Lähipäivinä taitetaan peistä eläkeiän nostosta. On vaikea uskoa, että työurat pitenisivät pelkän eläkejärjestelmän remontilla.
Eläkeneuvottelut voi tiivistää kahteen asiaan: miten taataan, että ihmiset voivat ja haluavat jatkaa työssään pidempään, ja toisaalta miten taataan, että ne, jotka haluavat, myös saavat työskennellä pidempään.
Työolosuhteiden parantaminen, työntekijöiden työkyvyn yksilöllisempi huomioiminen, ikäohjelmien toteuttaminen ja parempi johtaminen ovat yli suhdanteiden ulottuvia keinoja työurien pidentämiseen.
Suurin kipupiste on korkea työttömyysaste. On aivan sama, onko vanhuuseläkeikää lainkaan, jos ihmisellä ei ole töitä, josta eläkemaksuja tai -kertymää karttuisi.
Runsas osa-aikatyö laskee ansiotasoa jo työuran aikana, ja harva jaksaa fyysistä työtä vanhuuseläkeikään saakka. Kaikista palkansaajista suoraan ansiotyöstä, ilman osa-aikaeläkettä, jää vanhuuseläkkeelle vain 38 prosenttia.
Ratkaisussa pitää huomioida ammattiryhmien erot ja turvata henkisesti tai fyysisesti raskasta työtä tehneiden palkansaajien mahdollisuudet siirtyä edes kohtuullisessa kunnossa ansaitulle eläkkeelle.
Vaikuttaa siltä, että neuvottelijat ovat tavoitteissaan aika kaukana toisistaan. Toivottavasti vaakakupissa painavat enemmän tulevien eläkkeensaajien terveys ja toimeentulo kuin poliittinen paine ja julkisuus.