Yläasteen puhekilpailussa menestyivät Miikka Vuorela, Vilma Siviranta ja Etta Seppänen. Tässä voittajakolmikon puheet:
Ensimmäinen sija, Miikka Vuorela:
Papan muistolle
Tallinnan lähtöterminaalissa mietin, miksi pappani Oiva on lopettanut lääkkeiden syönnin. Tunteet menevät vuoristorataa. Ylös ja taas alas. Toivon näkeväni papan vielä kun saavun takaisin. Papan lämmin hymy ja avoin syli tuovat hymyn kasvoilleni. Nielen silmiin nousseet kyyneleet ja jatkan lomaani murehtimatta.
Hyvät kuolevaiset kuulijat. Kuolema on asia jonka jokainen meistä joutuu kohtaamaan jossakin vaiheessa elämäänsä. Kuoleman voimaa ei voi käsittää eikä sitä voi kuvailla sanoin. Se iskee yllättäen. Kuolema koskettaa jokaista eri tavalla. Se itkettää, se ravistelee sisältä. Kuolema myös järkyttää jokaista omalla tavallaan. Kaikki tuo sisältää kuitenkin jotakin hyvää. Kuolema nimittäin yhdistää.
Minulle jo papan tilan heikkeneminen oli suuri asia. Tiesin, että hänen voimansa olivat lopussa. Vaikka tiedostin asian, sanat ” pappa on kuollut ” viilsivät sydämeeni syvän haavan. Ensin saapui shokki. En tiedä mitä tehdä? Olen hukassa. Haluan vain kääntää aikaa takaisin. Missä tuo rakastamani henkilö on? Missä ovat ne lempeät kasvot tai syli johon saatoit turvautua hetki sitten? Kaiken tämän jälkeen saapuu paha olo ja sitten kyyneleet alkavat yksi kerrallaan virrata. Et saa itkua loppumaan. Hengittäminen tuntuu vaikealta.
Surun käsittely onkin täysin eriasia. Surua ei voi lopettaa sormia napsauttamalla, suru tarvitsee käydä lävitse. Mielestäni jokaiselle surevalle ihmiselle pitää antaa mahdollisuus käsitellä kuolemaa rauhassa ja juuri niin kuin itse haluaa. Onneksi minulle annettiin mahdollisuus surra rauhassa. Surun käsittelyssä on monta vaihetta. Ensiksi se pitää sisäistää ja lopuksi siitä on päästävä yli. Ylitsepääseminen on mielestäni vaikeinta, sillä tuntemasi tunnemyräkkä on niin kova, ettei sitä voi sanoin kuvailla.
Itse pääsin surusta yli ajattelemalla niitä hyviä ja tunnerikkaita hetkiä jotka papan kanssa koin. Esimerkiksi muutamat kalareissut. Jatkoin normaalia elämää kunnes tajusin, että kenenkään syyllistäminen ei toisi pappaa takaisin. Tajusin myös itse, että pappa itsekin halusi varmasti parempaan paikkaan. Olihan hänellä jo vuosia ollut sydänongelmia ja pitenevä sairaalakierre ajoivat hänet uupumuksen partaalle. Ymmärsin myös, että vihdoin papalla oli hyvä olla.
Mielestäni jokaisen surevan olisi myös hyvä ajatella asioita toisesta näkökulmasta. Koska liiallinen murehtiminen saattaa aiheuttaa itsellesi ongelmia. On siis hyvä päästää myös irti. Kuoltuaan ihminen ei tunne kipua, eikä hänen tarvitse murehtia. Ihminen on lähtenyt viimeiselle matkalleen kuin matkaansa väsynyt muuttolintu. Silloin hän on turvassa.
”Ei mitään hätää kaikki on hyvin.” Kyseiset sanat palasivat mieleeni kun surin papan kuolemaa. Kuullessani nuo sanat tiesin että kaikki on hyvin.
Muistakaa jokainen rakastaa lähimmäisiänne ja arvostaa heitä aina koska koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan tai koska menetämme heidät.
Papan muistoa kunnioittaen. Miikka
Toinen sija Vilma Siviranta:
Puhe; aiheena puheet
Olen nyt täällä Milanossa, (tauko) olen ollut täällä ennenkin, (tauko) tulen tänne vielä uudestaan.Hyvät kuulijat, tuo oli yksi maailman kuuluisimmista puheista, puhujana Italian entinen diktaattori Benito Mussolini. Jokaisen paussin aikana yleisö hurrasi aivan hulluna, ja puhe oli vain tuon pitunen?!
Jos nyt vaikka minä menisin Italiaan torille pitämään saman puheen kuin Mussolinikin samoille ihmisille, jotka hurrasivat hänen puheelleen. Hurraisivatko he minulle? Eivät.
Ne ihmiset jumaloivat Mussolinia, jolla oli mahdottoman paljon valtaa ja karismaa. Sitten tulen minä, sosiaalisissa tilanteissa kömpelö juntti pikkutyttö Somerolta silleen: ”Tere, Milano o iha jees, aika vähä sikoi, mu vessat o kivoi!”
Ihmiset varmaa vaa kattois toisiaan silleen et: ” Mikä ihme tota vaivaa” ja sitten mut tulis hakee SWAT-ryhmä jolla ois vielä joku valkone suojapuku päällä ja lennättäis mut takasi Suomeen.
Martin Luther King on myös pitänyt yhden maailman suosituimmista puheista. Sen nimi on ”Minulla on unelma”. Hän puhui Amerikassa vuonna 1963 ja puheen aiheena oli tasa-arvo valkoisten ja tummien välillä, miten tummat eivät vapausjulistuksenkaan jälkeen olleet vapaita, vaan elivät kurjuudessa ja köyhyydessä muiden väheksymänä.
Puhe oli paljon pidempi kuin Mussolinin, joten sitä en voi kertoa kokonaan, mutta voin sanoa sen kohdan, jonka aikana yleisö mylvi kuin heille olisi heitelty viidensadan dollarin seteleitä: ”(hitaasti) I have a dream that my four little chlidren will one day live in a nation where they will not be judged by the colour of their skin but the content of their character. (puoliksi huutaen)I have a dream today!
Valkoisten ja tummien tunteisiin vetoava puhe sai heidät mylvimään ymmärryksestä. Martin puhui todella hitaasti ja ymmärrettävästi ja sai ihmisiä puolelleen väkivallattomuudellaan, toisin kuin Mussolini. Hän sai ihmisiä puolelleen voimallaan tappaa ihmisiä silmänräpäyksessä.
Jos en olisikaan puhunut puheista, vaan vaikka tasa-arvosta tummien ja valkoisten väillä, olisitteko vähän enemmän kiinnostuneita tällä hetkellä? Valmiina muuttamaan maailmaa? Olisitteko aivot täynnä rauhaa ja rakkautta ryntäämässä halaamaan seuraavaa vastaan tulevaa ihmistä, koska veljeys ihmisten välillä on vaan niin ihanaa?
Ette. Ette tietäänkään. Voisin paasata täydet viisi minuuttia ja itkeäkkin jossain vaiheessa, mutta se voisi ehkä vain vähän muuttaa ajatusmaailmaanne.
Ei minulla ole valtaa täällä. En voi kuristaa ketään narukäsilläni, enkä voi ampua aseella koska pelkään kovia ääniä. Ainoa juttu mitä voisin tehdä olisi että söisin suklaapatukan ja pöräyttäsin aromit leijumaan sieraimiinne ja tukehduttaa teidät sillä.
Mutta en aio tehdä sitä, ja kaikki tietää sen joten voitte ihan vapaasti läprätä kännyköitänne tai katsella muualle tylsistyneenä.
En ole myöskään mitenkään erityinen. En tuo syvällisiä mielipiteitäni julki tai kirjoita kadunkulmissa olevista koiranpaskoista mielipidepalstalle Somero-lehteen. Olen vain pikku tyttönen jolla on joskus päällä joku hassu hame ja seuraavana miesten XXL – kokoinen paita.
Puhetyylinikin on todella outo. Kovaääninen, puhun nopeasti kun hermostun ja voin pälpättää tuntikausia joutsenten rakkauselämästä. Ei mitään mieleenpainuvaa, eikä syytä hurrata kuin hurmoksessa.
Joten miksi pitää puheita? Mitä tämä puhe muuttaa tässä maailmassa? Joo, nyt tiedätte Mussolin ja Kingin kuuluisimmat puheet, mutta entä sitten? Ihan hyvällä mallilla maailma oli ennekin sitä. Varsinkin, kun puheiden pito on joillekkin kuin pakkoruotsia, ja toisille mielekästä opettelua, ja kuinka moni teistä pitää ruotsista oppiaineena?
Kuitenkin, jos joku täällä on tulevaisuuden Benito Mussolini, Martin Luther King tai Jeesus, muistakaa tämä: puhetta ei saa pitää puheen vuoksi, aiheesta pitää olla innostunut ja elää sanojensa mukana. Kun lauseet muuttuvat sanahelinäksi, ketään ei kiinnosta eikä kukaan halua kuunnella ja kaikki vaan odottavat loppua.
Uskokaa siihen, mistä puhutte, niin muutkin uskovat. Kiitos.
Kolmas sija, Etta Seppänen:
Laiha, luukasa, tikku, heinäkeppi, suoraan keskitysleiriltä, naru, luikku, liian laiha, hauras, luuviulu, et ole naisellinen olet niin laiha, pulkannaru ja anorektikko. Onko tämä julkkis jo liian laiha? Pullukka tyttöystävä on parempi kuin laiha – tässä kuusi perustelua, miehet pitävät lihasta pojat luista, jatkuvat kuva vertaukset: tämä on kauniimpaa kuin tämä ja kommenteissa; ” Hyi helvetti kun on laiha”. Dove Real Beauty Campaign enkä näe yhtäkään naista joka vastaisi omaa tai oman äitini vartaloa. Tarkoittaako tämä, että en ole aidosti kaunis, koska olen luonnollisesti hoikka ja sirorakenteinen? Eikö tavallisten naisten joukkoon pitäisi mahtua kaikenkokoisia naisia? Tavallinen nainen tuntuu tarkoittavan kaikkia muita paitsi omankokoisiani sirorakenteisia naisia. Tämä on murtanut oman itsetuntoni täysin. Olen pienikokoinen ja hoikka, aina ollut sellainen kuten äitinikin. Pidän hyvästä ruoasta enkä mieti mitä suuhuni laitan, noin kalorimielessä. Jatkuvat kauhistelut painostani ovat saaneet itsenikin uskomaan, että olen liian laiha ja epäterveellinen. Ei se oikeasti ole niin. Olen ollut aina sirorakenteinen ja se ei ole aiheuttanut yhtään mitään vaivaa minulle. Olen näin kuullut myös lääkärien toteamana. Mutta kun vuosia saa kuulla omasta vartalosta, voivottelua ja kiusaamista niin kyllä siinä alkaa toimintaan. Olen yrittänyt monet kerrat lihottaa itseäni – ilman tuloksia. Ei ole onnistunut, ei sitten millään. Iän lisääntyessä olen ollut epävarmempi vartalostani, mutta samalla oppinut myös hyväksymään asian. Olen nähnyt miten kiusaaminen ja moittiminen vartalosta on vaikuttanut myös omaan äitiini. Muutenkin on tuntunut, että on hyväksyttävämpää haukkua jopa päin naamaa jos kyseessä on hoikka ihminen ja se on älytöntä. Toisen ulkonäköä ei saisi moittia millään tavalla mielestäni koskaan. Olen päättänyt, että tulevaisuudessa omien lapsieni edessä en aio enää hävetä vartaloani. Aion opettaa, että itsensä arvostaminen sellaisena kun on – on tärkeintä. Sosiaaliset paineet ovat rankkoja kaikille. Kaikille ulkonäön seikoille on asetettu tietyt ihanteet. Sisältö on tärkein ja sisältö ratkaisee – aina. Tyytyväisyys omaan vartaloon ei aina tule siitä miltä vartalo ulospäin näyttää vaan siitä miten sitä edustaa. Oma keho tekee paljon töitä eteemme ja pitää meidät hengissä sydämen sykkein. On aika rakastaa omaa kehoa takaisin. Erilaisia ihmisiä riittää maapallolla vaikka kuinka paljon. On aika alkaa arvostamaan heistä jokaista, mistään ulkonäönseikasta huolimatta. Meikeillä, laihduttamisella, lihottamisella ja muilla ”kauneusteoilla” ei muutu mikään muu kuin ulkonäkö, sisältöä niillä et saa muutettua.