla. Tavallisesti alla on vuokrattu auto, sillä hän haluaa nähdä mahdollisimman monta kirkkoa, linnaa, luostaria ja museota. Muistoiksi on kertynyt aineistoa oppitunneille, valokuvia ja matkatarinoita. Nyt Leeni aukaisee matka-arkkunsa ja kertoo, mitä hän matkoillaan on halunnut nähdä ja miksi.
Missä hiidenkiviä kasvaa?
Oma auto ei ole välttämätön matkalla maailmalla. Vuokra-auto on halpa ja kätevä vaihtoehto, jos haluaa liikkua oman aikataulun ja oman ohjelman mukaan. Kannattaa kuitenkin varata mukaan hyvät kartat ja muutama perusteellinen matkaopaskirjanen. Parhaaksi kulttuurimatkailijan apuriksi osoittautui Ranskasta löytynyt ”Historiallisten reittien kartta”, johon on huolella merkitty kymmeniä kiinnostavia ajoreittejä ja niiden varrella olevat nähtävyydet. Auton saa lehtoasemalta ja sieltä on hyvin merkitty väylä Pariisia ympäröivälle kehätielle, Perifericille, joka on surullisen kuuluisa prinsessa Dianan liikenneonnettomuudesta. Kehätielle on huolellisesti merkitty poistumisramppien numerot ja kotona jo olimme printanneet ajo-ohjeet, joten eksymisvaaraa ei ollut. Kun käännytään kohti länttä ja Rennesiä, nousee näköpiiriin kukkulallaan kohoava loistava Chartresin goottilainen katedraali. Se näyttää Notre Damelta, mutta sen tornit on rakennettu valmiiksi, tosin ne ovat erilaiset. Kirkko valmistui 1220 ja sen arvokkain pyhäinjäännös on Kaarle Kaljupään lahjoittama ensimmäisellä vuosisadalla Syyriassa kudottu vaate. Kirkon lasimaalaukset ja ruusuikkunat ovat säilyneet läpi kaikkien sotien.
Chartresista matka jatkui kohti länttä. Retken tarkoituksena oli käydä katsomassa, millaisia olivat Obelixin hiidenkivet ja Aqvavitiksen dolmenit oikeassa ympäristössään D’Armoriquessa Bretagnen kärjessä.
Tähtäsimme yöksi noin kolmensadan kilometrin päässä olevaan pieneen Vitrén kaupunkiin, joka Dinanin ohella on Bretagnen parhaiten säilyneitä keskiaikaisia kaupunkeja. Paikan nimi juontuu roomalaisesta Vitriuksesta, jolla aikanaan oli huvila täällä. Kaupunkia suojeleva linna on peräisin 1000-luvulta. Se on rakennettu korkealle kukkulalle, jonka pohjoista puolta suojasi jyrkkä metsärinne ja eteläpuolta korkea muuri. Sen alapuolella olivat aikoinaan kaupungin käsityöläisten talot ja puodit, muurin suojissa nekin. Kaupunki on ollut varakas, ja kerrotaan, että satavuotisen sodan aikana, jolloin englantilaiset piirittivät sitä vuosikausia, kaupunki lopulta maksoi vihollisen siirtymään muualle häiritsemästä kaupankäyntiä. Vuonna 1589, jolloin linna puolustautui Katolista liigaa vastaa menestyksellisesti, kaupungista tuli hugenottien vahva tukikohta. Hugenotit olivat enimmäkseen reformoituja porvareita, joita kiinnosti talous enemmän kuin uskonasiat. Muinaisesta vauraudesta kertoo edelleenkin komea kirkko ja kaupungin vanha idyllinen kauppakeskus. Ranskanmaalla ei ole tapana hajottaa vanhoja rakennuksia uusien tieltä, vaan uusi kaupunki on saanut kasvaa vanhan ympärille.
Vitrén vanhan kaupunginmuurin juuressa on pieni parkkipaikka ja sen vieressä Michelinin tähdillä palkittu pikkuravintola Le St-Yves. Ensimmäisenä matkapäivänä ei kustannuksista niin välitä ja niin tilasimme pöydän illaksi. Koska illallisaika alkaa vasta kahdeksan nurkilla, aikaa oli käydä katsomassa parinkymmenen kilometrin päässä pohjoisessa olevaa toista keskiaikaista linnaa Fougéres-nimiseen pikkukaupunkiin. Siellä on vanhassa kaupungissa pakko jalkautua kapeiden katujen takia. St-Léonardin kirkon vierestä voi nousta muureille, joista pääsee tarkastelemaan vanhaa linnaa lähemmin. Toinen hyvä näköalapaikka on alhaalla Nancon-joen yli menevältä sillalla. Sillan kaiteet on koristettu rehevin kukkaistutuksin. Jokitörmässä on yhä keskiajalta peräisin olevia pikkutaloja, jotka kyyhöttävät vanhojen muurien turvissa. Tämäkin linnoitus suojasi aikoinaan asukkaita englantilaisia maahantunkeutujia vastaan.
Antoisan Fougéresin retken päälle oli aika asettua aterialle. Se kesti yli neljä tuntia, sillä jokaisen ruokalajin jälkeen saimme runsaasti sulattelu- ja rupatteluaikaa ja ruokahalun kiihottamiseksi pieniä hauskoja välipaloja. Ne saattoivat olla kinkulla silattuja pikkuisia meloninpalasia, kuumennettuja vuohenjuuston muruja tai jossain ihanassa kastikkeessa uivia mansikoita. Tämän ravintolan ansiot olivatkin kastikkeissa. Nuolimme kiitollisina leivänpalasilla kaikki kastikkeet viimeistä pisaraa myöten. Jälkiruuaksi maistelimme paikallisia valkoisia pehmeitä juustoja ja nautimme vielä pikkuiset kupposet kahvia calvadosin kera, olimmehan nyt Normandian rajamailla. Eikä laskukaan tuhonnut matkabudjettia.
Vitréstä vie suora tie Atlantin rannikolle kohti Vannesin kaupunkia. Se ei kuitenkaan ollut päämäärämme, vaan kaupungin ympäristössä olevat megaliitit, ”menhirit” eli hiidenkivet ja kivilatomukset eli dolmenit. Varsinkin Carnakin alue on näistä kuuluisa, mutta tien varsillakin saattoi yksinäisen ”menhirin” löytää sieltä täältä.
Jokainen on nähnyt, miten Obelix kantaa selässään hiidenkiven lahjaksi Aladobixille tai Mimosalle. Kiville ei ole keksitty mitään yksiselitteistä tarkoitusta. Ajatellaan, että niitä pystytettiin asumusten ympäristöön ja avoimille kedoille riveihin tai yksittäin vain muistuttamaan jälkipolvia siitä, että tässä on asunut muistamisen arvoisia ihmisiä. Tutkimusten mukaan alueella on ollut asutusta jo 5700 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Siis ennen kuin pyramidit tai Karnakin temppeli Niilin varrella pystytettiin tai Stonehenge rakennettiin eteläiseen Englantiin. Jotkut tukijat ovat nähneet megaliittien asemoinnissa tähtitieteeseen liittyviä yhteyksiä. Paikallisen tradition mukaan joka kesäkuu lisättiin kivirivistöön uusi megaliitti tulien, tanssien ja muiden juhlallisuuksien kera. Dolmeneita, jossa on kivi poikittain muutaman pystyssä seisovan kivien päällä, on pidetty muinaishautoina ja druidien kokoontumispaikkoina. Oli niin tai näin, Carnak ja muut megaliittikedot ovat vaikuttavaa nähtävää ja antavat ajattelemisen aihetta.
Menecin suuri kivipelto on nykyään aidattu turistien tulvan takia, mutta toisaalta aidan viereen on rakennettu hyviä katselukorokkeita ja selkeitä karttoja. Tietoa megaliiteistä on hyvin saatavilla informaatiopisteistä. Täältä voi myös ostaa pussillisen menhirin siemeniä. Pussissa lukee, että kasvaakseen siemenet vaativat aitoa kelttiläistä maaperää ja niiden itäminen kestää pari sataa vuotta. Carnacissa on tietenkin myös museo, jossa esihistoria on erinomaisen hyvin esillä. Se esittelee kaikki tunnetut tieteelliset versiot megaliittien synnystä ja tietenkin myös Asterixin ja Obelixin.
Päivä kuluu hiidenkivien parissa niin tiiviisti, että illalla ei ehdi muuta kuin etsiä uuden yömajan. Olemme nyt Finistéren maakunnassa; nimi tarkoittaa maailmanloppua. Ajamme kohti Bretagnen kärkeä ja pysähdymme Concarneaun rantakaupunkiin. Yösijaksi löytyi kelpo hotelli niin läheltä satamaa, että ikkunasta aukeaa näköala merelle. Satama näyttää suurelta, mutta kaupunki onkin merkittävä kalastuskeskus. Se on myös merkittävä lomakeskus ja sen ehdoton helmi on satamassa oleva pieni muureilla kokonaan ympäröity saari, Ville Close, jonne pääsee kävelemään korkeita valleja ja siltaa pitkin. Tämä vanha kaupunki on tietenkin turistien suosiossa ja sieltä löytyvät hauskimmat ravintolat ja turisteille välttämättömät pikkukaupat. Villiviinit, clematikset, visteriat, köynnösruusut ja kaikenlaiset kukkalaatikot kirkastavat harmaiden kiviseinien ilmettä. Kaupungin ympäri voi kävellä pitkin muureja, jotka kuuluisa arkkitehti Vauban on suunnitellut 1600-luvulla.
Kun vihdoin on päästy Bretagneen, alkaa lettujen nautinta. Kaikkialla on lettupaikkoja, joiden nimenä on ”Creperie”. Ja näitä ohuen ohuita lettuja me sitten syömmekin kaikissa mahdollisissa muodoissa koko matkan ajan. Eturuuaksi voi ottaa vaikka salaatticrepen, pääruuaksi kinkkucrepen ja jälkiruuaksi hedelmäcrepen. Ja kaikki huuhdellaan alas ihanalla sakean paksulla ja raikkaalla omenasiiderillä, joka tarjoillaan ruskeista korvattomista savikupeita.
Pitkin Atlantin rantaa ajaen päätyy lopulta Pointe du Raziin, joka on näköalapaikka aivan Bretagnen niemen läntisimmässä kärjessä. Pohjoisempana on vielä muutama muukin meren tarkkailijalle tarkoitettu kohde ja lännempänä merellä vielä pari saarta, mutta Atlantin ihailu yhdestäkin niemennokasta riittää. Perillä on tietenkin kahvilaa ja kioskia silmänkantamattomiin, mutta parasta on kävelymatka tuuliselle nummelle, jonka korkeat ja jyrkät rantaäyräät meri on kalvanut pystysuoriksi jyrkänteiksi. Meri heittää pahoilla ilmoilla aaltoja ylös näköalapaikalle saakka, mutta tavallisella ilmalla saa ihailla vaatimattomampia valkoisiksi hajoavia pärskeitä. Kasvit menestyvät täällä vain maaston painanteissa, mutta lintubongareille on tarjolla paljon mielenkiintoista havainnoitavaa.
Quimper on Bretagnen vanhin kaupunki. Se oli aikoinaan Cornouaillen (samaa kantaa kuin Cornwall) herttuakunta ja kuningaskunta. Legendan mukaan Pyhä Corentin tuli ensimmäisten bretonien kanssa Kanaalin poikki ja nimesi alueen Pikku-Britanniaksi erotuksesta Isosta Britanniasta joskus keskiajan alkuvuosisatoina, jolloin kristinusko säilyi Brittein saarien muutamissa luostareissa läpi kansainvaellusten ajan. Kuningas Gradlon, jonka rantakaupunki Ys oli hukkunut mereen, perusti Quimperin uudeksi asuinpaikakseen ja nimitti Corentinin sinne piispaksi. (Satujen kaupunki Ys nousee aalloista, jos Par-Ys joskus vajoaa.) Sana ”kemper” tarkoittaa kahden joen, Steirin ja Odetin, yhtymäkohtaa ja kuulemma miellyttävintä puuhaa täällä on astua veneeseen ja antaa virran viedä venettä Ranskan kauneinta jokea pitkin meren rantaan maalaukselliseen Bénodetin satamaan.
Me jätämme rannikon ja hetken harkittuamme ohitamme myös Brestin satamakaupungin, vaikka nimeen liittyvät monet Ranskan historian suurmiehet kuten Richelieu, Colbert, Vauban ja Napoleon. Toisen maailmansodan aikana kaupunkia pommitettiin raskaasti, sillä siellä oli saksalaisten sukellusveneiden tukikohta. Varsinkin kaupungin historiallinen vanhakaupunki kärsi pahasti eikä sitä koskaan entistetty.
Jatkamme matkaa Bretagnen pohjoisrannalle. Siellä on nähtävyyksiä yllin kyllin reitillä, joka alkaa rannikolta Roscoffin satamasta, johon Skotlannin kuningatar Maria laski maihin vuonna 1548 matkallaan Pariisiin mennäkseen avioon Henri II:n kanssa. Reitti kulkee Guimiliaun, Morlaix’n, Perros-Guirecin kautta Paimpoliin. Matkan varrella on Kerlanin, Kerouzéren, Tronjolyn, Trébodeunicin, Landivisiaun, herttuatar Annan, Rosambon, Kergirstin, Lannionin Tréguierin, Roche-Jagun linnat ja Beauportin luostari. Jos pitää linnoista, reittiä varten on syytä hakea matkailutoimistosta tarkka kartta. Linnojahan Ranskanmaalla on joka kylässä, mutta vain harva on museona. Useimmista ei näe vilaustakaan, ellei kiipeä aidan yli valokuvaamaan.
Asetuimme yöksi Morlaix’n kaupunkiin. Se on vanha satamakaupunki syvälle sisämaahan pistävän Morlaix’n vuonon ja Queffleuth- ja Jarlotjokien risteyksessä. Satamaa suojelevat korkeat kukkulat ja 1000-luvulla rakennettu linna muureineen. Vanha kaupunki on viehättävä ja hotellimmekin kehui olevansa peräisin 1500-luvulta. Ainakin kierreportaat olivat niin kapeat, että matkalaukkua piti nostaa porras kerrallaan ja toisella kädellä piti pitää kiinni paksusta narusta, joka teki kaiteen virkaa. Huoneissa oli puiset ikkunaluukut, narisevat lattiat ja ihan oikea kylpyhuone. Siellä nukkui kuin prinsessa Ruusunen ikkunasta tulvivassa ruusuntuoksussa.
Morlaix’n vanhan kaupungin tilanahtautta on helpotettu kattamalla keskellä virtaava joki kokonaan niin, että se häipyy rakennusten alle, ja vain jossakin talojen välissä saattaa nähdä virrasta pieniä vilauksia siltojen tai rakennusten alla. Aikanaan jätehuolto oli varmaan yksinkertaista näissä virran päälle rakennetuissa taloissa. Viileää ilmaa tuntuu virtaavan joen uomasta, joten näissä taloissa on kesähelteellä mukavat olot. Vanha kaupunki tarjoaa mukavia pieniä ravintoloita ja ulkoilmakuppiloita, joissa on alkukesästä varsin hyvin tilaa. Pikkuisessa sivukadun ravintolassa illasti iloksemme myös kaksi komeaa transvestiittia reikäisissä verkkosukissaan, peruukeissaan ja uskomattoman taidokkaissa meikeissään. Mieluummin heitä katseli kuin viereisen pöydän anorektikkotyttöjä, jotka nauttivat päivällisekseen yhden salaatinlehden.
Viehättävän maisematien toisessa päässä Paimpolissa halusimme kokeilla, miltä meriretki tuntuisi. Rannikon pienistä satamista kulkee vesibusseja viehättävälle Ile de Bréhatin saarelle. Vuorovesi on täällä hyvin voimakasta, ja niin betonista satamalaituria on satoja metrejä. Aamutuimaan lähtiessämme laiva tuli lähes rantapaviljonkiin, mutta palatessamme meri oli kadonnut ja saimme kävellä toisenkin tovin pitkää betonisiltaa parkkipaikalle päästäksemme. Itse Bréhatin saari on kovasti ranskalaisten mieleen. Rannalla on ravintoloita ja kaikkea muuta hyvää turistien iloksi, mutta sisäsaari täynnä mitä viehättävimpiä kesämajoja. Ruusuja, kärhöjä, pelargonioita, kellokukkia, astereita, orvokkeja ja mitä ikinä voi etelässä kukkia, oli puutarhat pullollaan. Ihmiset istuskelivat patioillaan nautiskellen viinejä ja seurustellen ja kaikkialla surisivat mehiläiset ja muut kesän herhiläiset. Me patikoimme keskelle saarta pienellä kukkulalla kököttävälle kappelille, jossa nautimme omat retkieväämme, hunajamelonia, patonkia, viiniä ja pehmeitä valkoisia juustoja. Päivä oli kaunis ja meri tyyni. Kesän tuoksut olivat huumaavia. Ei ihme, että lounaan jälkeen yksi ja toinen otti pikkutorkut tuoksuvalla kukkaniityllä.
Yöksi ajattelimme asettua keskiaikaiseen Dinanin kaupunkiin. Ajoimme sinne Saint-Malon valtavan vuorovesivoimalan yli. Saint-Malon pato on useita satoja metrejä leveä ja siitä molempiin suuntiin vellova vesi käyttää suurta voimalaitosta. Liikenne soljuu tyynesti tämän valtavan sähkölaitoksen yli, mutta meidän piti oikein pysähtyä katselemaan, sillä sillan molempiin päihin oli raivattu suuret parkkipaikat turisteja varten. Rance joki levenee tässä merenlahdeksi, jonka toisella rannalla on vanhasta merirosvolinnoituksestaan kuuluisa Saint-Malon kaupunki ja toisella rannalla kasinostaan kuuluisa Dinard. Toisen maailmansodan hävityksen jälkeen kaupungit on entistetty entistä ehommiksi.
Merenlahden eteläpäässä parin kymmenen kilometrin päässä rannikolta on Dinanin linnoitus, joka on säilynyt keskiaikaisessa asussaan sodista huolimatta. Korkean kukkulan laella olevan vanhan kaupungin ympäri kiertää kolmen kilometrin pituinen kehämuuri. Kadut ovat äärimmäisen kapeita ja talot levenevät joka kerroksessa ylöspäin. Rakennusten puuosat ovat vankkaa mustunutta tukkirakennetta ja niiden väliset seinät kirkkaan värisiksi maalattua savea. Mustapuitteiset ikkunat ovat ristikkoisia, luukuilla varustettuja ja jokaisen ikkunan alla on suurissa laatikoissa reheviä kirjavia kukkaistutuksia. Koko keskusta on satumainen, mutta voimakkaimman vaikutuksen tekee katu, joka laskee jyrkästi alas joen rantaan. Joka metri sen varrella kelpaisi sellaisenaan Kolmen muskettisoturin kulissiksi. Dinanissa ei ole merkittävää museota eivätkä kirkotkaan tee vaikutusta, mutta sen historiallinen atmosfääri on jotain, jota on vaikea unohtaa.
Toinen merkittävä vierailukohde tällä seudulla on pikkuinen luostarisaari Le Mont St-Michel. Aikoinaan se jäi saareksi aina nousuveden aikaan, mutta nyt turistit pääsevät sinne kuivin jaloin korkeaksi rakennettua pengertietä pitkin. Monet pyhiinvaeltajat ja turvanhakijat ovat hukkuneet vuoroveden aaltoihin tai menehtyneet juoksuhiekkaan, jota nykyisinkin kannattaisi varoa, vaikka horisontin taakse pakeneva laskuvesi herättää haluja lähteä hiekalle kävelemään. Laskuveden paluuta kannattaa kiivetä katsomaan pohjoistornista varsinkin korkean veden aikaan, jolloin meri palaa pärskyen kuin laukkaava hevoslauma. Silloin on syytä olla turvallisesti kuivalla maalla.
Pengertien hävittämistä on vaadittu nykyään siksi, että siten voitaisiin saaren massaturismia hillitä. Saari nimittäin houkuttelee vuosittain miljoonia kävijöitä. Merestä 80 metrin korkeuteen ulottuvan luostarisaaren siluetti onkin Ranskassa toiseksi kuuluisin Eiffelin tornin jälkeen. Tietenkin luostari on Unicefin maailmanperintölistalla.
Saari on pieni, mutta silti sen muurien suojaan kätkeytyy pieni kaupunki saaren alemmille rinteille, ja korkeamuurinen luostari ja kirkko huipulle. Luostari rakennettiin kahdeksannella vuosisadalla aluksi romaaniseen tyyliin, mutta kun sille alkoi kerääntyä varoja, kirkko ja muut rakennukset koristettiin hulppeaan goottilaisen suippokaarityyliin. Historiansa aikana saarta on monesti piiritetty, mutta ei koskaan valloitettu. Sen linnoitukset ja sotajoukot olivat vahvat, vaikka munkkeja ei koskaan ollut suuria määriä. Munkit majoittivat matkustajia ja pitivät luostarikoulua ja kouluttivat taiteilijoita.
Nykyisin saarella on ällistyttävä määrä ravintoloita ja hotelleja, vielä enemmän turistikauppoja ja useita erillisiä museoita, mutta kun nousee kivisiä portaita kohti luostaria, hälinä vaimenee ja eteen aukeaa rauhallisia luostaripihoja, suuria saleja ja rauhaa henkivä suuri kirkko. Niin vähän kuin tilaa onkin, kasvaa saarella myös suuria lehtipuita ja tietenkin pakollisia kukkalaatikoita on kaikkialla. Valleilta näkyy kauas merelle ja maalle. Onneksi saari jätettiin rauhaan suuressa maihinnousussa, vaikka saksalaiset olivat ottaneetkin sen tähystyspaikakseen.
Mont St-Michelen jälkeen itää kohti matkatessa siirrytään Normandiaan, omenoiden, calvadosin ja valkohomejuustojen maakuntaan. Jos intoa riittää, luostarisaaren jälkeen voi tehdä koukkauksen pohjoiseen ja käydä katsomassa Cherbourgin sateenvarjoja tai pientä Ste-Mére-Eglisen kaupunkia, jonka jokainen amerikkalaisen maihinnousuelokuvien klassikon, ”Atlantin valli murtuu” -elokuvan nähnyt varmasti muistaa. Sinne pudotettiin 101. laskuvarjokomppania. Samasta aiheesta tehtiin myös sarjafilmi ”Taistelutoverit”. Jopa sotamies Ryankin taisi kuulua samaan 101. laskuvarjokomppaniaan. Kaupungin kirkko oli syttynyt kesäkuun kuudetta päivää vasten yöllä palamaan, jonka kuljetuskoneiden tähystäjät tulkitsivat vastarintaliikkeen merkiksi. Näin koneet pudottivat sotilaat suoraan saksalaisten syliin tai palavaan kirkkoon. Yksi poikaparka jäi varjostaan roikkumaan korkean kaupungintalon katonharjaan. Kaupungissa näitä maihinnousujoukkoja muistellaan nykyään monissa kohteissa.
St-Vaast-la-Houguesta itään aina Deauvilleen saakka levittäytyy kuuluisa maihinnousurannikko, jonka kaistat oli nimetty lännestä alkaen: Utah, Omaha, Gold, Juno ja Sword. Maihinnousu onnistui, mutta raskain tappioin. Liittoutuneet hautasivat sankarinsa rannikolle kymmeniin hautausmaihin, joissa ristirivit yhä seisovat tiukassa ojennuksessa. Hautausmaiden nurmikot on hoidettu säntillisesti, hiekkakäytävät ovat viivasuorat ja täsmälleen samanlaiset kesäkukat loistavat jokaisen valkoisen ristin edessä. Näissä kalmistoissa pidetään pieniä seremonioita vuosittain maihinnousupäivänä ja tasavuosina on ollut tapana pitää suuremmatkin juhlat. Osuimme englantilaisten hautausmaalle maihinnousun muistopäivänä, jolloin vanhoihin univormuihin pukeutuneita englantilaisia herrasmiehiä asteli hautausmaan portista sisään taivaalle tähyillen. Kun kysyimme, mitä he tarkkailivat, miehet nauroivat ja sanoivat, etteivät ole tottuneet seremoniaan ilman sadekuuroa. He jopa kutsuivat meidät illalla pieneen juhlaansa läheiseen kylään, mutta se jäi kokematta.
Normandian rannikolla jokaisella kylällä on oma sotahistoriansa ja pikku museonsa. Poikkesimme kaupunkiin nimeltä Arromanches, jossa hyökkäysrannikkoa voi katsella korkealta rantatöyräältä opastustaulujen avulla. Lähistöllä on myös pyöreä elokuvateatteri, jossa ei ole lainkaan penkkejä. Yleisö asettuu seisomaan keskilattialle ja pitää kiinni lyhyistä tukevista kaiteista. Hyökkäys projisoidaan kahdellatoista projektorilla katsojien ympärille täydet 360 astetta ja siinä saa pyöriä joka suunalle nähdäkseen, mistä vihollinen milloinkin hyökkää. Tuntuu ihmeeltä, ettei yksikään ajoneuvo aja päälle tai kuula osu omaan nahkaan. Meteli on huumaava ja filmin päätyttyä katsojat hoippuvat ulos aivan pyörryksissä.
Viereisessä Courseullesin kaupungissa on turisteille tarjolle samaa historiaa, mutta se, kuten monet muutkin pikkukaupungit tällä rannikolla, on muuttunut eläkeläisparatiisiksi ja kesänviettokaupungeiksi. Vain turistit ja koululaiset kiertävät katselemassa historian jälkiä. Muut nauttivat hyvästä ruuasta ja rantamaisemista mukavissa pikkuravintoloissa.
Sota onnistuttiin käymään niin, ettei parinkymmenen kilometrin päässä sisämaassa sijaitseva keskiaikainen Bayeux’n kaupunki päässyt pahasti kärsimään. Sen vanha ja kaunis keskusta on kovin pieni, mutta sitä koristaa kaupungin aarre, goottilainen katedraali. Se on kuuluisa 70 metriä pitkästä käsin kirjaillusta ”kuningatar Mathilden seinäverhona” tunnetusta kankaasta. ”Bayeux’n verholle” on nyt omistettu kirkon vieressä oma museo. Kangas on puolisen metriä korkea ja siihen on kuvattu kuin sarjakuvaksi koko Vilhelm Valloittajan retki Englantiin vuonna 1066. Seinäverhoa kirjailtiin pian hyökkäyksen jälkeen. Siinä näkyvät selkeästi kuvattuna viikinkilaivat, sotilaiden varusteet, hevoset ja linnoitukset, kuninkaat ja vasallit. Varsin eloisien hahmojen lisäksi kankaan reunoihin on latinaksi kirjoitettu tärkeimmät tapahtumat. Kuvituksesta on tarjolla museossa tietenkin myös animaatioelokuva.
Caenin kaupunkia pommitettiin raskaasti ja läheinen Falaisen kaupunki jauhautui taistelussa lähes kokonaan. Falaisessa on Vilhelm Valloittajan kotilinna, ja se on restauroitu turistinähtävyydeksi. Valitettavasti alkuperäistä on vain kellari, mutta uudet tilat on pyritty muotoilemaan entiseen malliin. Linna on museo, joka kertoo alueen historiasta monipuolisesti ja nykyaikaisesti. Esimerkiksi viikinkien tuloa esittelevässä salissa kaikuu Sibeliuksen Karelia-sarjan musiikki. Myös kaupungin vanha kirkko on paikallaan, mutta sekin on jouduttu palasista kokoamaan uudelleen.
Caenista sodittiin kaksi kuukautta, joten siitä ei ole paljon vanhaa jäljellä. Liittoutuneiden yhdessä perustama Memorial -maihinnousumuseo, on hyvin mielenkiintoinen. Mutta ellei sotahistoria kiinnosta, Caenissa on myös taidemuseo ja luostari, jossa Vilhem valloittajan kuningatar Mathilda lepää. Tai sitten voi laittautua keskustaan shoppailemaan ja syömään. Myös yösijan löytäminen on helppoa. Huomattavasti hauskempia hotelleja löytää kuitenkin läheiseltä maaseudulta. Jokaisen pikkujoen sillan pielessä näyttää olevan ruokapaikka ja vuodetta ja aamiaista mainostetaan tavallisten maalaistalojen portinpielissä. Yösijat ovat halpoja, mutta kovin eritasoisia. Mutta sehän ei haittaa, kun on lähtenyt elämyksiä hakemaan.
Caenista Pariisiin on hyvä maksullinen moottoritie. Hinta ei ole paha, mutta tuon tuostakin vastaan tulevat rahastuskentät jossain määrin harmittavat. Tosin ne toimivat erinomaisen joustavasti eivätkä juuri hidasta matkantekoa. Paljon pahempaa on joutua ruuhkaan. Juuri näiden ruuhkien vuoksi ei suurille moottoriteille kannata mennä lomaansa pilaamaan heinä- ja elokuussa. Sen sijaan kesäkuussa teillä, hotelleissa ja ravintoloissa on runsaasti tilaa ja turistia kohdellaan hyvin.
Kun vuokra-auton tuo takaisin lentokentälle, on syytä varata runsaasti aikaa tankkaamiseen ja oikean parkkipaikan löytämiseen. Autovuokraamot eivät ole viitsineet kovin tehokkaasti merkitä sisäänajo-opasteita, ja auto saatiin paikkaansa vasta, kun avulias työntekijä avasi pari lukittua puomia ja neuvoi kädestä pitäen oikean suunnan. Ranskalaiseen tyyliin auton avaimet käytiin vain heittämässä virkailijalle, joka kiitti eikä ollut lainkaan kiinnostunut, montako ryppyä heidän aarteeseensa oli reissun päällä tullut. Lasku tuli aikanaan Suomeen, ja oli juuri sellainen kuin pitikin. Parin tuhannen kilometrin matka neljältä hengeltä maksoi 400 euroa vakuutuksineen.
Leeni Tiirakari