Someron lukion jo eläkkeellä oleva historian lehtori Leeni Tiirakari matkustelee mielellään Euroopan asutuilla seuduilla. Tavallisesti alla on vuokrattu auto, sillä hän haluaa nähdä mahdollisimman monta kirkkoa, linnaa, luostaria ja museota. Nyt Leeni aukaisee matka-arkkunsa ja kertoo, mitä hän matkoillaan on halunnut nähdä ja miksi.
Barcelonaan lentää neljässä tunnissa, mutta tietenkin kaikki kommervenkit mukaan lukien siihen menee koko päivä. Barcelonan lentokentältä löytää helposti ulos, mutta sitten edessä onkin jos jonkinlaista bussia, junaa ja kenties vielä metrokin. Kun kaupungissa olisi kuitenkin tarvittu taksi hotellin löytämiseksi, otimme sellaisen aseman edestä, jossa niitä oli jonossa kymmenittäin. Hintakaan ei ollut paha. Hotelli oli tilattu netin kautta jo etukäteen vanhasta kaupungista. Sen nimi oli Hesperia Metropol, kolme tähteä ja osoite Ample 31. Saimme mukavan ilmastoidun huoneen, jossa oli tilava kylpyhuone ja leveä sänky. Jo ala-aulaa koristivat Gaudin huonekalujen kopiot ja aamiaishuonetta Miron ja Picasson teosten jäljennökset, mutta olimme tulleet tänne katselemaan aitoja taideteoksia ja vähän muutakin.
Olin lukenut innolla Ildefonso Falconesin keskiaikaan sijoitetun romaanin Meren katedraali, ja hotellin sijainti oli valittu tätä seikkaa silmällä pitäen. Romaanin katedraali Basilica de Santa Maria del Mar oli vain parin korttelin päässä. Rantatakadulle ja satamaankin oli muutama sata metriä ja uimarannallekin olisi voinut kävellä. Aloitimme kuitenkin kirkosta, joka on nykyisin kuuluisa konserteistaan, sillä sen akustiikka on erinomainen avaran kirkkosalin vuoksi. Kirkko edustaa puhdasta gotiikkaa. Se rakennettiin aikoinaan telakanomistajien lahjoitusrahoilla ja luultavasti se siksi valmistui niin nopeasti, vain 55 vuodessa.
Del Mar kirkko on vanhassa kaupungissa, jossa on ihastuttavia vanhoja kapeita katuja melkoisena sokkelona suhteellisen pienellä alueella. Carrer de Montcada on näistä kaduista komein, sillä sen varrella asui keskiajalla kaupungin ylhäisö. Palatsejakin oli vieri vieressä, mutta suurin osa niistä on rapistunut. Täällä on kuitenkin pelastettu viisi vierekkäin sijaitsevaa palatsia, ja nykyisin Museu Picasso on majoittunut niihin. Kahdessa palatsissa on vaihtuvia näyttelyitä ja loppu on omistettu Picasson Espanjassa syntyneelle taiteelle. Pääsisäänkäynti on Palau Aguilarissa, jonka kaupunki osti näyttelytilaksi. Nyt siellä on esillä Picasson nuoruuden töitä ja töitä myös myöhemmiltä ikäkausilta. Mestariteokset ovat Ranskassa ja ”Guernica” Madridissa, mutta muuten kokoelma on kyllä käymisen arvoinen. Aikaa siellä saa kulumaan useita tunteja, sillä saleja on paljon. Aivan erityisen riemastuttavia ovat Picasson kymmenet tulkinnat Velazquezin Hovinaiset-maalauksesta.
Kun matkaa jatkaa Picasson museosta sisämaan suuntaan, ollaan Barri Goticin goottilaisissa kortteleissa eli kaupungin vanhimmassa osassa. Keisari Augustuksen aikana roomalaiset perustivat tänne siirtokunnan ja siitä saakka hallintorakennukset ovat olleet tällä alueella. Roomalaisten foorum oli de Sant Jaumen aukiolla, missä nyt on Katalonian parlamentti ja kaupungintalo. Lähellä on myös kuninkaanlinna, jossa Ferdinand ja Isabella ottivat vastaan Kolumbuksen hänen palatessaan Uudesta maailmasta vuonna 1492. Aukion ympärillä on museoita ja komea Katedraali, jonka rakentaminen alkoi 1298. Kirkossa on kaunis romaaninen kappeli keskellä kirkkoa. Sitä vastapäätä vievät leveät portaat kryptaan siten, että alttari on korkealla ikään kuin parvekkeella. Kirkossa on myös kaunis ristikäytävä kirkon oikealla sivulla. Vasemmalla sivustalla oli kappeleiden edessä jono, ja kun asetuimme sen päähän, pääsimme parilla eurolla hissillä kirkon katolle maisemia ihailemaan.
Katedraalista parin korttelin päässä on art noveau-tyyliin rakennettu Palau de la Musica, jonka lasikupoli on hienointa jugendia ja seinät silattu keraamisin laatoin. Montanerin suunnittelema rakennus on vuodelta 1908, ja vaikka se edustaa puhdasta jugendia, sen ulkopuoli ei anna täyttä kuvaa jugendin koristeellisesta tyylistä. Varsinkin konserttisalin lasikupoli on nähtävä sisältä, jotta oikein ymmärtää talon hienouden.
Vielä muutama kortteli ja eteen aukeaa tori, Placa de Catalunya. Sitä sanotaan Barcelonan keskukseksi ehkä siksi, että vilkas pääkatu Rambla alkaa sieltä. Itse aukiolla on suihkulähteitä ja pieni pyöreä aukio, jolla näytti asustavan teltoissa ja kaikenlaisissa roskahökkeleissä pitkätukkaista joutonuorisoa. Aukiolla kävellessä oli pakko pitää laukusta kiinni kaksin käsin. Asukkaat kuulemma olivat mielenosoittajia, jotka protestoivat kaiken mahdollisen puolesta. Rosvoleiriltä se kuitenkin näytti, enkä suosittele siellä vaeltelua yksin, vaikka kulmilla pyörikin parikin poliisiautoa.
Itse Rambla nyt kuitenkin on pakko kävellä päästä päähän. Se on aikoinaan ollut joenuoma. Kun se kuivui, siitä tuli suora kulkureitti merelle. Sen varrelle alkoi syntyä kaupallinen keskus. Nyt kadulla on viisi osaa, joissa jokaisessa on hieman erilainen tunnelma. Ylhäällä on Rambla de Canaletes, liikenteen solmukohta, jossa on lehtikioskeja ja monenlaisia eläviä patsaita. Näimme mustan prinsessan, joka ei edes silmää räpäyttänyt ja kultaiseksi maalatun antiikin jumalan, joka hitaasti teki kumarrusliikkeitä kolikon kilahtaessa kuppiin. Rambla de les Ocelis on lintujen myyntiin keskittyvä alue ja Rambla de les Flors myy kukkia ja samoilla nurkilla on Barcelonan komea kauppahalli, jossa tarjonta on runsasta ja värikästä. Ramblan sydän on Pla de la Boqueria, risteys, jonka keskikohtaa peittää Miron mosaiikki ja jossa on myös oopperatalo. Tämän jälkeen alkavat katuhuvit. On tanssijoita ja soittajia ja akrobaatteja ja muita yrittäjiä. Siinä välissä kannattaa poiketa katsomaan vieressä olevaa Palau Guellia, joka on yksi Gaudin mestarillisista luomuksista. Toiselle puolelle poiketessa edessä on Placa Reial, jota koristavat Gaudin suunnittelemat lyhtypylväät. Ja vieri vieressä on katukahvilaa ja ravintolaa.
Viimeinen osa kävelykatua on Rambla de Santa Monica, jossa nykytaide esittäytyy. Aivan meren rannassa katu päättyy Rauhan aukioon, jolla kohoaa korkeuksiin Kolumbukselle pystytetty muistomerkki. Ramblan varrelta löysimme ravintolan, jossa tarjottiin turisteille flamenco-esitys sangrialasillisen kera. Pari kitaristia, kourallinen mieslaulajia ja tanssipari veivät täyden huomion pariksi tunniksi. Naisen pitkää laahushamettakin potkittiin ympäriinsä hirmuista vauhtia, vaikka sellaiseen luulisi sotkeutuvan ensi töikseen. Ehkä emme täysin ymmärtäneet asun käsittelyn hienouksia. Tanssijat olivat jo keski-ikäisiä, mutta kokeneita ja taitavia.
Kuuluisan Gaudin töitä kannattaa lähteä katsomaan aivan omalle retkelleen, ja silloin on käytävä katsomassa ainakin Casa Mila eli la Bebrera, jonka Gaudi rakensi 1906–1910. Talossa ei ole yhtään suoraa seinäpintaa ja sen takorautaiset parvekekaiteet koristavat aaltomaista ulkoseinää kuin valuvat ruskeat lehtikasat. Talo on puhdasta art nouveuta ja erityisen hienoja ovat katolla seisovat suuret muotoillut savupiiput. Yksi huoneisto on kalustettu tyylin mukaiseksi ja vaikuttaa kodikkaalta ja persoonalliselta. Myös Gaudin kesken jäänyt kirkko Sagrada Familia on pakko käydä katsomassa. Me osuimme kirkolle juhannuspäivänä ja kirkkoon jonotti kolmen korttelin mitalta väkeä. Päätimme katsoa kirkon vain ulkopuolelta. Ja olihan siinä katsottavaa kyllin niinkin. Kirkko on kuin hiekkalinna, eikä sen seiniltä löydy kristillisiä symboleja. Ovien yllä on puita ja kasveja ja tornien huipussa toisiinsa kietoutuneita palloja kuin sammakonmätiä. Kaiken yllä nostokurjet näyttävät kuuluvan kuvaan. Gaudin rakennuksia löytyy kaupungista enemmänkin ja ne kaikki kyllä kannattaa käydä katsomassa, jos on aikaa.
Seuraavaksi halusimme nähdä Montjuickin kukkulan ja siellä olevan Miro-museon. Koska helteessä jalat alkoivat sulaa, istahdimme kaupunkibussin, kaksikerroksisen Barcelona bus turisticin, kyytiin. Näitä busseja ajaa jatkuvasti kaupungin ympäri punaisella, sinisellä ja vihreällä reitillä ja bussista saa jäädä pois ja vaihtaa linjaa yhden päivän aikana mielensä mukaan. Hinta oli 23 euroa, joten kannattaa sitten ajellakin koko päivä. Ja jos ei jaksa poiketa jokaiseen nähtävyyden kohdalla, voi talot ja kirkot bongata bussistakin. Jokainen saa omat korvanappikuulokkeet, joista selostusta valuu jatkuvalla syötöllä. Kaupungista saa selvän kiertämällä kaikki linjat. Me nyt kuitenkin hyppäsimme ulos olympiastadionin jälkeen nähdäksemme Miron töitä oikein koko museollisen. Ja kannatti kyllä itseänsä vaivata. Niin herkullisia värejä ja muotoja ei sellaista kokoelmaa ole muilla taiteilijoilla tarjota.
Montjuïcin huipulle pääsee myös köysiradalla. Montjuïc on laaja kukkula, jonka itäreuna on lähes pystysuora ja siltä avautuu näköala kaupungin satamaan. Kukkulan laella on sijainnut useita linnoituksia, joista nykypäivään on säilynyt 1600- ja 1700-luvuilla rakennettu Castell de Montjuïc. Linnoitus toimi vankilana aina Espanjan sisällissotaan saakka. Katalaanien nationalistijohtaja Companys teloitettiin linnoituksessa vuonna 1940. Nykyisin linnoituksen tiloissa toimii sotamuseo, Museo Militar.
Montjuïcin metsäisiä rinteitä on käytetty maanviljelyyn ja eläinten laiduntamiseen, mutta 1890-luvulla osa metsistä raivattiin puistoalueeksi. Alueella järjestettiin vuoden 1929 maailmannäyttely, jota varten rakennettiin kansallismuseo ja Font Màgican suihkulähteet. Montjuïcin kaupunginpuoleisilla rinteillä ajettiin myös formula 1-sarjan Espanjan Grand Prix neljästi 1960- ja 1970-luvuilla. Vuoden 1975 kisassa Rolf Stommelenin auto lensi yli kaiteen ja tappoi neljä katsojaa. Montjuïcin stadionilla kilpailtiin vuoden 1992 kesäolympialaisissa, mutta nykyisin siellä pelataan lähinnä jalkapalloa. Stadionin ympäristöön on rakennettu kokonainen urheilupuisto. Kauniita ovat myös kaupungin muut puistot ja aukiot, joilla on mukavia kahviloita turistin istuskella lepäämässä.
Satamassa yritimme päästä köysiradan kyytiin, mutta juhannuksen takia eivät gondolit liikkuneet. Satama sen sijaan oli viehättävä tuttavuus. Se siistittiin aikoinaan olympialaisia varten, ja nyt siellä on huvipuisto, delfinaario, ravintoloita ja muuta viihdykettä. Satamassa rantaravintolassa tarjottu paella oli mahtava kokemus. Siinä oli meren eläviä montaa sorttia, ja kun neljälle tuotiin yksi yhteinen iso pata, sai jokainen poimia paistoksesta mieluisat palat. Lounaista mieleenpainuvin oli salaatti, johon oli sotkettu tavallisten vihreiden joukkoon tuoreita karhunvatukoita, mansikoita, melonia ja viinimarjoja. Kastikkeen koostumuksesta en uskalla sanoa mitään, mutta maukasta oli kaikki tyynni. Huonoakin ruokaa voi kaupungista saada esimerkiksi istahtamalla tyhjään kiinalaiseen katukahvilaan. Eteen voidaan tuoda salaatti, jossa on vain kiinankaalia paksuine kantoineen tai paksussa rasvassa uivia kananpaloja. Mutta koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä keittiöstä kannetaan. Parasta olisi asettua ruokapaikkaan, joka näyttää olevan muidenkin suosiossa. Kun hetken katselee, mitä muille eteen tuodaan, voi vähän haarukoida omia tilauksiaan. Varsinkaan kun ei osaa kieltä.
Barcelonasta matka jatkui Pohjois-Espanjaan. Tarkoituksena oli käydä Bilbaossa katsomassa uutta Guggenheimin museota. Mutta matkat ovat tässä suuressa maassa pitkiä ja niin ensimmäisenä päivänä ei ehditty Pamplonaa pidemmälle. Tosin siinä välissä vierailimme Montserratin luostarissa. Se on perustettu 1000-luvulla syrjäiseen paikkaan Sahalaitavuorten väliin. Francon diktatuurin aikana se ylläpiti katalonialaista kulttuuria. Nyt siellä on benediktiinimunkkeja ja valtavat turistivirrat saapuvat sinne tervehtimään luostarin kuuluisuutta, Mustaa madonnaa. Mekin asetuimme heti luostarikirkon edustalla jonoon, jota luulin lippujonoksi. Mutta ei siellä pääsylippuja myyty, vaan sali salin perään etenimme hitaasti jonossa tämän kuuluisan patsaan äärelle. Tarun mukaan patsaan veisti apostoli Luukas ja sen toi tänne apostoli Pietari vuonna 50. Satoja vuosia myöhemmin patsas piilotettiin maureilta läheiseen luolaan. Radiohiiliajoituksella patsas voidaan sijoittaa 1100-luvulle, mutta siitä huolimatta se on Katalonian suojeluspyhimys. Daamista on näkyvissä vain tummat kasvot ja kädet ja muu osa patsaasta on raskaan kullan peitossa. Koko veistos on suojattu lasikuvulla ja vain oikea käsi ja siinä oleva musta maaomena ovat kuvun ulkopuolella. Edessäni jonottaneet rouvat rukoilivat patsaan äärellä pitkään ja sipaisivat omenaa. Kun en osannut muuta, sipaisin omenaa itsekin ja lausuin toivomuksen. Kumma kyllä, näin vuosien jälkeen toive näyttää toteutuneen.
Vasta jonotusurakan jälkeen kirkon penkissä istuessani näin, että madonna oli sijoitettu alttarin yläpuolelle avoimelle parvekkeelle ja kaikki sen edestä kulkevat ihmiset näkyivät kirkkoon pieniä hahmoina.
Kaikkialla kirkossa oli kylttejä, joissa pyydettiin hiljaisuutta. Niillä ei ollut juurikaan vaikutusta. Mutta vielä hirveämpi kakofonia meitä kohtasi luostarin edustalla olevassa kahvilassa, jossa jonottamatta saimme pullovettä ja kuivaa sämpylää lounaaksi. Siellä ihmiset huusivat ja mekastivat oikein sydämensä kyllyydestä. Neuvonkin tulevia turisteja ottamaan mukaan omat eväät, jotka voi syödä jossain lähistöllä upeasta vuoristomaisemasta nauttien.
Mustan madonnan siunausten saattelemana jatkoimme pohjoiseen kohti Baskimaata. Pamplonan kaupungin on tehnyt kuuluisaksi Ernst Hemingway romaanillaan Ja aurinko nousee. Se ilmestyi vuonna 1926 ja kertoo nuorukaisten retkestä Pamploman fiestaan. Kirjassa on vetävä kohtaus, joka kertoo kaupungin härkäjuoksusta. Luultavasti juuri tämän kirjan vuoksi siitä tuli maailmankuulu tapahtuma. Näistä ansioista tälle amerikkalaiselle kirjailijalle on pystytetty patsas koristamaan härkätaisteluareenan sisäänkäyntiä.
Pamplonan fiestassa nuorilla miehillä on tapana juosta kaupungin läpi härkien edellä härkätaisteluareenalle. Tämä tapahtuu heinäkuun alussa viikon ajan joka aamu. Aina sattuu onnettomuuksia, ja joskus joku saa tungoksessa surmansa. Juoksijat pukeutuvat valkoiseen asuun ja käyttävät punaista vyötä ja huivia. Näitä asusteita oli kauppojen ikkunoissa ympäri kaupunkia. Ehkä turistit vievät niitä mukanaan ja uskottelevat naapureille kaikenlaista. Joka tapauksessa juoksu on kaupungin vuotuinen kohokohta ja silloin kaikki hotellit ovat täynnä. Osuimme paikalle viikkoa ennen, ja niin ei yösijoista ollut vielä pulaa. Hotellimme ikkunoista suorastaan näki kadulle, jonne oli jo tuotu tukevia aitoja katselijoiden ja juoksijoidenkin suojaksi. Tottahan meidän piti mennä katsomaan tämä reitti, joka ei itse asiassa ollut kovin pitkä. Se alkoi aitauksesta kaupungin muurin vierellä ja nousi ylämäkeen pitkin tavallisia kaupungin katuja. Kapeilla kaduilla ei juuri ole turvapaikkoja, ja siksi onnettomuuksiakin tapahtuu. Mutta huvinsa kullakin.
Pamplona, kuten Montserratkin, on pyhiinvaeltajille tärkeä paikka. Näimme useita jalkaisin vaeltavia ihmisiä, joilla oli vaellussauva kädessään ja selkäreppua koristi kämmenenkokoinen valkoinen näkinkengän kuori. Tämä kuori säästetään muistoksi ja pannaan lopulta vaelluksen tehneen hautakiven koristeeksi. Pamplonan kirkko on yksi niistä kirkoista, joissa Pyreneiden yli tulleet vaeltajat poikkeavat. Kirkko onkin kaunis ja runsain lahjoin koristettu.
Pamplonasta Biskajan lahdelle pääsee helpoimmin ajamalla meren rannalla olevaan San Sebastianiin, joka on kaunis kylpyläkaupunki ja eläkeläisten suosiossa. Vaikka eläkkeellä olemmekin jatkoimme sieltä kohti Bilbaota. Tällä osuudella on paljon hienoja vuoristonäkymiä, serpentiiniteitä ja pitkiä tunneleita. Espanjalaiset ovat kovertaneet teitä vuorten läpi merkittävät määrät ja matkailijat ovat siitä tietenkin kiitollisia.
Bilbaossa on helppo osua Guggenheimiin, sillä rakennus on suuri ja se sijaitsee hyvin näkyvällä paikalla mereen laskevan joen rannalla. Rakennuksesta ei voi erehtyä, sillä sen pyöreät ja hopealta hohtavat kattomuodostelmat ovat mielikuvituksellisen lennokkaat. Se muistuttaa vähän Sidneyn oopperatalon purjeita, mutta on enemmän sienimättään oloinen. Yhtä kaikki siellä on kolme kerrosta taidetta, josta ei oikein osaa sanoa mitään. Kummallisia narukasoja, täytettyjä lonkeroita, ihmeellisiä esineitä, luonnontieteellisiä harvinaisuuksia lasipurkeissa, luurankoja, valoteoksia, ääniteoksia, videoita ja tietenkin niitä vanhoja abstrakteja maalauksia. Museon katsomiseen menee monta tuntia, kun siihen oikein paneutuu. Hauskin oli valtava halli, jossa sai kierrellä korkeiden spiraalimaisten labyrinttien välissä. Kaikkialla oli tilaa ja valoa. Bilbaon Guggenheimin kokoinen rakennelma ei mitenkään Helsingin satamaan edes mahtuisi. Paitsi jo se nousisi Suomenlinnaan tai sen tieltä pyyhkäistäisiin Katajanokka tyhjäksi.
Bilbaosta ei tahtonut millään löytyä hotellialuetta. Kun lopulta sitten löytyi siisti hotelli, tilasimme sieltä saman ketjun hotellit kahdeksi viimeiseksikin yöksi. Toisen Huescasta ja toisen melkein Barcelonan lentokentän kiitoradan päästä Välimeren rannalta Castelldefels-nimisestä rantakaupungista. Bilbaon Sercotel Coliseo oli neljän tähden hotelli, joka maksoi vain 70 euroa yöltä. Tasoonsa nähden halpa. Siitä oli vain kivenheitto rautatieasemalle ja sen takana olevaan vanhaan kaupunkiin. Siellä oli illalla mukava kävellä ruokapaikkaa etsimässä. Tosin hankkiuduimme kuitenkin rauhallisemmille seuduille, kun vanhassa kaupungissa alkoi jonkin sortin äänekäs puistorokkikonsertti.
Varmasti Bilbaossakin olisi katsottavaa moneksi päiväksi, mutta lähdimme kuitenkin aamulla katsomaan millainen paikka on Picasson kuuluisaksi tekemä Guernica. Sinne on matkaa vain kolmisenkymmentä kilometriä. Vuonna 1937, kun Espnajan sisällissodassa baskit pitivät tasavallan puolta, Franco sai apua Hitleriltä ja Mussolinilta. Saksalainen pommituslentue Gondor Legionen pommitti Guernican kaupungin maan tasalle. Tavoitteena oli tuhota silta ja asetehdas. Tuhansia ihmisiä kuoli ja kaupunki hajosi, mutta jäljelle jäivät siltä ja asetehdas. Picasson kuuluisaa maalausta kaupungin tuhosta näki siellä täällä kaupungilla, mutta muuten tunnelma Guernicassa oli sangen leppoisa. Keskipäivän lounaalla seurassamme oli vain pyhiinvaeltajia.
Kun lähdimme ajelemaan etelän suuntaan, tie kulki pitkät pätkät pyhiinvaellusreitin vierellä. Se on kärrytien levyinen hiekkapolku, mutta siinä oli opasteita parin sadan metrin välein ja ristiinnaulitun kuvia tai madonnan patsaita puolen kilometrin välein. Sellaiselta väylältä ei eksy sokeakaan. Aivan vain huvin vuoksi nousimme talsimaan pienen pätkän tätä tietä, jotta voimme sanoa olleemme Compostelan tiellä mekin. Kuka muuten on sanonut, että pyhiin pitää vaeltaa jalan. Eikö polkupyörä, mopo tai auto ole aivan yhtä hyvä taivasosuutta ajatellen?
Compstelaan emme kuitenkaan ehtineet, vaan meidän oli kiirehdittävä etelään. Pohjois-Espanjassa on silmänkantamattomiin energiatuulimyllyjä ja tasangoilla aurinkopaneelivoimaloita. Välillä saa ajaa mahtavien tekojärvien syrjää ja ohi suurten voimalaitosten. Näyttää siltä, kuin maan sähkövoima olisi peräisin enimmäkseen näiltä alueilta. Mutta kyllä täällä energiaa kuluukin, sillä moottoriteitä on tekeillä joka puolella ja elleivät ne kulje mahtavia siltoja pitkin, ne koverretaan vuorten läpi. Korkeilla vuorilla oli alamäkiin sijoitettu jänniä autojen jarrujenviilennyslevikkeitä. Siitä päätelleen kytkimet ja jarrut ovat täällä usein pettäneet.
Matkalla Huescaan jossain vuorten välisessä pikkulaaksossa meidät pysäytti aseistettu poliisijoukko. Isoilla konetuliaseilla osoitellen meidät tyrkittiin tien syrjään ja kaikkien passeja tutkittiin pitkään poliisiautossa. Myös japanilaiset näyttivät joutuvan syyniin, mutta paikkakuntalaiset saivat ajaa ohi. Mitä poliisi haki, jäi arvoitukseksi, mutta seuraavana päivänä oli lehdissä jokin maininta ETA:n itsemurhaiskusta. Olisimmeko osuneet terrostihaaviin, en tiedä. Meitä ei kuitenkaan pidetty todennäköisinä syyllisinä ja niin pääsimme nukkumaan Huescaan, jossa oli hotelli varattuna, viisaasti läheltä rautatieasemaa. Vaan asemaa sen paremmin kuin hotelliakaan ei hevin löytynyt. Onneksi kysyimme lopulta parilta englantia puhuvalta tytöltä, ja kun paikalla oli asiaa ihmettelemässä myös heidän vanhempansa ja isovanhempansa, yksi tyttö haki autonsa ja ohjasi meidät hotellin eteen. Oikein ystävällistä, mutta kaupunki ei liene vielä saanut kyllästymiseen saakka turisteja niskoilleen, niin hiljaiselta se vaikutti.
Huescasta jatkoimme Tarragonaan lounaalle ja sieltä rantatietä pitkin Castelldefellsiin. Välimeri siinteli pikkukaupunkien välissä, mutta tie ei kulkenut aivan rantaa pitkin. Tosin rantatiekin olisi ollut käytettävissä, mutta asutuksen keskellä se oli niin täynnä liikenneympyröitä ja liikennevaloja, ettei matka tuntunut etenevän lainkaan.
Castelldefellsin hotelli löytyi helpommin, olihan kaupunkikin pienempi. Hotellin uima-allas veti heti ensimmäiseksi pölyisiä matkaajia ja vasta pikaisen uinnin jälkeen lähdimme katsomaan, miltä merenranta näytti. Siellä sitä sitten olikin hiekkaa silmänkantamattomiin. Ihmisiä oli rannalla kohtuullisen paljon ja meriveri todella lämmintä. Rannan kuuluisista boheemeista juhlijoista ei auringonvalossa näkynyt varjoakaan. Näillä rannoilla on kuulemma alueensa kaikille alakulttuureille. Matkaoppaan mainostamat hipat jäivät kuitenkin näkemättä, sillä aamulla oli kiire luovuttamaan vuokra-auto ja hoitamaan lentokenttäseremoniat.
