Leeni Tiirakari:
Viinitie Route des vins
Frankfurtin lentoasemalta löytää autonvuokrauspisteen helposti lentohallin pääaulasta suurten kylttien alta. Auto oli tilattu jo etukäteen internetin avulla, ja saksalaiseen malliin vuokraus sujui nopeasti ja tehokkaasti. Meitä odotti kerrosta alempana vihreällä merkityssä Europcarin osastossa kiiltävänmusta upouusi mersu, johon neljän hengen tavarat mahtuivat hulppeasti.
Ensimmäinen vierailukohde oli Rothenburg ob der Tauber, joten kentän uumenista päästyä piti tähyillä itään menevää moottoritie kolmosta. Tiet on Saksassa merkitty hyvin, ja mersu lehahti heti sadanviidenkympin vauhtiin aivan laillisesti, sillä näillä teillä ei ole nopeusrajoituksia. Hetkessä olimme Würzburgissa, jossa pitää kääntyä etelään tielle numemero 7. Tästä eteenpäin Rohtenburgiin onkin oma viitoitus nähtävyyksistä runsaan ”Romanttisen tien” varrella. Tie johtaa etelässä linnoistaan kuuluun Füsseniin ja seuraa aluksi mutkittelevaa Tauber-jokea.
Rothenburgin muurein ympäröity vanha kaupunki on korkealla joen töyräällä. Se on säilynyt tuhat vuotta niin hyvin, että keskiajan hengen voi yhä aistia. Kaupungin keskustassa on raatihuone, tori ja kaivo ja ympärillä ihastuttavia ristikkopäätyisiä taloja, joiden seinillä roikkuu komeita vanhan mallisia liikekylttejä. Raatihuoneessa on kaksi osaa. Goottilaiseen osaan kuuluu torni, jota rakennettiin vuosina 1250–1400. Edessä oleva renessanssirakennus valmistui 1578. Rakennuksia yhdistää yhteinen piha. Sinne johtaa käytävä, jossa on esillä muiden museotavaroiden joukossa vanha rothenburgilainen mitta. Jokaisella pikkukaupungilla oli keskiajalla oma mittansa, joka oli yleensä julkisesti esillä torilla ja raadin piti huolehtia siitä, että kauppiaiden mitat olivat sen kanssa yhdenmukaiset.
Raatihuoneen torniin voi kiivetä, mutta sinne ei kannata ottaa reppua mukaan, sillä käytävä on niin ahdas, ettei portaissa voi ohittaa vastaantulevaa. Näköalatasanteellekin täytyy vääntäytyä pikkuriikkisen pienestä kolosta ja jos se reppu tuli mukaan, se täytyy heittää ensin. Näköalat ovat kuitenkin kaiken vaivan väärtti. Aikoinaan ei torniin tietenkään kiivetty maiseman takia, vaan vartioimaan kaupunkia tulipalojen ja vihollisten varalta.
Vanha Rothenburg on rakennettu jyrkälle joenpenkereelle ja varustettu muurein ja tornein, mikä oli viisasta, sillä kaupungista on taisteltu useaan otteeseen. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana se oli protestanttinen, mutta katoliset valtasivat sen 1631. Katolisten ylipäällikkö Tilly uhkasi hävittää kaupungin, ellei pormestari Nusch pysty juomaan yhdellä siemaisulla kolmen ja neljänneslitran viinituopillista. Pormestari joi ja pelasti kaupungin niin, että sitä voivat nyt jälkipolvetkin ihailla.
Kuin toiselta planeetalta löytyy museota vastapäätä kadun toisella puolella Käthe Wohlfahrt Weihnachtsdorf -joulukauppa, suorastaan joulukylä, joka jatkuu syvälle vanhan talon sisuksiin ja naapuritalojenkin uumeniin tarjoten kaikkea mahdollista jouluun liittyvää jouluvalojen ja kullan kimalluksen säestämänä ympäri vuoden. Keskellä kesääkin siellä tulee aivan jouluinen olo. Millaista mahtaa olla joulun alla, kun koko kaupunki muuttuu kimaltelevaksi joulukyläksi.
Eläissäni en ole nähnyt niin monta välkkyvää joulukuusta kerralla. Niiden ympärillä ja kaikkialla myymälässä on erilaisia joulukoristeita kasoittain, laareittain ja hyllyittäin huone huoneen jälkeen. Katosta roikkuu lasipalloja ja köynnöksiä, joululiinoja, koristeita ja leluja. Kaikkialla tuikkii miljoonia pikkulamppuja. Syvemmälle kävellessä tullaan pian huoneisiin, jotka ovat pullollaan saksalaisia perinteisiä puukoristeita. Niitä tehtiin aluksi Erzgebirgen kaivosalueilla. Komeimmillaan ne ovat soittorasioita ja liikkuvia, kynttilän lämmöstä pyöriviä tornimaisia koristeita, joita on kaikenkokoisia ja värisiä. Holzknoddl on piippua polttava hahmo, joka suitsukkeen avulla savuttelee ihan oikeasti. Joulupukit, paimenet, nokikolarit, lumiukot ja vaikka isoäiditkin puhaltelevat hyväntuoksuisia savupölläyksiä.
Itä-Saksasta länteen paennut Wilhelm Wohlfahrt myi 1960-luvulla Etelä-Saksassa amerikkalaisille miehittäjille kotikaupungistaan tuomia soittorasioita, joilla oli kova kysyntä. Hän perusti liikkeen 1964, josta poiki kokonainen joulukauppaketju perheen äidin, Käthe Wohlfartin nimellä. Ensimmäinen suurmyymälä syntyi Rothenburgiin 1977. Kauppoja on sittemmin avattu Nürnbergissä, Garmisch-Partenkirchenissä, Oberammergaussa ja Riquewihrissä Ranskan puolella. Rothenburgissa on joulumuseo Deutsches Weihnachtsmuseum, jossa esitellään joulunviettoa varhaiskeskiajalta lähtien, lelumuseo Puppen & Spielzeug Museum ja Handwerkerhaus, joka on vuodesta 1270 säilynyt käsityöläisten talo.
Rothenburgista matka jatkui kohti Heidelbergiä kuutostietä pitkin, mutta ennen sitä matkan varrelle osuu Euroopan upein tekniikan museo, joka on jaettu kahteen kaupunkiin. Suuremmat kokoelmat ovat Sinsheimin kaupungissa ja vähäisemmät parinkymmenen kilometrin päässä Rheinin toisella rannalla Speyerin kaupungissa aivan Hockenheimin formularadan vieressä.
Sinsheimissa museon erottaa jo kaukaa korkeiden tolppien päähän nostettujen oikeiden Tupolevin ja Concorden ansiosta. Mutta näiden lisäksi näyttelyhallien katoissa ja lattioilla ja ulkoalueella oli satoja pienempiä lentokoneita aina lentokonehistorian alusta saakka. Speyerin näyttelyn vetonaulana kohoaa hallien yli valtava jumbojetti. Ulkoalueen lentokoneisiin oli mahdollista kiivetä sisään ja eräästä Iljushinista oli rakennettu hauska putkiliukumäki alas näyttelyhallin eteiseen. Ihmettelimmekin jo ääneen, miksi ihmisillä oli mattoja kainalossaan lentokoneisiin kavutessa. Kun emme itse ymmärtäneet ottaa sellaista mukaan, jäi liukumäkikin kokeilematta.
Tekniikan museossa oli paljon muutakin kuin lentokoneita. Sadat kiillotetut autovanhukset, moottoripyörät ja muut menopelit, armeijan varusteet ja asusteet, tankit ja tykit, veturit ja veneet, mekaaniset urut ja soittopelit oli aseteltu esille oman aikansa asusteisiin puettujen nukkien, huonekalujen ja esineiden muodostamiin ryhmiin. Armeijan laitteista oli luotu kokonaisia leirinäkymiä ja eurolla sai automaatista tykkien jylinää ja lentokoneen jyrinää tunnelmaa terästämään. Äänimaailmaan on todella paneuduttu: viisikymmenluvun dollarihymyjen äärellä soi Elvis ja kaksikymmenlukujen Bugattien hienostunutta charmia korostaa swingmusiikki. Retkikoriin auton takapenkille on katettu samppanjapullo, korkeat lasit ja helmikoristeisiin kiiltomekkoihin puetut daamit taluttavat vinttikoiraa säihkyvän auton kupeella. Kaikki kiiltää ja loistaa ja peilit toistavat runsauden vaikutelmaa niin, ettei näännyttävän suurien hallien koko antia jaksa edes ajatella kiertää kerralla.
Varttitunnin matkan päässä Simsheimista pohjoiseen Neckar-joen varrella syvässä laaksossa on viehättävä Heidelbergin vanha yliopistokaupunki. Kaupunki on nauhamainen, rakennettu molemmin puolin jokea, ja heti talojen takaa kohoavat joen kummallakin puolella vehreät jyrkät rinteet. Vanha yliopisto, komeat kirkot ja kauniit rakennukset on helppo tarkastaa kävelykatua kulkemalla. Kaiken yllä, korkealla rinteellä kohoavat valtavat linnanrauniot, joihin kaupungin kesäinen kulttuuritarjonta on keskitetty. Kaiken kävelyn jälkeen on mukavaa istahtaa syömään ravintolaan, joka on kattanut valkoisin liinoin pöytänsä ulos kadulle. Tilaa oli niin vähän, että ohiajavat autot olivat viedä mennessään pöytien kulmalle pystytetyt viininjäähdyttimet. Mutta vaikka en välitäkään moottoripyöristä ruokapöytäni äärellä kotioloissa, täällä se ei tunnu haittaavaan, varsinkin kun ”Valkoinen pukki” -ravintola tarjosi mitä mainioimman illallisen.
Speyerin pikkukaupunki houkuttelee turisteja lentokoneillaan, mutta sillä on myös viehättävä keskus kauniine taloineen. Ennen kaikkea sen vetonaula on valtaisa tuomiokirkko. Se on päässyt myös Unescon maailmanperintölistalle. Kirkkoa alettiin rakentaa 1000-luvun alussa romaaniseen pyörökaarityyliin. Sen laajassa kryptassa lepää yksi keisari, kolme keisarinnaa ja kahdeksan kuningasta. Kirkko on vanhimpia saksalaisia piispankirkkoja.
Rheinin vartta etelään pääsee moottoritie yhdeksikköä pitkin, mutta siltä kannattaa poiketa, sillä pikateitä ei ole rakennettu maiseman ihailijoita varten. Tähtäsimme Ranskan rajalle Wissembourgin rajakaupungin kautta, sillä sieltä etelään kulkee parin sadan kilometrin mittainen kuuluisa Elsassin eli ranskalaisittain Alsacen viinitie, ”Route des vins”. Oikeastaan kaikki tiet täällä ovat viiniteitä, sillä joka puolella loppumattomat viiniköynnösrivit koristavat maisemaa.
Viiniköynnös leikataan alas joka syksy niin, että jäljelle jää vain paksu varrentynkä. Uusi muutaman oksan kasvu pujotetaan keväällä tiukkaan ojennukseen kiristettyjen rautalankojen väliin. Näin viinikasvustot muodostavat pitkiä ja kapeita heleänvihreitä rivejä, jotka eivät kohoa paria metriä korkeammalle. Koneellinen korjuu on mahdollista tasaisella maalla ja viettävilläkin rinteillä, mutta jokilaaksoissa ja vuorten rinteillä viiniä kasvatetaan niin jyrkissä paikoissa, että käsin poiminta on ainoa mahdollisuus. Meidän silmissämme jotkut jyrkät kasvualustat näyttivät ihmisellekin mahdottomilta. Uusia viljelyksiä oli raivausvaiheessa tai vasta istutettuna niin paljon, että EU:n tukipolitiikan osuutta asiaan on syytä ounastella. Viiniä kasvatetaan myös kylien tyhjillä tonteilla ja puutarhoissa talojen takapihalla. Ei tule reininviini maailmasta aivan heti loppumaan!
Viinitielle osuu Strasbourg, joka sijaitsee Rheinin varrella Ranskan ja Saksan rajalla. Se on Alsacen pääkaupunki, ranskalainen hallinnoltaan, mutta saksalainen yleiseltä ilmeeltään. Rakennukset ovat kauniisti maalattuja, sieviä ja siistejä, mikä pätee koko viinialueeseen. Vogeesien vuoriston takainen Ranska on sitten ihan toisen näköinen. Kaupungissa on yliopisto, mutta sen laajimmat ja komeimmat rakennelmat ovat joenvarren kahta puolta nousseet Euroopan Unionin hallintokeskuksen lasipalatsit. Kaupungissa on myös teollisuutta ja tietenkin viinintuotantoa.
Kaupungin nimi tulee sanasta strataburgum, joka tarkoittaa linnoitettua teiden risteystä. Ja sellainen se olikin jo roomalaisten aikaan. Juuri täällä – kuten historiantunnilla kerrotaan – Ludvig Saksalainen ja Kaarle Kaljupää vuonna 842 vahvistivat liittonsa veljeään Lotharia vastaan Strasbourgin valalla, joka on vanhin saksaksi ja ranskaksi kirjoitettu säilynyt asiakirja. Vuonna 1003 kaupunki sai piispanistuimen ja alkoi vaurastua. Sydänkeskiajalla se oli Pyhän Saksalaisroomalaisen keisarikunnan rikkain kaupunki. Taiteet ja oppineisuus kukoistivat. 1300-luvulla kaupungissa vaikutti mystikko Mestari Eckart ja 1434–1444 Gutenberg kehitti siellä kirjapainokonettaan. Uskonpuhdistuksessa kaupunki muuttui protestanttiseksi. Aurinkokuningas Ludvig XIV valloitti kaupungin Ranskalle vuonna 1681 ja lähetti arkkitehtinsä Vaubanin linnoittamaan sen. Kaupunki siirtyi Saksalle 1870–71 käydyn Bismarckin sodan seurauksena, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen se palautettiin Ranskalle vuonna 1920. Ranskalaiset rakensivat sen jälkeen kaakkoisrajalle niin vahvan Maginot-linjan, ettei Rheiniä ole tästä kohtaa enää sotavoimin edes yritetty ylittää.
Strasbourgin vanha keskus, Petit-France on Unescon maailmanperintölistalla. Se sijaitsee pienellä saarella, jossa voi ihailla vanhoja pieteetillä kunnostettuja ristikkotaloja. Talot kurkottelevat toisiinsa kapeiden katujen yli, ja jokaisella ikkunalla loistaa kukkalaatikko. Taloja on rakennettu kanavien päälle ja rannan ravintolatkin ulottavat terassinsa veden päälle. Valitsimme ruokapaikaksi kaikkein kauneimman vanhan terassitalon aivan kanavan partaalta. Ravintola – ”Au Pont St-Martin” – on mitä viehättävin, mutta sen ”kanasta rieslingissä” ei kannata hehkuttaa.
Saaren, Europarlamentin ja yliopiston rakennukset näkee vaivatta istahtamalla vesibussiin, joka kierrättää asiakkaansa kanavia pitkin saaren ympäri. Ja jos haluaa säästää jalkojaan myös maalla, niin pikkujunalla voi kiertää nähtävyydet katuja pitkin. Välillä veturinkuljettajan johdolla noustaan Vaubanin suunnittelemalle padolle ihailemaan Ill-joen neljää haaraa. Turisteille on selostus tarjolla kaikilla muilla Euroopan kielillä paitsi suomeksi.
Keskellä vanhaa kaupunkia torin laidassa seisoo yhdellä reunalla hieno vanha mustanpuhuva porvaristalo ja sen vieressä kohoaa suunnattoman suuri goottilaistyylinen suippokaarikirkko, jonka aikanaan jalo pohjakaava on levinnyt lukuisien laajennusten jälkeen muodottomaksi. Neitsyt Marialle pyhitetyn Notre-Damen rakentaminen alkoi 1015, eikä sitä koskaan saatu valmiiksi. Pääoven ylle kohoavista torneista valmistui vain toinen ja sekin sai 130 metriä korkean huippunsa vasta 1880-luvulla. Kirkkoa alettiin rakentaa romaaniseen tyyliin, mutta se sai lopullisen hahmonsa goottilaisessa asussa. Kirkon rakentajista mainitaan mestarit Steinbachin Erwin (1277–1318) ja Ulmin Ulrich von Ensingen (1399–1419). Kirkko sai runsaasti vaikutteita Chartresin tuomiokirkosta. Kirkon fasadin veistämiseen meni lähes parisataa vuotta. Saksalaisen uskonpuhdistuksen tuulissa kirkosta tehtiin protestanttinen, mutta Aurinkokuningas muutti sen jälleen katoliseksi. Ranskan suuren vallankumouksen aikaan sen ainoa torni uhattiin kaataa, sillä kohotessaan muiden rakennusten ylle se ”uhkasi tasa-arvoa”. Torni kuitenkin säästyi, eikä kärsinyt muuta vahinkoa kuin että sen huippuun ripustettiin jakobiinimyssy ja kirkkoa alettiin nimittää ”Järjen temppeliksi” samalla, kun sen papit joutuivat giljotiinille. Onneksi kirkkoon sijoitettua mahtavaa astronomista kelloa ei tuhottu tässä tasa-arvon huumaussa. Ja onneksi myös kirkon upeat lasimaalaukset ja ruusuikkunat ovat säilyneet monien sotien kurimuksessa.
Kanavaravintolaan pettyneenä valitsimme Strasbourgissa toisena iltana ruokapaikan Tynnyrintekijäinkujalta. Kadun ylle on viritetty lankoja, joita pitkin viiniköynnökset roikkuvat ja kiipeilevät. Vaikka sivukadun ravintola näytti tavalliselta, sen ruoka oli vallan taivaallista. Alsacen omia ruokalajeja ovat mm. tutut hapankaalit ja makkarat sekä hauska lettu, jonka nimi on tarte flambee. Sen pizzamaisen pyöreälle ohuelle taikinapohjalle on levitetty ranskankermaa ja kinkkukuutioita ja se paistetaan nopeasti hiilillä. Se sopii mainiosti lounaaksi yksinäänkin.
Illallisen ranskalaiset syövät myöhään. Ravintolaan on turha mennä norkoilemaan ennen kahdeksaa, mutta viimeiset ruokailijat voivat tulla vasta kymmenenkin jälkeen. Eikä syödessä hoppuilla. Ensin pöytään kannetaan aperitiivit ja sitten leipäkori, jota täytetään koko aterian ajan. Leivänpalalla pyyhitään kokin taidonnäytteen, kastikkeen loput lautaselta. Alkuruuaksi tulee tulikuumia etanoita, terriini tai jotain muuta maukasta. Seuraavaksi tarjotaan vihreä salaatti erikseen ja kun nämä lautaset on korjattu pois, saapuu pääruuaksi kalaa, siipikarjaa tai jotain muuta lihaa runsaalla kastikkeella valeltuna. Jälkiruoka tilataan vasta, kun pääruoka on käsitelty. Makean tortun, jäätelön tai creme bruleen jälkeen on paikallaan tilata vielä espressokahvi. Paremmissa paikoissa tarjoilija saattaa kantaa pöytään lisäksi pieniä välipaloja ruokalajien välillä. Aikaa kaikkeen tähän menee kahdesta kolmeen tuntiin ja tarjoilija kuulee lopuksi mielellään kommentit ruuan laadusta. Ruokailija ei kyllä moisen syömisen jälkeen jaksa enää muuta kuin raahautua hotelliinsa nukkumaan. Onneksi ranskalaisten käsitys aamiaisesta rajoittuu kahvikuppiin ja voisarveen.
Viinitie jatkuu Strasbourgin jälkeen etelään. Kylä kylän jälkeen on mitä ihastuttavin vanhoine ristikkopäätyisine taloineen, ravintoloineen ja viinitupineen. Kylät kilpailevat keskenään kukkaistutuksillaan. Kylät saavat Ranskan viranomaisilta ”village fleuri” -kukkakylätunnuksena yhdestä kolmeen ruusuketta kukkalaatikoiden määrän ja kauneuden mukaan. Joka toisessa talossa on Cave-kyltti tai Degustasion-kyltti, joka kertoo viinin maistamismahdollisuudesta. Ellei maistiaisista veloiteta, on kohteliasta ostaa pullo tai pari. Hinnat ovat kohtuullisia ja tekisi mieli ostaa joka laatua. Koska kaikkea ei voi ottaa mukaan, käymme maistelemassa viinejä eri kellareissa hyvin harkiten.
Mukavia viinikyliä ovat Rosheim, Obernai, Barr, Ribeauvillé, Riquewihr, Kientzheim ja Kaysersberg ennen Colmarin kaupunkia. Sen eteläpuolella on viinikyliä lisää aina Thannin kylään saakka, mutta me käännyimme ihastuttavan Colmarin jälkeen kohti länttä.
Laajalti tunnettu viinikylä Riquewihr on ympäröinyt muurein ja portein vanhimman keskustansa. Viinipellot saartavat kylää joka suunnalta. Täällä on kuuluisa Hugelin viinitila. Keskusta on koristeellinen kuin saksalaisessa satukirjassa. Ristikkoseinäiset talot ovat saaneet koristemaalauksia myös laastipinnoille, ikkunaluukut ja puuosat kiiltelevät uudessa maalissa, kukat rehottavat joka kerroksen ikkunalaatikoissa, kadulla vanhoissa viininpuristussammoissa ja pikkupuutarhoissa. Kaikki on suittua ja siistiä, iloista ja touhukasta. Turistit kulkevat viinikaupasta toiseen, istuvat ravintolapöydissä sisällä ja ulkona, syövät lounasta ja nauttivat viiniä tai kahvia ja aurinko paistaa. Tänne soisi voivansa jäädä.
Ohjelmaamme kuului majoittua ja syödä Ammersvirin kylässä hotelliravintolassa, joka on saanut yhden Michelinin tähden, mutta paikka olikin suljettu ja niin päätimme majoittua vanhaan luostariin Abbot d’Alspachiin Kientzheimiin. Matka kuitenkin kulki pienen Kaysersbergin kylän läpi, ja se oli niin viehättävä, että päätimmekin etsiä sieltä itsellemme yösijan. Hotel Constantin on sivukadulla kirkkoa vastapäätä, eikä siellä ollut tungoksesta tietoakaan. Edelliset huoneen varaajat näyttivät olevan Lappeenrannasta, mutta heistä ei näkynyt vilaustakaan.
Kaysersberg sijaitsee pienen joen laaksossa ja sitä vartioi jyrkällä rinteellä rauniolinna. Linnan torni suorastaan houkutteli kiipeämään rinteelle maisemia ihailemaan. Juuri kun olimme päässeet ylös, alkoi rinteestä nousta sankka savu. Meitä oli tullut portaissa vastaan tupakoiva seurue, joka luultavasti aiheutti maastopalon. Savu oli niin sankka, että maisemien ihailu sai jäädä, ja me kipitimme toista polkua alas kirkon kellon kolkottaessa palomiehiä paikalle. Muina miehinä palasimme pääraitille kyläläisten taistellessa tulta vastaan rinteellä. Meillä kun ei ollut erityistä hinkua joutua poliisilaitokselle kuultaviksi. Kaysersbergin maalaukselliset kujat ja koristeelliset talot ehti tarkoin katsella joka suunnasta, sillä kylä oli pieni ja aikaa ennen iltasta oli runsaasti.
Colmarin kaupungin keskustaa koristavat kanaalit. Venematkalla voi ihailla vanhoja kukkalaatikoin koristettuja taloja, riippakoivuja ja siroja siltoja. Paikka on kuin luotu romantikoille. Viimeistään nyt on aika maistaa Alsacen kaikkia herkkuja: viinien lisäksi marjoja, hedelmiä, hilloja ja varsinkin leivoksia, jotka vievät kielen mennessään. Ja jos haluaa viedä täältä jotakin mukanaan, ehdotonta huippua alueen viineissä edustavat Clos- eli tilaviinit. Jokaisella kylällä on omat Grand Cru -viininsä; maistamalla kaikkia voi jokainen valita suosikkinsa.
Viinikyliä oli tarkoituksemme tarkastaa myös Moselin laaksossa. Karttaa tarkastellessa huomaa, että jokilaakso alkaa Ranskan puolelta. Joen nimi on Ranskassa Moselle ja se jatkuu Moselina Lounais-Saksassa. Auton nokka käännettiin siis D425 ja D426 -teiltä Vosges-vuorten yli johtavalle N415-tielle. Korkeimmillaan serpentiinitie nousee 949 metrin korkeuteen ja ympärillä kohoavat kukkulat vielä sitäkin korkeammalle. Siinä saa rattia kääntää vuorenrinteen tiukoissa solmuissa. Tavoitteemme oli Metzin kaupunki, mutta poikkesimme matkalla katsomassa merkillistä suola-aluetta, jonne vie tie suoraan Nancystä koilliseen (N74). Suola on peräisin ajalta, jolloin meri ulottui näille seuduille saakka. Suolakylistä ensimmäisessä Marsalan kylässä opastetaan luonnonihmeistä kiinnostuneita suurilla opastetauluilla, jotka kertovat suolan alkuperästä ja sen muinaisista korjuumenetelmistä. Suolalammikoista on jäljellä vain vihreää kammotusta kasvavia lätäköitä, joiden ympäri on rakennettu kävelysiltoja ja opastetauluja. Kylässä on suolamuseo ja suolaa saa myös ostaa mukaansa tuliaisiksi.
Metz on suurkaupunki, jossa turistia eniten viehättää kaunis vanha keskusta. Sen kadut on katettu uudella kiiltävällä sileällä kivellä, mutta suuri goottilainen katedraali on lähes tuhat vuotta vanha. Joukoittain sen suurista ikkunoista on sotien jälkeen vailla lasimaalauksia, ja joitakin ikkunoita ovat maalanneet nykytaiteilijatkin, kuten Chagall. Vanhoja mestareita ei kuitenkaan voita mikään. Maalausten kirjavuus tekee vaikutelmasta sekavan, jota ei lainkaan auta se, että kirkko on remontissa sisältä ja ulkoa. Kirkon vieressä leviävä Metzin liikekeskus on ostoksille pyhitettyjä lasipalatseja ja leveitä kävelykatuja. Kaikki on suureellista ja tehokasta, mutta ei erityisen mielenkiinoista. Varmasti Metzissäkin on puolensa, mutta pikavierailu ei erityisemmin houkuttele palaamaan.
Samanlainen tai tietenkin paljon hienompi ostosparatiisi on lähellä sijaitseva Luxenbourg. Tekniikkaa, koruja, kelloja, kahviloita, suuria autoja ja leveitä katuja. Meidän panoksemme kääpiövaltion taloudelle oli neljä kuppia kahvia ja neljä komeaa omenaleivosta. Kahvilan neiti auttoi mielellään meitä löytämään kassalaatikostaan kaikkia maan kolikoita parit kappaleet. Hänelle kelpasivat suomalaiset kolikot vaihtokaupassa.
Paljon mielenkiintoisemmaksi maisemat käyvät, kun päästään Moselin laaksoon. Maisematie alkaa Trieristä, jossa osuimme keskelle kesäisiä käsityöläismarkkinoita. Myyntikojuja oli kävelykeskusta ja Mustan portin ympäristö mustanaan. Tuskin roomalaisten vanhat rakennelmat alta näkyivät. Trierin tuomiokirkon seutu oli jätetty humun ulkopuolelle, mutta sen sijaan kirkonkellot antoivat täyden näytteen mahdistaan kumisten yhtäjaksoisesti puoli tuntia. Kirkko on merkillinen kaksoiskirkko; vierivieressä romaaninen ja goottilainen katedraali ja niiden lomassa vihreä ja hiljainen luostaripuutarha. Antiikin kylpylänrauniot ja amfiteatteri kertovat muinaisen Rooman mahdista näillä rajaseuduilla 2000 vuotta sitten.
Moselin rantaa pitkin kulkee tie numero 53 ajoittain molemmin puolin jokea ja välillä rinteiden jyrkkyyden takia vain toisella rannalla. Siltoja on joen yli lähes jokaisen kylän ja kaupungin kohdalla. Joki polveilee kuin serpentiini ja on aina toiselta rannaltaan loiva ja vastarannalta äkkijyrkkä. Silti jokaiseen mahdolliseen maatilkkuun kummallekin rannalle on raivattu viiniköynnöspelto, useimmiten jo satoa tuottamassa mutta toisin paikoin vasta uudella taimella. Jokaisessa kylässä on majapaikkaa tarjoavia hotelleja ja pensionaatteja tai yksityisiä huonetta vuokraavia. Viinitiloilla mainostetaan viinejä maistettavaksi ja kaikkialla on esillä valikoimia tilojen omista pullotuksista. Talot ovat koristeellisia ja ruusuja kasvaa joka nurkalla. Joki kulkee syvän laakson pohjassa ja katse hakeutuu ylös vuorille, jossa säntilliset viiniköynnösrivistöt tuottavat uutta satoa niin pitkälle kuin silmä kantaa. Koko maisemaa leimaa vehreys, joen sininen vyö ja asumusten pitkät jonot virran rannoilla.
Puolivälissä matkalla Koblenziin on tunnettu viinituotantokaupunki Bernkastel-Kues, johon ajattelimme asettua yöksi. Kues joen toisella puolella edustaa uudempaa asutusta, mutta Bernkastelin puolella on upein tällä matkalla näkemäni pienten ristikkotalojen ja kapeiden kujien vanhakaupunki. Kun talot levenevät ylemmistä kerroksistaan, jää näkyviin vain kapea kaistale avointa taivasta ja naapurit voivat tervehtiä toisiaan kädestä ylimmissä kerroksissa kadun yli. Eräänkin katujen risteykseen kurottuvan ravintolan leveys ei alhaalta ollut kolmea metriä enempää ja silti sisälle mahtui ravintola pöytineen ja penkkeineen. Pieniruutuiset ikkunat antoivat kolmeen suuntaan ja penkiltä saattoi seurustella kadulla seisovien ihmisten kanssa. Ostimme majatalon omaa viiniä, sillä ravintolan kuva koristi vihreitä pulloja somasti. Myöhemmin kotona huomasin, että samaa viiniä on Alkokin ostanut valikoimaansa.
Korkealla kaupungin yläpuolella tuovat historian tuulahduksen Landshutin linnanrauniot yli tuhannen vuoden takaa monesta maineikkaasta piispasta. Esitteestä näkyy, että adventtiaikaan kaupungissa on Moselin laakson komeimmat joulumarkkinat. Joulua ei nyt voinut jäädä odottamaan, tärkeintä oli löytää yösija. Se ei ollutkaan vaikeaa. Kuen kaupungissa on hotelli hotellin vieressä, mikä kertoo vilkkaasta turistisesongista. Kesäkuun lopussa ei vielä ollut hätää, ja ”Das Alte Kues” oli lähes tyhjä. Huoneen hinta oli 55 euroa. Huoneet olivat kuin vastavalmistuneet, maali tuskin kuivunutta. Kalustus oli maalaishenkistä vihreää ruusukuvioista puuta ja vuoteissa oli paksuimmat untuvapeitteet, mitä koskaan olen nähnyt. Tässä idyllissä sai myös parhaimmat unet.
Moselin laakson muita kuuluisia viinikyliä ovat Traben-Trarbarch ja mustan kissan kotiseutu Zell, jossa matkailija voi ihailla linnoja ja lisää kapeita katuja ja kujia ja kaikkea muuta viiniin liittyvää. Zellin läpi ovat marssineet monet sotajoukot ja se on moneen kertaan ryöstetty. Keltit, roomalaiset, frankit, ruotsalaiset ja ranskalaiset ovat vuorollaan tuhonneet kaupungin ja 1800-luvun puolivälissä tuli tuhosi 150 taloa Zellin vanhasta kaupungista. Vilkkain viinikaupunki on kuitenkin Cochem, jonka maisemaa hallitsee Reichsburgin linna. Sen historia on täynnä juonitteluja, sotia, tuhoa, kuninkaallisia, keisareita, piispoja ja muita hallitsijoita.
Mosel laskee Rheiniin Koblenzissa, mutta me käännymme kohti tätä suurta virtaa jo Cochemin korkeudelta. Ajelimme Rheinin rantaa pohjoiseen tähyillen sopivaa siltaa, mutta näillä seuduin joen ylitys hoidetaankin losseilla. Kun tien varren kyltti kertoi Lorelein asustavan vastarannalla, siirryimme lautalla virran länsipuolelle. Lorelein patsas mietiskelee maailman menoa korkean kallion huipulla muutaman kilometriä Lorchista pohjoiseen.
Maisemat ovat täällä avarammat, sillä virta on leveä ja vuolas ja sillä kulkee vilkas liikenne. Viinipeltoja riittää ihailtavaksi täälläkin sekä alavilla mailla että rinteillä. Mutta nyt alkoi Frankfurt häämöttää horisontissa. Välille jäävät kaupungit Mainz ja Wiesbaden ovat niin suuria kivikyliä, ettei niihin tehnyt lainkaan mieli poiketa. Niin matka päättyy Frankfurt am Mainin lentokentälle, jossa saksalaisella tehokkuudella merkityt opasteet ohjaavat vuokrakärryn suoraan sen omaan kotipilttuuseen. Euroopan maantiedettä tuli tutkittua viikon aikana noin 1500 kilometrin matkalta kolmen valtakunnan alueelta. Enemmänkin olisi kenties ehtinyt, mutta tämä kierros oli tarkoitus viettää viiniteillä. On hyvä tietää, ettei meiltä ainakaan viini tule loppumaan.