Someron lukion jo eläkkeellä oleva historian lehtori Leeni Tiirakari matkustelee mielellään Euroopan asutuilla seuduilla. Tavallisesti alla on vuokrattu auto, sillä hän haluaa nähdä mahdollisimman monta kirkkoa, linnaa, luostaria ja museota. Nyt Leeni aukaisee matka-arkkunsa ja kertoo, mitä hän matkoillaan on halunnut nähdä ja miksi.
Jos jostain syystä haluaa matkustaa Marseilleen, Helsingistä pääsee Pariisiin mukavasti lentäen ja sieltä edelleen luotijunalla Välimeren rantaan. Junat nimittäin lähtevät kätevästi Suomesta tulevan liikenteen lentoterminaalin alimmasta kerroksesta. Liput voi ostaa internetin kautta jo Suomesta. Täytyy vain olla lippua tilatessa tarkkana ettei joudu tupakkavaunuun, se kun on Ranskassa ensimmäinen oletusvaihtoehto. Ja sankan sauhun keskelle joutunut on pikkuisen pulassa, tiedän kokemuksesta. Mukavinta junamatkassa oli halpa hinta. Meno maksoi vain 30 euroa. Toinen mukava asia oli, että matka kesti vain kolme tuntia. Juna nimittäin kulkee niin suoraan kuin suinkin voi, läpi vuorien ja metsien ja pysähtyy välillä vain kerran Lyonissa. Tästä syystä mihinkään maisemien ihailuun ei kannata varautua. Reitin varrella ei ole mitään erityistä nähtävää. Lisäksi junan kahvilavaunusta sai vain lämmintä olutta, joten matkaan on lähdettävä omin eväin.
Marseillesta olimme varanneet etukäteen huoneet Ibisketjun hotellista, jonka koreasta nettikuvasta päättelimme sen sijaitsevan rautatieasemaa vastapäätä. Suureksi iloksemme Europcarin vuokrauspiste oli saman hotellin eteisaulassa. Kaikki oli siis kunnossa seuraavaa päivää varten. Tietenkin halusimme ensin katsoa, miltä pahamaineinen Marseillen satamakaupunki näyttää. Jos vaikka satamasta näkisi vilauksen Monte Criston kreivin vankisaaresta Ifistä.
Rautatieasema ja Ibis sijaitsevat kukkulalla. Alas kaupunkiin johtaa asematorilta jyrkkä rinne ja paljon rappusia. Ja kaupungin kaduilla on juuri sellaista kuin seikkailukirjojen perusteella saattoi kuvitella. Arabien ylläpitämiä puoteja ja kuppiloita, seiniin satoina kerroksina liimattuja repaleisia julisteita, roskia kadulla ja isompina kasoina katua reunustavien puiden juurilla ja suorastaan läjinä tyhjillä sivukaduilla. Vanhan kaupungin satama-altaan, Vieux-Portin, ympärillä on hieman väljempää ja siistimpää ja hienoja liikkeitä. Satama-altaassa kellui loistoluokan huviveneitä.
Mutta vaikka kädenylettämän päässä keinuu miljoonaluokan huvijahteja, rantakadun hienossa ravintolassa kultaraitaisten markiisien alla koin elämäni yllätyksen. Suuri ja lihava rotta juoksi kenkäni yli. Kulkukoirat ja kissat ravintolaväki hääti sentään kauemmas. Ruoka oli toki hyvää, kuten Ranskassa aina, mutta ajatus keittiön perillä lihovista rotista ei lisännyt ruokahalua.
Kaikkiaan Marseille on elämys, mutta Ifin saari jäi ikävästi rantakallioiden taakse, eikä sinne enää illalla tehty turistiristeilyjä. Tyydyimme vain muistelemaan iki-ihanaa Monte Christon kreiviä ja yritimme päästä tunnelmaan kävelemällä rantakatua sataman suulla olevan St-Jeanin linnoituksen äärelle. Sieltä sai hyvän kuvan kaupungista, joka kohoaa kukkuloille satama-altaan ympärille. Vastapäisellä kukkulalla paistatteli ilta-auringossa Notre-Dame de la Garden kirkko, joka on turistioppaiden mukaan vierailun arvoinen. Mutta oliiviöljystä valmistettavaa marseillen saippuaa ei näkynyt missään, joten jäimme ilman tätä kuuluisaa tuotetta.
Aamulla meitä odotti hotellin edessä suuri ilmastoitu Peugeot, joka ei ollut järin kaunis, mutta upouusi ja tehokas ajopeli. Viikon matkalle kertyi vuokrahinnaksi noin 400 euroa ja tietenkin bensakulut päälle. Auto toimi moitteettomasti eikä liikenne tuottanut mitään vaikeuksia. Palautimme auton samaan paikkaan kahden tuhannen kilometrin jälkeen yhtä ehona kuin lähtiessä.
Ensimmäiseksi vierailukohteeksi olimme katsoneet kartalta Avignonin keskiaikaisen kaupungin, mutta jo matkalla sinne oli paljon nähtävää. Maisemia voi ihailla ajamalla Aix-en-Provencen (jossa on kaunis vanha keskiaikainen osa linnoineen) suuntaan ja poikkeamalla moottoritien läntiselle puolelle pienille oliivilehtojen koristamille kukkuloille Luberoniin. Silmään osuu linna toisensa jälkeen silmiä hivelevissä maisemissa. Lavendelia kasvavat rinteet hehkuvat sinipunaisina ja alkukesästä pellot loistavat unikoista punaisina. Vanha Silvacanen luostari osuu mukavasti matkan varrelle ja on käymisen arvoinen. Silvacanen kohdalla kannattaa siirtyä moottoritien itäpuolelle, sillä parin kymmenen kilometrin päässä on Saint-Rémy de Provencessa useita antiikin roomalaisajan raunioita.
Fouilles de Glanum on roomalainen kaupunki katuineen, taloineen ja kylpylöineen. Raunioita ei tarvitse erikseen etsiä, sillä niiden sijainti on merkitty karttaan ja tien opasteisiin hyvin. Kun Julius Caesar oli valloittanut Gallia Transalpinan, nykyiseen Etelä-Ranskaan syntyi paljon roomalaisasutusta, jota kannattaa etsiä esimerkiksi Arlesista, Nimesistä, Orangesta ja St. Rémy-de-Provencesta. Kaikki jäänteet eivät sijaitse varsinaisesti nykyisessä Provencessa, vaan lajjemmalla alueella, jota roomalaiset kutsuivat Provinciaksi. Se oli Rooman ensimmäinen provinssi. Provencelaiset kehuvat amfiteattereitaan, kreikkalaisia teattereitaan ja temppeleitään maailman parhaiten säilyneiksi roomalaisiksi monumenteiksi.
Antiikin kaupunkikierroksen jälkeen voi pysähtyä vetämään henkeä ja juomaan kannullisen vettä pieneen ravintolaan, joka kätkeytyy somasti museoalueen aidan taakse. Koska oli lounasaika ja naapuripöytiin kannettiin herkullisen näköisiä annoksia, päätimme jäädä syömään. Paikan keittiötaitoa voi vain kehua. Kaislakaton alla viileän tuulen hivellessä hikistä niskaa, nautiskelimme erinomaisista provencelaisherkuista, tapenadesta eli oliivitahnasta ja bouillabaisse-kalakeitosta.
Lähellä roomalaisraunioita ovat myös Baux de Provencen keskiaikainen linna sekä Montmajourin merkittävä luostari. Matkaoppaiden mukaan näillä tienoin pitäisi jalkautua kävelyretkelle les Alpillesin kukkuloille, mutta se jäi tällä kertaa tekemättä. Sen sijaan Arlesin kaupunkiin pitää poiketa. Se on valittu Unescon maailmanperintökohteeksi ja siellä voi seurata roomalaisten jalanjälkien lisäksi Van Goghin jälkiä ja ihailla hänen tauluistaan kuuluisia näkymiä.
Avignon on tullut kuuluisaksi paavien Baabelin vankeudesta. Itsekin kuvittelin romanttisesti, että siellä paaviparat viruivat jossakin kiviloukossa sata vuotta kaipaillen takaisin ikuiseen Roomaan. Totuus on aivan toisenlainen. Paavien palatsi on valtavan kokoinen linna. Sen yhteen saliin mahtuisivat kevyesti sekä Helsingin rautatieasema ja tuomiokirkko ja päätyseinille rakennettuihin takkoihinkin Pohjolan liikenteen kaksikerroksinen pikavuorobussi kuhunkin. Ja tällaisia saleja on linnassa peräkkäin kymmeniä. Tänään palatsin seinät ovat paljaat ja salit tyhjiä. Turisteja on tietenkin pilvin pimein, etenkin museokaupassa, josta itsekin ostin komean gobeliinityynyn. Paaveilla ei ollut Ranskasta kiire mihinkään, ei ainakaan köyhään Roomaan. Kun Italiassa taisteltiin ja oli levotonta, Ranskan kuninkaat suojelivat paaveja, jotka puolestaan keräsivät uskovalta kirkkokansalta mittaamattomat rikkaudet omiin aarrekammioihinsa. Siitä riitti joku muru Ranskankin kruunulle.
Toinen Avignonin nähtävyys on keskeneräinen silta Rhonen yli. Se on joskus ollut ehjä ja käytössä, mutta keskiajan kiihkeissä kamppailuissa sen toinen pää tuhottiin ja strategisista syistä se jätettiin korjaamatta. Ja korjaamatta se on edelleen. Keskiaikainen vanha kaupunki on kaunis ja mielenkiintoinen. Siitä saa vaivatta kokonaiskuvan asettumalla pikkuisen kaupunkijunan kyytiin.
Hotellin löytäminen kesäkuussa ei ole vaikeaa. Vanhan kaupungin reunamilta, missä näytti olevan parkkipaikkojakin runsaasti, löysimme vanhan edullisen hotellin, jossa oli ilmastoinnin virkaa toimittavat tuulettimet katossa. Hotelli oli halpa ja tuhlasimme sitten kunnolla nauttimalla vanhassa kaupungissa oikein komean illallisen kaikkine ruokalajeineen. Erityisesti suosittelen paikallista soupe au pistou’ta, basilikalla maustettua vihanneskeittoa.
Ranskaan kannattaakin matkustaa ruuan vuoksi, vaikka ei historiasta piittaisikaan. On kovin vaikea epäonnistua ruokapaikan valinnassa, jos ymmärtää pysyä pois kansainvälisten ketjujen kuppiloista. Tavallinen ranskalainen ruokapaikka on sitä herkullisempi, mitä useampi kangasliina on katettu pöytään. Ja kun istut alas, liinat käydään vielä vaihtamassa puhtaisiin. Vaikka söisit kadulla kuumana kesäiltana ja vaikka koirankuljettajat antaisivat lemmikkinsä nostaa jalkaansa ruokapöytäsi jalan juureen, niin leppeä iltatuuli, pehmeän viinin aromi ja ruokalajien herkullisuus tuudittavat pohjolan asukkaat auvoiseen tilaan. Ruokailu on tässä maassa vakavaa puuhaa ja siihen käytetään aikaa.
Kun Avignonista suuntaa länteen, osuu väistämättä roomalaiseen Ponte du Gardin akveduktille. Paikasta on rakennettu oikea turistipyydys: valtava parkkipaikka, isot ostoshallit, koululaisille ja muille asianharrastajille tarkoitettu museo, jossa roomalaisten rakennustekniikkaa esitellään upeiden pienoismallien, animaatioiden, karttojen ja kuvien avulla.
Matalaa Gardjokea ylittävälle roomalaissillalle on raivattu leveä ja tasainen tie. Pienen metsikön jälkeen eteen avautuu vaikuttava näky. Harmaata kiveä on kolmessa kerroksessa holvausten kannattamana. Silta on niin leveä, että siitä pääsee autolla yli. Aikanaan se tehtiin roomalaisen jalkaväen tarpeisiin. Sillan ylle kohoavan akveduktin kaaret ja järeät pylväät kannattavat vesikourua, jota pitkin puhdasta vettä aikoinaan johdettiin Euren lähteestä Nimesin asutuskeskukseen. Sillan rakennutti vuonna 19 eKr keisari Augustuksen vävypoika Agrippa, jonka kontolla on muitakin alueen roomalaisrakennelmista. Vanhoihin rakennuskiviin olivat jo roomalaiset sotilaat ja rakennusmiehet aikoinaan kaivertaneet merkkejään. Auringosta lämpöisiä kiviä taputellessa ei oikein voinut uskoa, että tämä suunnattoman suuri rakennelma oli pysynyt paikassaan ehjänä pari tuhatta vuotta.
Roomalaisten jälkiä on alueella runsaasti. Myös Nimes oli aikanaan roomalaisten kasarmikaupunki. Vanhan kaupungin laidalla on ihmeen hyvin säilynyt amfiteatteri. Sen mustaksi pinttynyt pyöreä ympärysmuuri kätkee sisälleen areenan, jolla käydään vielä nykyäänkin härkätaisteluja. Me asetuimme muurin viereen pieneen kahvilaan nauttimaan komeasta näystä. Varoittamatta ilman puhkaisi infernaalinen rokkimusiikin kumina. Kysyimme nuorelta tarjoilijapojalta, mikä meidän rauhaamme häiritsi, ja tämä vastasi selvästi ylpeyttä äänessään, että siellä on menossa harjoitukset illan konserttia varten. ”Pop-Akademi”, eli Ranskan oma Idols-kisa oli rantautunut Nimesiin ja sinne piti jokaisen nuoren illalla päästä. Areenalle mahtui aikoinaan 24 000 nemaususilaista kannustamaan gladiaattoreitaan. Me lähdimme katsomaan lähistöllä olevaan kreikkalaistyylistä temppeliä Maison Carréeta, jota edes Ranskan uskonsodat eivät saaneet tuhottua.
Me suoriuduimme mitä pikimmin tarkastamaan Nimesin kaunista ja hyvin korjattua vanhaa kaupunkia. Siellä oli putiikkeja, ravintoloita, erikoisliikkeitä ja antiikkikauppoja. Kaikkea piti vain katsella, sillä matkalaukkuun ei mahtunut mitään ylimääräistä. Myös tästä kaupungista löytyi ruokapaikka, joka on jäänyt mieleen. Vanhan kaupungin kapeilla kujilla on tarjolla vaikka mitä, mutta kun kurkistimme eräiden korkeiden mustien porttien raosta sisään, tilasimme heti pöydän illaksi. Pihaa ympäröi maalaismaiset mustat puurakennukset, joissa jokaisen ikkunan alla oli kukkalaatikko ja toisen kerroksen oville johti vain kevyet tikapuut. Asuntoja yhdisti pitkä sisäparvekerakennelma, jossa sielläkin näytti olevan ravintolapöytiä. Pöydät oli katettu kivetykselle, viinipullot nostettiin suurista tynnyreistä ja alkupaloja ja leipäkoreja pidettiin heinärattailla. Kaiken tämän silmänruuan lisäksi saimme nauttia mitä mainiointa häränpihviä mitä maukkaimman viinin kera.
Olimme matkalla Espanjan rajalle, Perpignanin lähelle Elnen ja St-Cyprien pikkukaupunkeihin sukuloimaan. Barcelonaan vievältä moottoritieltä näkyy, miten rannikko on täällä välillä matalaa ja dyynimäisten ulokkeiden rikkomaan. Merelle pistäviin niemekkeisiin on rakennettu paljon uusia lomahotelleja ja eläkeläisparatiiseja. Hiekkarantoja ei juuri tielle näy, mutta St-Cyprienissä poikkesimme uimaan kaupungin omalle upealle hiekkarannalle, jossa ei ollut ensimmäistäkään pukukoppia, kioskia tai edes aurinkotuolia. Uimapukuun piti kiemurrella keskellä rantaa ja vaatteet piti jättää nyytiksi hiekalle siksi aikaa, kun pulahdimme Välimeren aaltoihin.
Rannikolla on yhä kalastajakyliä, mutta alueesta on tullut yhä kiivaamman lomarakentamisen kohde. Pohjois-Ranskan kylmästä ilmastosta tullaan tänne viettämään eläkepäiviä, ja pikkukaupungit ovat saaneet ympärilleen laajoja uusien omakotitalojen vyöhykkeitä. Hauskin vierailukohde on täällä valtakunnan eteläreunalla ikivanha satamakaupunkia Collioure, joka on viiden kilometrin päässä Espanjan rajasta. Sieltä löytyy harmaakivinen linna, linnanmuureja, kapeita kujia, satamalaitureita ja kasoittain mukavia ravintoloita, joista lähes jokaisesta aukeaa hieno merinäköala.
Kun on ajanut näin lähelle Espanjan rajaa, on pakko käydä Andorrassa. Välimeren rannalta on tähän kääpiövaltioon matkaa linnuntietä vain 200 kilometriä, mutta ajomatka kestää kuusi tuntia. Ja kilometrejä tulee monin verroin serpentiiniteillä, jotka kiemurtavat pitkin Pyreineiden rinteitä kiertäen varmaan vuoret moneen kertaan. Matkalla on pari pientä tunnelia ja yksi iso maksullinen, mutta saa siinä rattia vääntää ennen kuin on perillä yli tuhannen metrin korkeudessa. Kun meren rannassa oli neljänkymmenen asteen helle, vuorilla oli miellyttävän viileää ja ylhäällä suorastaan kylmä. Ällistyttävin kokemus oli nousta Pyreneiden ylängölle. Ensin tullaan tuntitolkulla mutkaista tietä ylös, ylös ja taas ylös ja yhtäkkiä eteen aukeaa tasanko, jossa viljellään tasaisia laajoja peltoja ja jossa karja käy laitumella ja jossa ilma on miellyttävän raikasta. Tosin tästäkin paratiisista oli vielä kavuttava aimo loikkaus ylemmäksi, että päästään Andorran vuorille. Matkaa tehtiin niin korkealle, että korvissa alkoi loksua kuin lentokoneessa.
Pienen Andorran pieni pääkaupunki Andorra da Vella on miniatyyrimaan läntisimmällä laidalla. Sinne ajetaan pitkin jokivarsia korkeiden vuorenhuippujen välistä. Tien varrella on useita laskettelukeskuksia ja hiihtohotelleja, jotka lienevät lähinnä espanjalaisten turistien käytössä. Kaikki mainoskyltit ja näkyvät tekstit ovat espanjaa. Silti englannilla ja ranskalla pärjää ja eurot kelpaavat. Andorra da Vellan pari pitkää pääkatua on reunustettu ylellisyystarvikeliikkeillä. Myynnissä on koruja, kelloja, elektroniikkaa, turkkeja ja tietenkin loistoasuntoja vuorten rinteillä. Mutta me emme keksineet kaupungissa muuta tekemistä kuin ällistellä halpoja hintoja ja nauttia kupposen kahvia. Mutta olihan tämäkin maailmankolkka hauska nähdä.
Serpentiinitietä alas oli yhtä mielenkiintoista ajaa kuin ylöskin. Valitsimme vuorilla tien, joka johti suoraan koilliseen kohti Carcassonnen kaupunkia. Vuoristoteillä oli katuun maalattu sinisiä viivoja, ja arvelimme niiden ohjaavan polkupyörällä ympäri Ranskaa polkevia kilpailijoita, joita rääkätään näillä rinteillä joka vuosi. Pyreneillä ohitimme pienen Montailloun kylän, jonka inkvisitiopöytäkirjat on julkaistu laajaa mikrohistoriallista mainetta saaneena kirjana Montaillou, pieni kylä Ranskassa. Tässä kirjassa kerrotaan, miten kylän pappi harjoitti intiimejä rukouksia kaikkien kylän emäntien kanssa. Kuulustelupöytäkirjat kertovat seikkaperäisesti kaiken, mitä joskus 1300-luvulla tämän pienen kyläpahasen ihmiset olivat touhunneet ja ajatelleet. Tämän samaisen teoksen teemaa jatkaa Irja Rane finlandiapalkitussa romaanissaan Naurava neitsyt, joka lukukokemuksena on hieno, mutta ikävällä tavalla haiskahtaa Ladurien kirjan plagiaatilta.
Alas vuorilta tullessa sai ihailla kauniita maisemia tuon tuostakin uusien laaksojen auetessa eteen. Ja jossain korkealla sijaitsevassa vuoristokylässä pysähdyimme syömään ravintolaan, jossa ei meidän lisäksemme ollut yhtään muuta vierasta, mutta menu kuin Kalastajatorpalla. Muistaakseni saimme herkullisia täytettyjä tomaatteja, täytettyjä kanarullia ja täytettyjä lettuja. Niillä täytettynä jaksoimme hyvin palata korkeuksista merenpinnan tasolle, jossa kuumuus iski jälleen kuin sähkösaunassa.
Kohteemme oli Carcassonnen vanha keskiaikainen kaupunki, jossa on täydellisesti säilynyt kreivin linna ja vanhakaupunki. Koko muurein ympäröity kaupunki on yhä keskiaikaisessa asussaan ja muuritornit, kaupungin kirkot ja linna ovat kuin suoraan satukirjasta. Turisteja varten kaikki on tietenkin auki ja historiaa myydään metritavarana. Kuumuuden vuoksi emme jaksaneet kävellä mukulakivikatuja vaan nousimme hevospeliin, joka kierrätti turisteja kaupungin ympäri.
Carcassonnen nimi juontaa Carcas-nimisestä naisesta, joka eli 700-luvulla. Silloin linna oli arabien hallussa ja tämä saraseeniprinsessa puolusti linnaa Kaarle Suurta vastaan. Piiritys oli kestänyt jo viisi vuotta ja ruoka alkoi loppua. Prinsessa syötti silloin viimeiset ruuat sialle, joka heitettiin muurilta vihollisen eteen. Possu halkesi ja ruoka pursui ympäriinsä. Kaarle päätteli, että linnassa on ruokaa yllin kyllin ja päätti luovuttaa. Mutta Carcas oli ihastunut Kaarleen ja päätti kutsua Kaarlen takaisin soittamalla kelloa. Ranskaksi Carcas soittaa on ”Carcas sonne”, tästä siis tulee kaupungin nimi. Jos haluaa valistaa itseään lisää kaupungin kataarihistorialla, voi lukea Kate Mossen kirjan Labyrintti.
Päivä oli ollut pitkä ja yösijaksi valittiin Montpellierin kaupungista ensimmäinen ilmastoitu hotelli. Se sattui olemaan Holiday Inn -ketjuun kuuluva laitos, jossa huoneet olivat viileitä, mutta ravintolassa tarjolla olleesta ruuasta ei kannata puhua. Sen sijaan tässä kaupungissa kannattaa käydä katsomassa komeata keskustaa, jossa modernilla taiteella on vankka sijansa.
Ranskan eteläisin maankolkka Välimeren rannalla on Roussillonin maakuntaa. Se vaihtuu pohjoiseen mennessä Languedociksi Montpellierin jälkeen. Matkan varrella on runsaasti viinitarhoja, joissa voi poiketa viinitupiin maistelemaan tilaviinejä. Kohteliasta on joko maksaa tai tehdä samalla ostoksia. Parasta on tietenkin nauttia herkut paikan päällä.
Rhone-joen suistoa kutsutaan Camarguen kosteikoksi. Alue on laaja suisto, ja siellä kuivataan merisuolaa ja viljellään maata ja hoidetaan karjaa. Siellä on runsaasti jokia ja lammikoita, joiden äärellä käydään bongaamassa lintuja tai kasveja. Siellä voi opaskirjan mukaan nähdä hehkuvan värisiä ruusuja, lehmiä, lampaita ja vapaana juoksevia valkoisia hevosia ja jopa flamingoja. Mutta vaikka kuinka ajelimme ympäriinsä ja terästimme katsettamme, emme nähneet humman hummaa flamingoista puhumattakaan. Hyttysiä sen sijaan kyllä löytyi. Pieniä mukavia kyliä ja maalaismajataloja siellä kuitenkin on runsaasti ja niissä oli tarjolla erinomaisen hyvää ruokaa ja maukasta viiniä.
Alueen historiallinen kohde on tietenkin Aigues Mortes, suorakaiteen muotoinen muurein ympäröity vanha keskiaikainen satamakaupunki, jonka takana aukeavat merisuolan kuivatukseen käytettävät suuret suola-altaat. Kaupunki sijaitsee Rhone-joen suistossa ja on ollut aikoinaan merkittävä kauppakeskus. Vanha kaupunki on säilynyt hyvin ja siitä voi edelleen hyvin aistia kaupungin muinaisen vaurauden ja merkityksen. Vanhaan kaupunkiin pääsee vain kävelemään, mutta se on täynnä mukavia liikkeitä, museoita ja muuta nähtävää.
Meidän matkamme päättyi Camarguen suistoalueen läpi seikkaillen takaisin Marseilleen, jossa oli jätettävä autolle jäähyväiset. Autovuokraamossa ei ollut iikan iikkaa ja lopulta saimme vain ohjeet heittää auton avaimet tiskille. Siihen saimme tyytyä, eikä kukaan ollut kiinnostunut matkamittarin lukemasta eikä auton kunnosta. Tosin ei jälkikäteen tullut mitään asiaankuulumatonta muistutusta.
Marseillen rautatieasemalla astuimme jälleen luotijunaan, jonka piti kuljettaa meidät nopeasti takaisin Pariisiin. Mutta kuinka ollakaan, sähkökatko lopetti matkanteon useiksi tunneiksi keskelle metsää. Päästyämme lopulta perille Gare de Lyonin asemalle saimme suorastaan tapella tiemme ihmispaljouden läpi. Monien junien peruuntumisen takia asema oli kuin nuijalla lyöty täynnä vihaisia ihmisiä. Sähkövika puuroutti kaiken liikenteen lähistöllä koko illaksi. Onneksi olimme varanneet lentomme vasta seuraavaksi päiväksi. Tästä seuraa opetus: matkoilla, joissa ollaan liikkeellä omatoimisesti, kannattaa jättää väljyyttä aikatauluihin.
Kaikki muut matkalla tarvittavat hotellit paitsi tuloillan yösija Marseillessa ja lähtöillan hotelli Pariisissa etsittiin matkan varrelta. Koska olimme liikkeellä kesäkuussa, tilaa oli runsaasti, ja kolmen tähden hotellihuoneen kahdelle sai yleensä alle sadalla eurolla. Ilmastointia kannattaa pitää silmällä, sillä jo kesäkuussa etelän yöt ovat yllättävän kuumia. Jos hotellin haluaa varata etukäteen, internetin avulla se käy helposti. Kannattaa kuitenkin varata hotelli sellaisen muistomerkin tai turistikohteen läheltä, jonne on hyvä opastus. Muuten saa majapaikkaansa etsiskellä vieraassa kaupungissa toisenkin tovin. Navigaattori kun ei tiedä viimekäden liikennejärjestelyistä eikä yksisuuntaiseksi muutetuista kaduista.