Parman kinkkua ja kirkkoja

0

Someron lukion jo eläkkeellä oleva historian lehtori Leeni Tiirakari matkustelee mielellään Euroopan asutuilla seuduilla. Tavallisesti alla on vuokrattu auto, sillä hän haluaa nähdä mahdollisimman monta kirkkoa, linnaa, luostaria ja museota. Muistoiksi on kertynyt aineistoa oppitunneille, valokuvia ja matkatarinoita.  Nyt Leeni aukaisee matka-arkkunsa ja kertoo, mitä hän matkoillaan halunnut nähdä ja miksi.

Pohjois-Italian kierros vuokra-autolla

 

Pohjois-Italiaan voi lentää moneen kohteeseen: Veronaan, Venetsiaan, Pisaan, Firenzeen, Riminiin tai Milanoon. Valitsimme suoran lennon Milanoon siksi, että se oli nopea ja suurelta kentältä saattoi varata mieleisensä auton jo etukäteen. Mitään muita ongelmia ei auton saamisessa ollutkaan kuin että tilaamamme Lancian kylkeä oli valmiiksi naarmutettu aika pahasti. Se oli kuitenkin kirjattu vuokrauspaperiin, joten sitä olisi voinut rutistaa lisääkin jonkun toisen piikkiin. Auto oli kuitenkin tilava ja ilmastoitu, eikä sen kanssa tullut ongelmia.

Milanon lentoaseman autovuokrauspiste on kerrosta alempana kuin matkalaukkuhihnat ja vuokrattavat autot löytyvät aivan alimmaisesta kerroksesta. Sieltä oli helppo suhahtaa suoraa moottoritielle (A1) ja kääntää nokka kohti seikkailuja. Päätimme jättää Milanon sikseen ja suunnistaa suoraan Parmaan. Olimme Suomessa ennen lähtöä kuulleet uutisista, kuinka Berlusconi kertoi joutuneensa sietämään savuporoa ja muuta kammottavaa suomalaista ruokaa, joten oli selvää, ettei EU:n elintarvikevirastoa voitu ajatellakaan muualle kuin ruuastaan kuuluisaan Parmaan. Mielestämme oli aiheellista ajaa tutkimaan asiaa.

Parman keskustasta, aivan aseman edestä, löytyi pieni puisto, jonka puiden siimekseen auto sopi mukavasti. Keskellä puistoa seisoi suihkulähteessä joku kivinen siirtomaasotilas ja kilpikonnat uiskentelivat hänen ympärillään vesialtaassa. Sinne teki itsekin mieli kiivetä, sillä vastatulleelle 35 asteen helle tuntui tyrmäävältä. Onneksi korttelin päästä löytyi San Barnaban ravintola (Via Trento 11), jossa oli kunnollinen ilmastointi, vaaleanpunaiset pöytäliinat ja höyli tarjoilija. – Parman kinkkua ja melonia alkuruuaksi, Rosa di Parmaa pääruuaksi ja mitä juotavaa saisi olla… Ainakin vettä meni heti kannullinen. Pääruoka osoittautui hyvin mureaksi possuksi, jossa oli taivaallinen, tumma ja paksu kastike. Vihreä salaatti ja espresso täydensivät lounaan, josta Parma sai kyllä olla ylpeä. Ylpeä se on myös komeasta tuomiokirkostaan, jota kannattaa käydä vilkaisemassa.

Aivan tarkkaa suunnitelmaa matkareitistä ei ollut, ja siksi ajatus suunnata suoraan Ligurian rannikolle kumpusi kovasta kuumuudesta. Olo oli kuin saunan lauteilla täysissä vaatteissa. Parmasta vie moottoritie (A15) satamakaupunki La Speziaan, mutta vieressä kulkee vanha tie (S62), joka on merkitty maisematieksi Fornovo di Tarosta Pontremoliin. Käytännössä se tarkoitti yhtä kiemuraa pitkin vuoren rinteitä. Ylhäällä vuorilla on paljon kyliä ja niissä tienvarsiravintoloita kyläläisten ja matkailijoiden iloksi. Poikkesimme kahvilla Cisa Basso -nimisessä kylässä, jossa lämmin tuuli helpotti oloa. Ei ihme, että kaikki asiakkaat valitsivat pöytänsä varjoista. Vuorilla oli muutenkin viileämpää, ja metsäisillä tieosuuksilla lämpö laski jo kolmeenkymmeneen asteeseen.

Maisemat vuorilla ovat välillä päätähuimaavia. Jyrkkää rinnettä ylös ja alas, ja lisää vuoria sinisessä kaukaisuudessa. Tie kiertää vuorten kupeita ja välillä alempana pilkahtava moottoritie alkoi näyttää houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Merta lähestyttäessä tie laskeutui Magra-joen laaksoon moottoritien viereen ja johdatti lopulta La Spezian satamakaupunkiin. Se sijaitsee Spezian lahden pohjukassa ja mereltä päin sitä suojaa pitkä vuoristoinen niemi, jonka päässä on suosittu turistikaupunki Portovenere. Se oli niin suosittu, että meidän vierailumme päättyi ympäriajoon, sillä kaupungista ei löytynyt yhtä ainutta vapaata parkkipaikkaa. Auton ikkunasta saimme ihailla kaupungin erikoisuutta, kolmen metrin levyisiä ja seitsemän kerroksen korkuisia taloja, jotka vieri vieressä kököttävät sataman ympärillä, jokainen maalattuna omalla pastellivärillään. San Pietron goottilainen kirkko kohosi niemellä kuin suoraan merestä.

Yösija löytyi La Spezian keskustasta, aivan ultramodernin, pyöreän betonisen katedraalin vierestä. Hotel Astra on kahden tähden majapaikka, jossa ilmastointi hurisi, mutta ei viilentänyt, ja jossa oli niin pieni suihkukoppi, että sinne piti pujottautua 30 sentin raosta ja siellä piti seistä mutkalla, että mahtui sisään. Aamiainen oli asiallinen ja italialaisittain runsas, mutta silti sata euroa yöstä tässä majatalossa johtui vain keskeisestä sijainnista. Matkaa leveälle rantabulevardille oli vain pari sataa metriä, ja siellä pasteerailikin illalla koko kaupungin väki auringonlaskun jälkeen. Mereltä välkkyivät alusten valot, ja kaupunki näytti suorastaan väreilevän lempeässä etelän yössä.

Tämän alueen matkailukohde on Cinque Terre, Viisi maata, kauan eristettynä olleet pikkuiset kalastajakylät: Monterosso al Mare, Vernazza, Corniglia, Manarola ja Riomaggiore. Ne on rakennettu joko kallioniemelle tai pystysuorien kallioiden väleihin jääneisiin poukamiin, joihin ensimmäiseksi pääsi paitsi mereltä, pitkin vuoren rinteitä riippuvia polkuja ja myöhemmin junalla, joka kulkee vuorten läpi tunneleissa kylästä toiseen. Satamissa on veneille louhittu luiskat kallioon, mutta pienen pieni hiekkarannan läiskäkin voi näkyä laitureiden välissä. Viisi linnaa vartioi kyliä vuorilla.

Kylät elivät kalastuksella, mutta ällistyttävällä tavalla asukkaat ovat ottaneet myös vuoret viljelykseen pengertämällä ja istuttamalla oliivia ja viiniä käsittämättömiin korkeuksiin ja paikkoihin, joihin ei pääse edes vuorikauris. Alkuperäinen väestö kulkee kuitenkin vuorilla vaivatta, on lyhytjalkaista ja puhuu omaa murrettaan. Nykyään lienevät jalatkin pidentyneet, sillä kylät elävät turisteista, joille on hotelleja ja pensionaatteja yllin kyllin. Mutta autoja ei kyliin mahdu. Joudumme jättämään automme puomin taakse parin kilometrin päähän Vernazzan kylästä, jonne oli oikein helppo kävellä alas jyrkkää tietä, mutta takaisin tulo olikin sitten jo toinen juttu. Vuorelta laskee kylään vuolas ja kirkas puro, jota tie seuraa ja jonka yli on rakennettu siltoja joen takana olevien vuoren seinään kasvaneiden asumusten edustoille.

Alkujaan Vernazzaan vei vain kinttupolku pitkin vuorten rinnettä. Siellä on kuitenkin keskiaikainen linna, joka on rakennettu kiinni vuoreen ja puhdasta Ligurian gotiikkaa edustava Santa Margherita d’Antiochian kirkko, joka kohoaa sataman yllä kalliolta, jota meri huuhtelee kolmelta sivulta. Kylä ei ole ihan pieni. Kapeilla kujilla on kauppoja ja ravintoloita. Pastellinväriset korkeat talot ovat kiinni toisissaan, ja rinteiden lähellä ne kyyhöttävät suorastaan päällekkäin. Hiekkaista rantaa on korkeintaan sata metriä lahden pohjukassa ja se kuhisee leikkiviä lapsia. Aallonmurtajan takana uivat aikuiset, jotka pääsevät mereen liukkaita kiviä myöten. Vesi on kirkasta, vihertävää ja houkuttelevaa. Harmi, että uimapuvut jäivät autoon. Ei auta kuin kateellisena katsella uimareita rantakuppilan aurinkovarjon alta kylmää juomaa imiessä.

Kaikki viisi kylää olisi hauska nähdä, mutta kun autolla ei pääse lähellekään kyliä ja kun jokaiseen kylään pitää laskeutua 360 asteen mutkia tekevää serpentiinitietä, tyydymme ajamaan pitkän lenkin korkealla vuorten ylärinteillä, joista kylät näkyvät hyvin. Monterosso al Mare on kylistä suurin, sen lähellä on Convento dei Capuccinin luostari. Corniglia on jyrkän kukkulan huipulla, eikä sillä ole omaa rantaa. Manorola on kallioniemellä, joka kirjaimellisesti riippuu meren yllä. Veneet kiskotaan kovalla työllä ylös vuorenrinnettä. Veneitä näkee jopa tien varsien levennyspaikoilla korkealla vuoristossa, varmaan odottamassa vedenpaisumusta. Riomaggioren kylä on syvässä ja kapeassa rotkossa, jossa talot on ollut pakko rakentaa päällekkäin. Piazzat ovat postimerkin kokoisia ja kaikki viljelty kasvaa pengermillä.

Syömme herkullisen lounaan ylhäällä vuorilla. Alueen valkoviini on nimeltään sciacchetrá, ja kylmänä se maistuu ihanalta. Lounaspaikka on hotelli, joka roikkuu vuoren rinteellä. Ylin kerros on tien tasalla, ja kun kurkottaa ravintolan kaiteen yli, alapuolella näyttää kerroksia olevan kolme tai neljä. Päätä huimaava vuoristomaisema ja viilentävä tuuli tekevät lounaasta miellyttävän. Tarjoilijarouva on utelias ja kyselee, mistä tulemme. Hän pummaa meiltä suomalaisen euron kolikon kokoelmaansa. Virkistävien vesimelonien ja maukkaan pastan voimalla ajammekin sitten yhtä kyytiä takaisin La Speziaan ja edelleen etelään Pisan tasangolle saakka.

Moottoritie (A12) on maksullinen. Rahastuspisteessä kannattaa ajaa portille, jossa on käteisen rahan kuva, sillä muista porteista ajetaan korteilla ja jollain muilla tunnistimilla pysähtymättä ohi. Meidän on otettava ensin maksulappu, ja maksun aika tulee ajettaessa ulos moottoritieltä. Hinnat ovat muutaman euron luokkaa matkasta riippuen. Moottoritietä reunustavat vahvat kaiteet estävät tehokkaasti tienvarsimaisemien katselemisen, mutta onneksi tien varteen osuu katsottavaa, joka on kaiteita korkeammalla. Carraran valkoiset marmoririnteet näkyvät kauas ja ovat mieleen painuva näky. Ja samoille seuduille on keskittynyt myös marmoria veistävien tehtaiden kutakuinkin rumat tuotantolaitokset. Kaupunkien sisääntuloreiteillä on sitten lopputuotteiden laajat markkina-alueet. Marmoriset patsaat, pylväät, aidat, portit, ruukut ja laatat kiinnostaisivat kovasti, mutta sellaisten tuliaisten hankkimista ei voi edes harkita, kun ei olla omalla autolla liikkeellä.

Pisa tulee vastaan nopeasti, mutta osoittautuu lättänäksi teollisuuskaupungiksi, jossa ei ole muuta katsottavaa kuin se kuuluisa torni ja kirkko. Meillä on autossa upouusi navigaattori, joka Pertti Salovaaran äänellä antaa täsmällisiä ohjeita siitä, missä pitää kääntyä ja monennestako ympyrän liittymästä pitää ajaa ulos. Mutta Pertti ei tiedä paikallisia tietöitä ja niin joudumme ajelemaan sinne ja tänne ennen kuin historiallinen keskus löytyy. Ja ilta on silloin niin pitkällä, että meidän on tultava aamulla uudestaan tutkimaan tätä kovin pahasti kallellaan olevaa ihmettä. Ilman navigaattoriakin historialliset kohteet löytyvät opastekylttien avulla. Kannattaa tarkkailla tikkataulun näköistä ympyräkuviota. Nuolet tosin ovat viitteellisiä ja niiden suuntaa saa joskus vain arvailla.

Yösijaa varten Pertille annetaan Helsingin Sanomien matkailusivuilta saatu osoite. Paikka on vanha maalaistalo kaksi kilometriä Collesalvettin kylän eteläpuolella. Tietä numero 206 ajetaan etelään 30 km:n kilometripylvään (valkoisen tapin) kohdalle. Edessä näkyy silta, mutta sitä ennen käännytään ennen mutkaa vasemmalle matalien puskien reunustamalle tielle. Sitä ajetaan pari sataa metriä ja käännytään jälleen vasemmalle niin, että eteen tulee peltoaukea. Edessä näkyy metsikköinen rinne, jonne erkanee kuoppainen hiekkatie. Risteyksessä puun oksalla keikkuu vaatimaton käsin maalattu kyltti ”Bedsait”. Hiekkatien päässä ylhäällä kukkulalla on viinipelto, luumupuita ja viehättävä iso kivinen maalaistalo, jossa 60 eurolla sai suuren huoneen, ison sängyn, tilavan kylppärin ja korppuaamiaisen, jota sentään sulostutti purkki poikineen kotitekoisia hilloja.

Läheisessä Collesalvettin kylässä, sen kukkulalla olevalla Piazza Repubblicalla parveili paikallinen nuoriso illan pimetessä. Aukion laidalla on Cantina dei Medici, osteria ja pizzeria, jossa pitsat paistuvat puu-uunissa. Sisäpihan patiolla pieni tarjoilijapoika hypähteli innoissaan, heitteli pulloja kuin baarimikko ja liikkui muutenkin liukkaasti. Talon pitsat olivat erinomaisia. Erityisesti jäi mieleen Frutti di mare, joka oli niin simpukoiden peitossa, ettei pohjaa näkynyt. Mustat kuoret törröttivät pystyssä ja niitä varten tuotu kuppi täyttyi ääriään myöten.

Pisan ihmeellistä tornia on hyvä mennä valloittamaan aamun raikkaudessa. Tämä pahasti kallellaan oleva kellotorni näkyy kauas, sillä se on 55 metriä korkea ja hohtavan valkoinen. Duomon kupolikin ottaa silmään jo kaupungin ulkopuolella, mutta kaduilla ajaessa maamerkit katoavat, ja perille päästäkseen on käännettävä rattia ahkeraan. Parkkipaikkaa ei löydy ihan läheltä, joten kuuma kävely on edessä. Mutta kun sitten muurein ympäröity kirkkoalue aukeaa silmien eteen, ei voi kuin ihmetellen ihastua. Vino valkoisena hohtava torni on kaatumaisillaan, mutta se on henkeäsalpaavan kaunis, kuin koru. Takana jököttävä duomo on kömpelö ja onneksi vielä rumempi kastekirkko omituisine kupoleineen on kirkon takana, kuin piilossa. Kellotorni sen sijaan on kaiken kohunsa arvoinen. Se on kuin kapea seitsenkerroksinen hääkakku, kerrokset ilmavasti koristettu pyörökaarin ja siroin korinttilaisin pylväin.

Campanilen suunnittelivat Bonnano Pisano ja Tedescho vuonna 1172. Siihen piti tulla pohjakerros, kuusi kerrosta ja kellokammio. Kolmatta kerrosta rakennettaessa huomattiin, että Firenzesta juoksevan Arno-joen laakson pehmeä maapohja ei kestä, ja torni alkoi kallistua. Työ keskeytettiin. Sata vuotta myöhemmin Giovanni di Simone päätti rakentaa sen valmiiksi. Hän kevensi kallistuman puoleista sivua ja lisäsi painoa toiselle reunalle. Tommaso di Andrea lisäsi kellokammion 1350-luvun tienoilla. Seitsemää kelloa kolkuteltiin niin ankarasti, että torni alkoi uudelleen vaipua. Galileo Galilei käytti tornin kallistusta hyväkseen tutkiessaan painovoiman lakeja. Niitä uhmaten torni on jatkanut kallistumistaan. Sitä on välillä vahvistettu, mutta tarkkailu jatkuu, sillä mekin näimme teodoliittimiehen tornin kuopassa vakavan näköisenä mittailemassa kulmia. Kelloja ei enää ole soitettu aikoihin, mutta torniin pääsee kyllä kiipeämään pieni turistiryhmä kerrallaan. Maisemat eivät tosin ole vaivan väärti. Katsetta ei kannata kohdistaa juuri vanhaa kaupunkia kauemmaksi ellei erityisesti pidä tehtaan piipuista ja vesitorneista.

Duomoon ja kastekirkkoonkin pitää maksaa sisäänpääsystä. Ne ovat enemmän taidemuseoita kuin kirkkoja. Duomo, jonka suunnitteli Buschetto ja viimeisteli Rainaldo, valmistui 1100-luvun alussa. Kirkko on romaanista pyörökaarityyliä ja sen koristeena on upeita mosaiikkitöitä ja suunnattoman suuria maalauksia. Giovanni Pisanon suunnittelema saarnastuoli on kuin suuri jaloilla seisova pyöreä marmorinen pyykkisaavi, kauttaaltaan veistoksin koristettu. Kastekirkon suunnitteli Diotisalvi ja se valmistui 1100-luvun puolivälissä. Sen tärkein nähtävyys on Bigarelli da Comon kastemalja. Muitakin katsomisen arvoisia kirkkoja on Pisan vanhassa kaupungissa aina Arno-joen rantaan saakka.

Pisan länsipuolella, Arno-joen tuntumassa lähellä Firenzeä on Vincin kylä, jonka lähellä Leonardo syntyi 1452 Anchianossa. Albanovuorella olevaan Vinciin on hyvä viitotus, mutta pitää ajaa aivan kukkulan huipulle saakka, jotta pääsee renessanssiajan tunnelmaan. Siellä on kreivi Guidin linna, jossa on nykyisin Leonardon piirustuksille ja keksintöjen prototyypeille omistettu museo. Kylän ympärillä on runsaasti uutta asutusta ja mukavia ravintoloita. Hyvin ilmastoitu viileä hotelliravintola tarjosi meille parmankinkkua, pastaa, risottoa ja meren herkkuja kylmän ja raikkaan valkoviinin kera.

Erikoisen maalauksellinen muurein ympäröity keskiaikainen kaupunki löytyy laskettelemalla Vincin kylästä suoraan etelään Sienaan menevää tietä pitkin (S429) Certaldoon, josta pitää kääntyä San Gimignanoon menevälle tielle (P1) Elsa-joen laaksoon. Korkean mäen huipulle rakennettu San Gimingnanon kaupunki on kuuluisa korkeista torneistaan, joita on jäljellä 14. Aikoinaan niitä oli 72, sillä tämän kaupungin asukkaille torni oli statuskysymys. Täällä on astellut Firenzestä karkotettu Dante, eivätkä kujat ole sen jälkeen juuri muuttuneet. Collegiata-kirkossa on sydänkeskiajalta peräisin olevia freskoja ja Santa Finan kappelia koristavat Chirlandaion hienot freskot. Mystikko Santa Fina on kaupungin suojeluspyhimys. Tyttö kuoli 15-vuotiaana. Roccan linnoituksesta aukeaa hieno näköala maaseudulle samoin kuin Palazzo del Popolon 54 metriä korkeasta tornistakin. Kujat ovat täynnä turistikauppoja ja pizzerioita ja matkailijoita pyörii joka puolella.

Aivan pääportin vieressä kylmää juomaa nautiskellessa silmä osuu kadun toisella puolella olevaan infopisteeseen, joka mainostaa sienalaisia hotelleja. Käymme oitis kysymään yösijaa, jota tyttö sitten soittelikin useasta paikasta. Syynä hotellien vähyyteen oli Sienassa heinäkuun alussa vietettävä Palio-hevoskilpailut. Jokainen kaupunginosa kilpailee omalla ratsukollaan, ja maalta tulleet juhlijat olivat jo täyttäneet kaupungin. Koko viikon pidettiin karsintakilpailuja ja järjestettiin muuta ohjelmaa. Saimme viimeiset huoneet hotelli Alexista aivan vanhan kaupungin muurin vierestä Porta Pispinin läheltä. Pertin ohjeiden mukaan sen löysi helposti, kun valitsi sisääntuloväyläksi Siena estin. Hotelli oli aivan uusi, sänky leveä ja tarjolla oli jopa kylpyamme. Ilmastointi toimi hyvin ja aamiainenkin oli italialaiseksi runsaahko. Hinta 95 euroa kahden hengen huoneesta tuntui vallan kohtuulliselta.

Remuluksen pojat perustivat tarun mukaan Sienan Arbia-, Elsa- ja Merse-jokien väliin kolmelle kukkulalle. Caesarin aikaan Siena oli legioonalaisten kolonia, jonka nimi oli aikoinaan Sena Julia. Sydänkeskiajalla kaupunki oli itsenäinen ja soti ankarasti laajentuvaa Firenzeä vastaan. 1559 Siena joutui Cosimo I de’ Medicin alaisuudessa siitä tuli osa Toscanan ruhtinaskuntaa. Se liittyi ensimmäisten joukossa yhdistyvään Italian kuningaskuntaan 1859. Kaupungin kuuluisuus on tietenkin Sienan Pyhä Katariina.

Kävely Sienan vanhan kaupungin simpukankuoren muotoiselle viettävälle keskustorille, Campolle ei ollut ihan vaivatonta. Kadut olivat täynnä hevoskilpailujen osanottajien kannattajia, joille oli katettu kymmenien metrien pituisia illallispöytiä pitkin katuja ja piazzoja. Joka juhlapaikkaa somistivat kaupunginosien värit. Seinillä ja ihmisten niskassa oli erilaisia lippuja, ja katuja koristamaan oli viritetty joukkueiden väreillä ja symboleilla somistettuja lamppuja. Pitopaikkojen välissä oli useita kortteleita niin, etteivät kannustuslaulut juuri kuuluneet, vaikka niitä hoilattiin kurkku suorana ja iloisesti keinuen. Campo oli aidattu tukevin lankkuaidoin yläreunastaan pyöreäksi juoksuradaksi, jolle oli tuotu hienoa hiekkaa hevoskilpaa varten. Kaupungintalon seinällä liehuivat vieri vieressä kaikkien kaupunginosien liput. Torin keskellä ja seinänvierillä oli tukevat lankuista tehdyt katsomot. Nyt illalla hiekan päälle oli tuotu kymmenien ravintoloiden pöydät, tuolit ja telttakatokset, mutta aamulla huomasimme niiden jälleen kadonneen.

Ilta oli lämmin, suorastaan kuuma, ja siksi yritimme valita illallispaikan siten, että siihen kävisi edes pikkuinen tuulenviri. Istuimme juoksuradalle viritellyssä ulkoilmaravintolassa syömässä toscanalaisia herkkuja monta tuntia. Jos ei tunne paikan juomia, kannattaa ottaa talon viiniä. Sillä tavalla ei koskaan pety. Pehmeän punaviinin herkistämänä oli hauska katsella ohi virtaavien paikkakuntalaisten juhlatunnelmaa. Illan tummetessa Campon keskusta täyttyi kuhertelevista pareista ja ravintoloista sai suorastaa etsiä tyhjää tuolia. Matka takaisin hotellille kulki kaduille pystytettyjen juhlapöytien välissä pujotellen.

Aamulla Sienan keskusta oli tyhjä kuin taikavarvulla sipaisten. Illan juhlinnan jälkiä ei juuri näkynyt. Juhlijat vetelivät vielä sikeitä kaikissa valtaamissaan hotelleissa. Olimme ajatelleet käydä katsomassa Duomoa ikään kuin ohimennen. Auto pakattuna kiersimme vanhan kaupungin muurin reunaa linnoituksen ohi Porta Fontebrandalle, josta kartan mukaan näytti olevan vain kivenheitto kirkon nurkalle. Mutta karttapa ei kertonut, että se kivenheitto oli suoraan ylös. Rinne oli äkkijyrkkä ja korkea. Ähkien ja puhkien pääsimme Piazza del Duomolle kuumuutta kiroten. Porta Pispinan suunnasta nousu ei olisi ollut lainkaan yhtä jyrkkä.

Tuomiokirkko oli rakennettu kukkulalle siten, että pääoven edessä on tori ja kirkon takapäässä olevalle pienemmälle torille pitää laskeutua jyrkät portaat alas kirkon seinustaa. Osuimme ensin takapäässä olevalle torille. Duomon alla on toinen pieni kirkko, joka katselee tälle alemmalle turisteja vilisevälle torille. Pikkukirkko on nyt museona ja sinnekin oli kiivettävä jyrkät portaat, mutta katsomista oli koko rahan edestä. Keskellä salia on suuri Donatellon, Ghibertin ja Jacopo della Quercian veistämin korkokuvin koristettu kastemalja ja seinät on kauttaaltaan peitetty mahtavin freskoin.

Itse Duomon komeus peittyi rakennustelineisiin ja muutenkin se on ahtautunut rakennusten väliin niin, ettei sen monumentaalisuus pääse kunnolla esiin. Kirkkoa rakennettiin pari sataa vuotta ja se valmistui 1376. Pitkälliset sodat Firenzeä vastaan hidastuttivat työtä ja siksi se on sekoitus sekä romaanista että goottilaista tyyliä. Kirkon suunnitteli Giovanni Pisano, mutta se saatiin valmiiksi Giovanni di Ceccon ohjauksessa. Kirkon silmiinpistävin piirre ovat vaakasuorat mustat marmoriviivat, jotka antavat sisätiloille lähes faaraomaisen leiman. Vaakasuorat ”vankiraidat” ovat hyvin tyypillisiä Toscanan keskiaikaisille rakennuksille muuallakin. Täällä gotiikalle tyypilliset ruusuikkunatkin ovat erikoisia, sillä ne esittävät suuren kukan sijasta evankelistoja ehtoollisella ja muita kirkollisia henkilöhahmoja.

Kirkossa on runsaasti taidetta. Lattiaa koristaa 56 suurta kuvapaneelia, jotka ovat näkyvillä vain kesäaikaan. Marmorista sirosti veistetty saarnastuoli on leijonapylväiden varassa. Kirkossa on Michelangelon, Berninin, Donatellon, Pinturicchion ja Jacopo della Quercian patsaita ja runsaasti suuria maalauksia. Aivan erityisen hieno on pieni kirjasto, joka esittelee kullalla koristettuja nuottisivuja ja upeaa seinämaalausta, jonka aineena on hyvä ja huono hallitus.

Tocanassa olisi paljon ihania vanhoja kaupunkeja katsottavaksi. Arezzo, Cortona, Pienza, Orivieto, Perugia, Gubbio ja monet muut on tultava katsomaan toisella kertaa. Itse asiassa melkein millä tahansa kaupungilla on täällä pitkät perinteet ja historia. Joka kaupungista löytyy vanha osa, jota ei siellä päin maailmaa ole tapana hävittää uuden tieltä. Vanhan kunnon Mantere-Sarvan kasvattamina tunsimme fransiskaaniveljeskunnan ja tiesimme Fransiskus Assisilaisen, ja siksi päätimme käydä kurkistamassa, miltä Assisin kaupunki näyttää tänään.

Lago Trasimenon ja Perugian ohi porhaltaa moottoritietä suoraan Assisiin, joka kohoaa korkealla ja kuumalla kukkulalla, kuinkas muuten. Auton jätimme korkeimmalle tasanteelle, missä oli runsaasti parkkitilaan. Ja kuin tilauksesta parkkipaikan vieressä oli vanha amfiteatteri. Sen kaarevan seinän viereen rakennetussa ravintolassa voi nauttia lounaan viileässä varjossa. Varsinainen Assisin anti ovat veljeskunnan kirkot, joita on useita. Niiden tavoittaminen merkitsee lisää kiipeilyä. Luostarikirkossa on itse asiassa kaksi kirkkoa päällekkäin. Alemmassa on komeammat koristeet, ja ylemmälle terassille avautuva kirkko on kuuluisuuteensa nähden suorastaan vaatimaton. Katon freskoissa on vaaleita korjausläikkiä, jotka muistuttavat toistakymmentä vuotta sitten tapahtuneesta maanjäristyksestä, jossa kirkko vaurioitui pahasti. Kirkkojen ympärillä on laajat aukiot ja rauhallista luostaripuistoa ja tietenkin huikaisevat näköalat ympäröivälle maaseudulle. Assisi on ehdottomasti vierailun arvoinen.

Samaisessa maanjäristyksessä koki vaurioita myös vajaan sadan kilometrin päässä olevat keskiaikaiset Gubbio ja Rafaellon kotikapunki Urbino, johon päätimme seuraavaksi päämme kallistaa. Navigaattori näytti Urbinossa olevan hotelleja hotellin vieressä, mutta ne olivat kaikki vanhassa keskiaikaisessa kaupungissa, jonne oli ajokielto. Lopulta jätimme auton korkeimmalle kukkulalle ja laskettelimme melkein liukumäkeä alas jyrkkää ja liukasta Via Rafaelloa kohti Piazza della Republicaa. Navigaattori ohjasi meidät hotelli Rafaellon ovelle. Se sijaitsee aivan pikkuenkeleistään kuuluisan Rafaellon kotitalon takana, ikivanhassa talossa, jossa on kokonaan uusittu valkomarmorinen sisustus. (Via Santa Margherita 38/40) Yösija oli mukava. Ranskalaisesta ikkunasta näkyi kaupungin kattojen yli Umbrian maakunnan komeille kukkuloille.

Urbino on rakennettu korkeille Poggio ja Monte kukkuloille ja se on säilynyt renessanssiasussaan. Urbinon historiaan on vaikuttanut voimakkaimmin Montefeltro-suku, etenkin herttua Frederico da Montefeltro, joka hallitsi 1444–1482. Jo hänen edeltäjänsä olivat hankkineet kaupunkiin taideteoksia, mutta Fredericon aikana Urbino kehittyi loistavaksi renessanssikaupungiksi. Ruthinas oli loistava sotapäällikkö, taitava poliitikko ja suuri taiteen ystävä. Hänen perillisensä menettivät kuitenkin asemansa, hovi siirrettiin Pesaroon 1523, ja Urbino joutui Kirkkovaltiolle perillisten puuttuessa 1631. Kun Klemens XI nousi paaviksi, hän ryhtyi restauroimaan kaupunkia, mutta Napoleonin sodat tuhosivat jälleen taideaarteita. Toisen maailmansodan aikana natsit olivat vähällä räjäyttää Urbinon palatseineen ja kirkkoineen. Sotien jälkeen kaupungin taidekokoelmia on varjeltu ja kartutettu, kirkot, herttuan palatsi ja Rafaellon kotitalo on korjattu museoiksi, joita turistit saapuvat kaukaakin katsomaan. Koko kaupungin vanhaa ilmettä varjellaan tarkoin. Urbino on myös vanha yliopistokaupunki, jonka asukkaista oli puolet on opiskelijoita.

Palazzo Ducale, Basilica Metropolitana (Duomo) ja San Domenico -kirkko hallitsevat Piazza Rinacimentoa, jonka päässä on Urbinon yliopiston päärakennus. Palatsi on Italian renessanssiajan merkittävin maallinen rakennus. Herttua Frederico ryhtyi vuonna 1465 valvomaan sen rakentamista, mutta työt oli aloitettu jo 20 vuotta aikaisemmin. Palatsia rakennettiin 70 vuotta. Siinä on laajan neliönmuotoisen keskuspihan ympärillä huoneita yhtä monta kuin vuodessa päiviä. Kauas maaseudulle saakka näkyvät sen ulkosivua koristavat kaksoistornit, jotka rajoittavat kolmea päällekkäistä loggiaa. Tästä palatsista tuli maalareiden, kuvanveistäjien ja kultaseppien asuinsija. Heitä olivat Piero della Fransesca, Luciano Laurana, Leon Battista Alberti ja Francesco di Giorgio Martini. Täällä ottivat ensiaskeleensa myös kuuluisat taiteilijat Bramante ja Rafaello. Nykyisin palatsissa on esillä mm. Tizianin, Uccellon, Rafaellon ja hänen isänsä Giovanni Santin töitä. Niitä on esillä jäljennöksinä myös Rafaellon kotitalossa, renessanssin tyyliin sisustetussa kotimuseossa. Jäljennökseksi taulut arvaa vain siitä, ettei niitä vahtimassa ole hälytysjärjestelmää.

Palatsin taideaarteista saa eniten irti asiantuntevan oppaan avulla, mutta jos sellaista ei ole saatavilla, taidemuseota on kierrettävä tutkimalla hartaasti jokainen taulu, ettei vain mitään harvinaisuutta jää huomaamatta. Siinä puuhassa vierähtää helposti aikaa runsaasti. Palatsissa on myös muita museoita ja ihastuttava museokauppa, josta saa ostaa vaikkapa Rafaelin enkeleillä koristetun sateenvarjon.

Linnuntietä vain parin kymmenen kilometrin päässä on mainio pikkuinen San Leo, äkkijyrkän kallion laella keikkuva linnoitus ja sen alapuolella pieni keskiaikainen kaupunki, kukkulan laella sekin. Muutaman kilometrin päässä on San Marinon kääpiövaltio, joka jostain kumman syystä saa pitää omat formulakisat, vaikka valtiolla on pinta-alaa vaivainen neliökilometri. Suoraa tietä Urbinosta ei näihin kohteisiin ole, vaan on koukattava Riminin rantatietä pitkin. Korkean ja terävän vuoren huipulla keikkuvan San Marinon keskustaan ei pääse autolla, mutta onneksi sinne on rakennettu näppärä köysirata, jonka alapäässä on hyvä parkkipaikka. Kabiini nostaa kulkijat lähes pystysuoraan ylös hallituspalatsin taakse, ja jos haluaa maisemia katsomaan kukkulan laelta, on vielä kiivettävä toinenkin rinne ohi kauppojen, ravintoloiden ja kirkkojen. Aivan ylinnä maisemaa vartioi kolme linnoitustornia. Sieltä näkee Adrianmeren siintävän idässä ja Urbinon kukkulat etelässä.

San Marino elää turisteilla, postimerkeillä ja vapaakaupalla. Elektroniikkaa, viinejä, kelloja, koruja, nahkatavaroita ja suoranaista krääsää myydään joka puolella. Me sorruimme muutamaan uskomattoman halpaan nahkalaukkuun, mutta muuten kulutimme varojamme vain hyviin pitsoihin pienessä ja sivukadun ravintolassa, jossa koko omistajaperhe palveli meitä, kun muita asiakkaita ei ollut. Kun päivä alkoi kallistua iltaa kohti, vuorella alkoi tuulla voimakkaasti. Köysiratakabiini keikkui tuulessa, mutta pääsi onnellisesti alas. Olimme ajatelleet mennä uimaan Riminin rannalle, mutta siellä olikin tuuli noussut niin voimakkaaksi, että aallot löivät rantavarjoihin, ja rantavahti oli vetänyt varoituslipun salkoon. Adrian aalloissa jäi uimatta.

Po-joen laaksossa Argentan pikkukaupungissa kuski väsyi, ja asetuimme hiljaiseen hotelli Villa Realeen. Illallinen löytyi kortteliravintolasta, joka oli paikallisen väen olohuone. Kaupungissa ei näyttänyt ensi silmäyksellä olevan mitään katsottavaa, mutta siellä onkin suistomaan merkittävin lintubongareiden suosima luonnonpuisto. Sitä olisi tietysti ollut kiva käydä katsomassa, mutta meillä ei ollut luontoretken välineitä ja lisäksi lämpötila hipoi kolmeakymmentäkuutta astetta, joten istuimme mieluummin aamulla jälleen ilmastoituun autoon ja käänsimme nokan kohti Veronaa.

Shakespearen fiktiiviset hahmot Romeo ja Julia ovat tehneet Veronasta ja Mantovasta kaiken kansan lemmikkejä. Jopa niin, että Veronassa Julialle omistettu renessanssitalo, jonka sisäpihan parveke vetää pilvin pimein turisteja. Sinne mekin suuntasimme, mutta tällä kertaa taksilla. Kun auto oli jätettävä vanhan kaupungin ulkopuolelle, vilautimme parvekkeen kuvaa taksikuskille. – Si, si, hän sanoi ja vei meidät sinne, mihin kaikki muutkin olivat tulleet. Tungos oli mahdoton ja käsilaukusta oli pakko pitää kiinni kaksin käsin. Mutta parveke oli soma ja 1930-luvulla museoksi muutettu Julian talo hauska. Tietenkin näiden vetovoima perustuu vain Englannissa keksittyyn juoneen, mutta silti Veronan posti saa kirjeitä ympäri maailmaa. Julian sihteerit vastaavat kaikille rakastavaisille Julian puolesta. Romeollakin on lähistöllä oma talo, mutta sinne ei pääse sisään.

Veronassa on tarjolla myös oikeaa historian havinaa. Vanhassa kaupungissa on vähän kehnosti säilynyt ja yllättävän matalamuurinen roomalaisajan amfiteatteri, jota käytetään Veronan musiikkijuhlien näyttämönä ja katsomona. Siellä on myös Adige-joen rannalla komea Scala-suvun rakennuttama Castelvecchion linna, joka on nykyisin taidemuseo. Vanhan kaupungin koristeena on lukuisia kirkkoja ja piazzoja. Scala-suvun kotikirkko on Santa Maria Antica, ja Piazza dei Signorin torilla on Danten patsas muistona siitä, että runoilija asui pitkään Scala-suvun vieraana. Kävely kaupungin kapeilla kujilla on hauskaa ja välillä voi poiketa ostoksille ilmastoituihin liikkeisiin tai tarattoriaan juomaan Veneton maakunnan aromikasta Amarone-viiniä. Turistit ovat pääosin peräisin Gardajärven tuhansista hotelleista. Heitä tuodaan kaupunkiin päivittäin sadoilla busseilla, ja oppaat marssivat kaikkialla keskustassa laumansa nokassa sateenvarjo korkealla.

Veronasta on Gardajärven rantaan matkaa vain pari kymmentä kilometriä, suomalaisten suosimaan Sirmioneen ehkä kolmisen kymmentä kilometriä. Me päätämme ottaa koko potin ja kiertää järven ympäri. Siihen ei yksi päivä riitä, sillä järvi on kymmenien kilometrien mittainen. Gardan kapea pohjoispää on korkeiden poimuvuorten syleilyssä, mutta laajaksi järvenseläksi levittäytyvää eteläpäätä reunustaa tasainen maa. Mutta katsoipa järveä mistä suunnasta hyvänsä, se on uskomattoman kaunis.

Järven rannalla on pieniä kaupunkeja. Länsirannalla Desenzanon jälkeen tulee Salo, sitten Gardone ja sitten onkin vain äkkijyrkkää vuorenrinnettä, jota pitkät tunnelit puhkovat. Koko länsirannan pohjoispää on tunnelia tunnelin perään. Koska ne on koverrettu aivan järven rantaan, tunneleissa on hauskoja aukkoja, joista järvi silloin tällöin vilahtaa näkyviin. Siellä on jopa risteyksiä, joista voi ajaa vuoren rinteellä sijaitseviin pikkukyliin. Gardan pohjoispäässä on Rivan kaupunki, jossa olisi jotain katsottavaakin, mutta keskustasta ei löytynyt yhtä ainoata parkkipaikkaa. Kun emme jaksaneet kävellä kaupungin laidalta keskustaan, matka jatkui pitkin loivempaa itärantaa. Nyt rantaa reunustaa jatkuva hotellien jono. Kylä kylän perään ranta on rakennettu täyteen huviloita ja hotelleja, hotelleja ja huviloita.

Brenzonen kylässä kuski jarrutti hotelli Bolognesen kohdalla. Sieltä löytyikin kaksi huonetta aivan alimmasta kerroksesta. Niissä ei ollut ilmastointia, mutta oven takana aukesi Gardajärvi vain parin kymmenen metrin päässä ja aivan ikkunan alla kasvoi luumupuussa herkullisen meheviä luumuja. Ja nyt pääsimme vihdoinkin uimaan. Ranta oli vaikeakulkuista mukulakiveä, mutta vesi sitä suloisemman viileää ja virkistävää. Väkeä oli rannoilla runsaasti ja itse järvellä seilasi satoja purjealuksia ja surffailijoita. Onneksi moottoriveneiden määrää oli rajoitettu. Tässä kylässä söimme meren äärellä hyvät pihvit ja unikin maittoi, kun ikkunat jätti auki yöksi. Karmea totuus paljastui aamulla, kun hyttyset olivat yöllä iskeneet ja nahka oli täynnä kutisevia paukamia. Aamu-uinti lievitti hieman, mutta hyttysenpisto on pitkällinen vaiva Italiassakin.

Seuraavana aamuna, kun matka jatkui etelään kohti Sirmionea, ihmisiä näytti kulkevan jatkuvana jonona San Vigilion niemelle, jossa on vanha varjoisa puisto sekä hyvä uimaranta ja lapsille leikkipaikkoja. Rannalla on muutama ravintola ja hotellikin, mutta sen kärjessä on rauta-aidan takana todellinen unelmavilla. Sinne ei rahvaalla ole mitään asiaa, aidanraosta voi vain vilkuilla rahakkaiden kesäparatiisia.

Järven rannalla edelleen, mutta hieman etelämpänä, Cisanon kylässä on sekä viini- että öljymuseo. Molemmat ovat hyvin mielenkiintoisia ja esittelevät valmistusprosessia entisinä aikoina esineiden avulla ja nykyistä teollista tuotantoa videoiden välityksellä. Molemmissa on myös kauppa, joista ei mitenkään selviä ostamatta viiniä ja öljyjä ja muuta hyvää.

Gardan jälkeen etsimme viimeiseksi yösijaksi toisen kuuluisan järven, Lago Maggioren. Aivan sen eteläpäässä on Sesto Calende -niminen kaupunki. Moottoritietä (E70, E64) matka taittuu sähäkästi. Sestosta etsimme navigaattorin opastuksella hotelli Del Parcon, joka näyttää kartan mukaan olevan veden äärellä. Se löytyikin korkealta jokitörmältä ja paistoi mennen ajan loistoa. Piha oli upea patio suurine puineen, marmoriveistoksineen ja kaiteineen, ravintolakin näytti komealta, mutta huoneissa ei ollut ilmastointia, televisiota eikä minibaaria. Siksi oven pielessä komeili vain kaksi tähteä. Vessanrengaskin räjähti rikki yhdellä istumalla. Yöksi saattoi kuitenkin jättää parvekkeen ovet auki siinä toivossa, että hyttyset eivät lennä korkealla. Aamiaiseksi oli kuitenkin vain teetä ja korppuja. Toisaalta ei yösija maksanutkaan seitsemää kymppiä enempää. Uimarantaa ei hotellilla ollut, mutta yleiselle rannalle oli viiden minuutin ajomatka.

Seston kaupunki kärsii melkoisesta lentomelusta. Olimme kuitenkin varta vasten valinneet viimeisen yöpaikan lentokentän läheltä, sillä meidän piti ehtiä Malpensan kentälle aamulla hyvissä ajoin luovuttamaan autoa ja hoitelemaan kirjautumista lennolle. Illalla olikin hauska hotellin patiolta katsella läheltä nousevien ja laskevien koneiden valoja. Ne täplittivät taivasta muutaman minuutin välein, mutta loppuivat onneksi yön tullen. Sen sijaan kaskaat ja linnut pitivät melkoista meteliä jokirannan puissa.

Vuokra-Lancian palauttaminen oli hieman ongelmallista lentokentän kehnojen viittojen vuoksi. Kyllähän viitotusta oli, mutta sitä oli vaikea hahmottaa kaiken muun informaation seasta. Piti osata kääntyä ennen yleiseen parkkihalliin joutumista. Hyvissä ajoin pääsimme silti eroon autosta, johon ei italialaisten päättömästä ajotavasta huolimatta tullut naarmun naarmua. Se oli kyllä kokonaan taitavan kuskimme ansiota. Perille päästyä innostuimme myös kehumaan satelliittinavigaattoria. Pertti oli yleensä hyvin kartalla ja neuvoi risteyksiin tulot hyvissä ajoin. Vuoriston serpentiiniteillä tarkkuus ei riittänyt, ja navigaattori sijoitti auton väärälle tielle siksi, että tiet olivat käytännössä eri korkeudella päällekkäin. Silloin Pertti pyyteli ahkeraan tekemään u-käännöksiä ”jos mahdollista”.

Näistä puutteista huolimatta navigaattoria voi suositella vierailla mailla ajaville. Navigaatio-ohjelma kertoo pyydettäessä myös huoltoasemat, parkkipaikat, hotellit, ruokapaikat ja monta muuta turistille tärkeää asiaa. Silti ilman perinteistä yleiskarttaa ei kannata lähteä matkaan, sillä pieneltä kommunikaattorin ruudulta näkee kerralla vain kartan palasen.

Viikon mittaisella kierroksella Pohjois-Italiassa ehti ajaa 1800 km. Europcarin vuokraama Lancia maksoi 380 euroa ja lisäksi tulivat polttoainekulut. Hotellihuoneita tarvittiin seitsemän, ja niiden keskihinta oli noin 90 euroa. Ainoa asia, johon kierroksella ehkä tuhlattiin, oli ruoka. Italialainen ruoka on yleensä hyvää, mutta hinta riippuu ravintolan tasosta ja turistien määrästä. Syrjässä saa halvempaa ja joskus jopa parempaakin. Ravintolassa pitää muistaa tilata erikseen salaatit ja perunat ja muut höysteet, sillä jos tilaa kanan, saa lautaselleen vain kanan ja kastikkeen, ei muuta. Leipä ja vesi tulevat yleensä pyytämättä. Jälkiruuan jälkeen voi aterian vielä kruunata kupposella espressolla. Mitä etelämmäksi mennään, sitä vähemmän sitä on pikkuisen kupin pohjalla, mutta se on myös sitä vahvempaa.

 

Lue myös:  Uudenlaiset ylioppilasjuhlat