Joulun ja uuden vuoden juhla-aika päättyy Loppiaiseen. Läntisessä Suomessa viereinen Nuutin päivä (7.1.) vei vanhan kansan huomion sekä perinteiden että enteiden suhteen. Kuitenkin Jämsässä sanottiin, että ”Jos Loppiaisena sataa lunta niin paljon, että hiiren jäljet peittyvät, niin sinä vuonna ei tule lumesta puutetta”. Pohjois-Pohjanmaalla Pyhäjärvellä arveltiin, että ”jos Loppiaisena on jyväaitan polku ummessa, niin se joutaa olemaan ummessa koko seuraavan talven”.
Ortodokseilla Karjalassa ja Inkerinmaalla Loppiaiseen kuului tärkeä juhlameno, veden vihkiminen eli Vieristä. Loppiaisaattona enteitä kuunneltiin ja tähysteltiin vesien kuten avantojen, lähteiden ja kaivojen äärellä. Odottipa joku, että itse Vetehinen nousee avannolle. Takaperin puhuttelemalla suostuisi Vetehinen kertomaan tulevia.
Vanhaan aikaan sydäntalvella savupirttejä lämmitettiin päivittäin koko valoisa aika. Tällöin voitiin olla ulkopuuhissa kun tupa oli täynnä savua. Loppiaisena päivä oli kuitenkin pidentynyt jo siinä määrin, että tuvan lämmittämistä koko päivän pidettiin tuhlauksena.