Someron lukion jo eläkkeellä oleva historianlehtori Leeni Tiirakari matkustelee mielellään Euroopan asutuilla seuduilla. Leeni aukaisee Somero-lehdessä matka-arkkunsa ja kertoo, mitä  on matkoillaan nähnyt. 

Viron linnoja ja kartanoita ja vähän muutakin

Kohta Viron itsenäistymisen jälkeen saimme osallistua monena kesänä suomalaisten oopperan ystävien ja Estoniateatterin väen yhteisille retkille Viroon. Matkan johtajana toimi Arne Mikk ja matkalla oli usein mukana virolaisia muusikkoja tai kävimme heitä tapaamassa. Eri Klasin kotona Tallinnassa tapasimme hänen vanhan äitinsä, joka ei enää paljoa puhunut, mutta pianon ääreen istutettuna loihti meille hienon konsertin. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa konserttipianisti. Klasin perhe oli juutalainen, mutta musiikillisten ansioidensa vuoksi nautti Viron valtaapitävien suosiota ja poimittiin pois leirille lähetettävien junasta. Eri Klas on tehnyt Suomessa ja maailmalla hienon kapellimestarin uran.

Aarne Mikk halusi näyttää meille virolaisia nähtävyyksiä, joista monet olivat neuvostoaikana aivan hylättyjä ja mutta jotka sittemmin on kunnostettu. Ensimmäisenä lähdimme katsomaan Narvan maantien varrella olevia kartanoita. Tallinnasta lähtiessä voi kuitenkin ensimmäiseksi silmäillä Lasnamäen nukkumalähiötä. Siitä virolaiset sanovat, että sitä on mentävä katsomaan heti, sillä talot hajoavat jo. Kyllä Toompea voi odottaa, onhan se kestänyt vähintään 1000 vuotta. Samoilla silmillä voi käydä Tallinnan Metsähautausmaalla, jossa on Georg Otsin hauta.

Narvan maantien varrella on sellaistakin, jota ei kovin mielellään katsele, kuten Maardun fosforikaivokset ja Kohtla-Järven palavankiven kaivosten jätevuoret. Meren rannalla olevaan Sillamäen kaupunkiin ei pidä mennä ollenkaan, sillä siellä venäläiset rikastivat salaa uraania, ja laitokset säteilevät yhä. Ystäväni lastentarhojen tarkastaja kertoi, että rikastamon toimiessa tarhalapsilta lähtivät hiukset ja hampaat! Ei pidä myöskään mennä Kundan kaupunkiin, jossa sementtitehtaiden pöly on peittänyt paksuun valkoiseen puuteriin koko maiseman. Mutta rantatiellä on toki komeaakin katsottavaa.

Kolga

Kuusalussa, lähellä Tallinnaa, sijaitseva Kolgan kartano oli aikoinaan Viron suurin 50 000 hehtaarin peltoaloineen ja sivukartanoineen. Kolga kuului Gotlannin saaren Roman sistersiläisluostarille vuosina 1230–1519. Vuonna 1581 Ruotsin kuningas Juhana III antoi Kolgan läänitykseksi Pontus De la Gardielle. Vuonna 1658 Kolga siirtyi Christine Catharina de la Gardien ja Gustav Otto Stenbockin avioliiton seurauksena Stenbock-suvulle ollen heidän suvullaan aina vuoden 1940 neuvostomiehitykseen asti. Neuvostoaikana päärakennus oli Kiirovin kolhoosin hallintorakennus. Kolgan vanhin päärakennus valmistui 1642, mutta se jäi 1768 valmistuneen barokkikartanon sisälle. Siipiosat on lisätty myöhemmin ja pääsisäänkäyntiä koristamaan on rakennettu uusklassinen pylväikkö 1820-luvulla. Vaikka suurin osa rakennuksista on raunioina, on kartanomiljöö katsomisen arvoinen.

Seuraavaksi voi poiketa Rakveren linnoitukselle. Rakvere mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1226. Tiettävästi vuonna 1252 Tanskan kuningas ja Kalparitarit taistelivat sinne syntyneen varustuksen herruudesta. Kaupunki syntyi linnoituksen suojiin vasta myöhemmin 1300–1500-luvuilla. Ritarikunnan tyypillisen linnoitustyypin – konventtirakennuksen – rakentaminen kesti vuosisatoja. Lopullisen muotonsa linna sai 1500-luvulla, kun ruotsalaiset vahvistivat muureja ja rakensivat bastionit etelä- ja pohjoissivustoille.

Kaupungin keskustassa on säilynyt Tiedenhausen-suvun moisio puistoineen. Mutta mielenkiintoisinta on kiivetä Rakveren valleille nyt, kun linnoitusta on jo pitkään entistetty. Etupihalla voi nähdä käsityöläisten markkinapaikan, eläinaitauksia, kievarin, piiritystornin, kivenheittokoneen ja muuta keskiaikaan liittyvää. Konventtirakennuksessa on museo, mutta turisti voi poiketa myös viinikellarissa, kappelissa, kauhu- ja kidutuskammiossa tai jopa helvetissä.

Lahemaan kansallispuiston kaunottaret ovat Palmsen, Sagadin ja Vihulan kartanot, mutta meren rannalla voi käydä katsomassa myös kalastajakyliä ja satamia. Vosu on vanhaa kesähuvilaseutua ja Altjan kalastajakylässä on säilynyt vanha merenkulun miljöö. Alueen luonto on rehevää ja luonnonniityt kauniita. Rannikon monikerroksiset klinttijyrkänteet ovat mielenkiintoisen näköisiä.

Palmse

Viron entisöidyistä kartanoista ehkä tunnetuin on barokkityylinen Palmsen kartano. Tanskan kuningas lahjoitti Palmsen alueet Tallinnan Pyhän Mikaelin nunnaluostarille 1200-luvulla. Vuosina 1674–1923 Palmsen kartano oli baltiansaksalaisen suvun von der Pahlenien omistuksessa.

Palmsen rakennustyöt aloitettiin 1600-luvulla ja päärakennusta ryhdyttiin rakentamaan 1698. Rakennusta laajennettiin ja uudistettiin 1780-luvulla kuvernementtiarkkitehti j. C. Mohrin johdolla. Sivurakennukset ovat 1700- ja 1800-luvuilta. Puisto lampineen sai alkunsa jo luostarikaudella. Barokkityylistä herraskartanoa ympäröi 1700-luvun ranskalaistyylinen puisto, josta on jäljellä vain muutama puu.

Vuonna 1923 kartano pakkolunastettiin ja maat jaettiin talonpojille. Neuvostoaikana Palmesessa oli asuntoja ja pioneerileirejä ja rakennukset rapistuivat. Vuodesta 1972 Palmse siirtyi Lahemaan kansallispuiston omaisuudeksi ja silloin aloitettiin restaurointi vapaaehtoisten työläisten ja lahjoitusten turvin. Paitsi päärakennus, myös aitat, tilanhoitajan ja kavaljeerien talo sekä pihan muut rakennukset, kasvihuone ja puisto on kunnostettu ja tiloja vuokrataan erilaisiin juhliin. Nykyisin Virumaan museosäätiö omistaa kartanorakennukset.

Sagadi

Yhdeksän kilometrin päässä Palmsen kartanosta on marjapuuronpunainen Sagadin kartano, jonka rakennukset on sijoitettu epäsymmetrisesti. Kartano on yksi harvoja rokokootyylisiä rakennuksia Virossa, ja sen historia tunnetaan 1400-luvun puolivälistä saakka. 1680-luvun lopulta kartano on ollut Ruotsin kenraaliadjutantti Gideon von Fockin suvun omistuksessa aina valtiollistamiseen saakka vuonna 1919. Von Fockin suku aloitti täällä suuret rakennustyöt, kunnosti ja laajensi kartanoa, ja siksi kartanosta säilyi hyvänä kymmenen rakennusta. Kartano siirtyi 1970-luvun lopulla Viron metsähallitukselle, joka on kunnostanut ja entisöinyt 18 rakennusta. Kartanon entisessä vilja-aitassa ja vaunuvajassa toimii maan ainoa metsämuseo ja sen yhteydessä luontokoulu. Kartanossa toimii hotelli ja Sagadin erikoisuus on vodkakellari, jossa voi maistella eri viljoista valmistettuja juomia. Kyytipoikana saa hapankurkkuja ja sipulisia sillivoileipiä. Kartanon ravintola tarjoaa toki muutakin purtavaa.

Sagadista noin kuuden kilometrin päässä sijaitsee Vihulan laaja kartanoalue. Vihula poikkeaa edellisistä siinä, että se on nykyaikainen country club -tyyppinen hotelli, jossa on kylpylä ja kauneushoitola. Vihulan kartanokokonaisuuteen kuuluu kaksi kartanoa, pääkartano ja takakartano sekä 25 muuta rakennusta, joissa on majoitustiloja, jääkellari-ravintola, viinibaari ja palmuhuone.

Ensimmäinen kirjallinen lähde, joka viittaa Vihulaan, on vuodelta 1501. Se nimeää omistajaksi tanskalaisen paronin nimeltään Hans von Lode. Tanskalaiset von Lodet olivat Viron vanhin aatelissuku. Viron ritarisäätyarkistossa on säilynyt asiakirja 1500-luvulta, jonka on allekirjoittanut Räävelin piispa ja joka vahvistaa, että suvun esi-isä, tanskalainen ritari Odvard von Lode seurasi Tanskan kuningas Knuut VI:tta tämän ristiretkellä virolaisia pakanoita vastaan vuonna 1197, ja vastineeksi hänen palveluksistaan Tanskan kruunulle hän sai laajoja maa-alueita Pohjois-Virosta. Odvard von Lode perusti kartanon jo 1100-luvun lopulla, joten Vihulan kartanon historia on yli 300 vuotta vanhempi kuin ensimmäinen kirjallinen lähde vuodelta 1501.

Vuonna 1531 Weckebrodin suvusta tuli Vihulan omistajia. Vuonna 1605 Ewert Weckebrod jätti Vihulan tyttärelleen Britalle, joka oli nainut Melchior von Helffreichin. Suku oli lähtöisin Württembergistä. Suku omisti kartanon yli kahden vuosisadan ajan.

Suuren Pohjan sodan (1700 – 1721) aikana syyskuussa 1703 kartano ympäristöineen tuhottiin ja poltettiin. Ei ole tietoa, koska se rakennettiin uudelleen, mutta kartanon vanhin säilynyt rakennus on niin kutsuttu tagamõis (takamoisio). Se on rakennettu vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla. Tuohon aikaan se oli kartanon ainoa kivirakennus. Kaikki muut rakennukset olivat puisia.

Kartano huutokaupattiin vuonna 1809. Alexander von Schubertista tuli Vihulan omistaja. Schubertien suku oli lähtöisin Elbingistä, Länsi-Preussista. Alexander von Schubertin isä oli pastori ja myöhemmin kansleri Venäjän tsaari Paavali I:n hovissa. Tilan tulot von Schubertien aikana tulivat viinan tislauksesta ja puutavaran myynnistä. Nykyinen Vihula on rakennettu von Schubertien aikana. Päärakennus valmistui 1880-luvulla, mutta muut rakennukset on rakennettu jo vuosina 1820–1840.

Vallankumouksen aikana, marraskuussa 1917, punakaartilaiset tuhosivat kartanon. Kartanorakennuksen kalusteet rikottiin, mylly poltettiin ja kasvihuoneet turmeltiin.

Vihula

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Vihulan kartano kansallistettiin, ja maailmansotien välillä se oli valtion omistuksessa. Von Schubertien suku pysyi tilalla vuoteen 1939, jolloin suku lähti Virosta. Vuosina 1941–1944 kartanossa toimi Saksan Abwehrin vastavakoilun tiedustelukoulu. Toisen maailmansodan jälkeen siitä tuli osa Ubjan kolhoosia. Vuosina 1951–1982 kartanorakennuksessa oli vanhainkoti. Vuonna 1982 päärakennuksessa oli tuhoisa tulipalo. Sen jälkeen rakennukset annettiin Virun kollektiivitilalle. Vuodesta 1991 lähtien kartanon on omistanut ja sitä on hoitanut osakeyhtiö Vihula Mõis, joka on rakentanut tilalle kylpylähotellin.

Lähellä Kiviolin kaupunkia on pieni renessanssiajan Purtsen ritarilinna. Vuonna 1533 rakennettu linnoitus oli Jacob Tauben linna, mutta sitä asuttiin vain sota-aikoina. Nykyisin linnassa on näyttelyitä, konserttisali ja ravintola.

Toilassa voi käydä katsomassa Viron entisen presidentti Pätsin kesälinnan raunioita. Linna oli itsenäisen Viron hallituksen kesäresidenssi. Sen omisti alun perin venäläinen kauppias Jelisejev, joka vuonna 1917 joutui pakenemaan vallankumousta. Vuonna 1934 kolme virolaista tehtailijaa ostivat tämän Orun linnan ja antoivat sen Viron ensimmäiselle presidentille Konstantin Pätsille, joka muutti sen kesäasunnokseen. Vuonna 1940 saksalaiset ja myöhemmin venäläiset polttivat linnan. Raunioilta saa vieläkin jonkinlaisen kuvan paikan entisestä komeudesta ja sieltä on hieno näköala merelle.

Narva on vepsää ja tarkoittaa koskea. Narvan kaupunki sijaitsee Narvajoen kosken partaalla Viron ja Venäjän rajalla. Viron puoleisella rannalla seisoo Hermanninlinna ja Narvajoen toisella puolella Iivananlinna, jonka rakennutti Iivana III. Se valmistui 1492. Linnojen välissä on kosken ylittävä silta.

Narvan linnoitus on ikivanha, mutta kirjalliset lähteet mainitsevat sen vasta 1200-luvulla. Tanskalaiset isännöivät Narvaa 1220–1346, Kalparitarit 1347–1558 ja sen jälkeen tulivat ruotsalaiset. Ruotsin ja Venäjän raja oli Narvajoessa vuoteen 1617 saakka. Sen jälkeen Ruotsi hallitsi koko Suomenlahtea Suureen Pohjansotaan saakka. Venäjä sai koko Viron haltuunsa Uudenkaupungin rauhassa 1721. Kun itsenäinen Viro muodostettiin 1920, raja vedettiin Jaanilinnan eli Ivangorodin kaupungin takaa. Neuvostoliitto palautti Narvajoen rajajoeksi vuonna 1944.

Kaikki Narvan linnoitusten isännät vahvistivat linnojensa muureja. 1600-luvulla rakennettiin Pitkä Hermanni, päätorni, jonka seinät ovat neljä metriä paksut. Linnoitusta ympäröi aikoinaan vallihauta, jonka paikalla on nyt Pietarin valtatie.

Narva on Viron venäläisin kaupunki. Se tuhoutui viime sodassa niin pahoin, ettei entisestä Itämeren helmestä ollut paljonkaan jäljellä. Raatihuone on entistetty ja siellä pidetään kaupungin isoimmat tilaisuudet. Me pääsimme sinne kuulemaan Matti Palmin konserttia, jossa useimmat laulut olivat venäjänkielisiä. Tädit toivat kiitokseksi omista puutarhoistaan pionin kukkia laulajan sylin täyteen. Vaikka venäläisiä näin hellittiin, kaupungissa oli samana päivänä suruliputus mustine nauhoineen. Tällä muistutettiin päivästä, jolloin suuret Siperian kyyditykset alkoivat vuonna 1941.

Viron kyyditysten muistopäivän liputus

Jos uimaan tekee mieli, Narvasta voi poiketa meren rannalle Narva-Joesuuhun, jossa on kilometreittäin hiekkarantaa ja nykyisin taas kylpylöitäkin. Maisema on samanlaista kuin Terijoella. Aikoinaan täällä oli kaivohuone, hotelleja ja pitsihuviloita. Nyt niistä on vain rauniot jäljellä. Mutta merenranta on edelleen uimakelpoinen. (Jos unohtaa Sillamäen ja muiden laitosten päästöt.)

Narvan eteläpuolella on valtavan laaja, mutta matala Peipsijärvi. Ennen järveä vastaan tulee Kuremäella Pyhtitsan nunnaluostari. Se on peräisin venäläisajalta, mutta on edelleen toiminnassa. Luostarialue on ympäröity muurein ja niiden sisällä kohoaa lukuisia kappeleita ja muita rakennuksia sekä komea ortodoksikirkko. Alueella on rauhallinen puutarha. Luostariin otetaan vastaan vierailijoita, mutta heidän tulee pukeutua asiallisesti. Luostarin järkyttävään mukavuuslaitokseen en suosittele poikkeamaan.

Pienen matkan päässä on Avinurmen pitäjä. Se on monille somerolaisille tuttu seurakunnallisista yhteyksistään. Siellä on itsenäistymisen jälkeen entistetty kirkkoa ja autettu kaikin tavoin seurakuntaelämän elvyttämistä.

Peipsijärven rantaa pitkin ajellessamme kuulimme tarinan, kuinka kalastajat olivat kerran joutuneet siellä kovaan myrskyyn. He ehtivät luvata kirkolle ja sen papeille ja luostarille kaikkea maallista hyvää ja harrasta kuuliaisuutta, jos vain henkikulta säilyisi. Silloin vene särkyi, eikä rantaa vielä näkynyt. Kaikki huusivat hädissään. Ylitse muiden kuuluu huuto: ”Kurat (perkele), jalat on jo pohjassa! Älkää enää luvatko lehmiänne papeille.”

Peipsijärven rannalla, jyrkän rantatörmän päällä on Kallasten ”sipulikylä”. Talot ovat pieniä somia puutaloja, hyvin hoidettuja ja sipulipenkkien ympäröimiä. Kylä elää myymällä sipuleita. Kylässä on kirkko ja hautausmaa, mutta kahvilaa ei löytynyt mistään.

Alatskivi

Kallastessa pitää käydä katsomassa komeaa Alatskiven linnamaista kartanoa, joka kuului alkujaan Wrangeleille, 1700-luvun puolivälissä Stackelbergeille ja 1800-luvun lopulta Nolckeneille. Nykyisen päärakennuksen suunnitteli Arved von Nolcken, joka matkoillaan oli ihastunut Balmoralin linnaan. Alatskiven uusgoottilainen linna rakennettiin 1880–85. Nyt se on entistetty ja linna 60 hehtaarin puistoineen on avoinna turisteille.

Runoilija Juhan Liiv (1864–1939) syntyi Alatskivessä, mutta eli Rupsin kylässä talossa, josta on nyt tehty Liivin museo. Talon toisessa päässä on kamari ja tupa, keskellä riihitupa ja sen jatkona karjasuoja. Kaikki talon työt hoituivat saman pitkän ruokokattoisen talon sisällä. Liivin talossa vietetään joka kesä runojuhlia ja palkitaan paras runo Juhan Liiv-palkinnolla.

Alatskivestä on luontevaa ajaa kohti Tarttoa, jota sanotaan Viron sydämeksi. Tartto mainitaan jo Novgorodin kronikassa vuodelta 1030. Vesitiet Pihkovasta ja Novgorodista Itämerelle veivät Tarton kautta. 1200-luvulla tulivat saksalaiset ja tanskalaiset. Kalparitarit alkoivat linnoittaa kaupunkia, jonne myös piispa asettui asumaan. Keskiaikaista Tarttoa ympäröi muuri ja siitä tuli Riian ja Tallinnan jälkeen Liivinmaan suurin kaupunki. Kun Ruotsi valloitti Tarton 1625, sinne perustettiin yliopisto ja koko Liivinmaan hallinto keskittyi Tarttoon. Yliopiston ansiosta Tartosta tuli Viron kansallisen heräämisen keskus: Kalevipoeg ilmestyi siellä 1857–61, Jannsen alkoi toimittaa Postimeestä 1864 ja perusti Lydia Koidulan kanssa Vanemuine-seuran, Tarton teatteritoiminta alkoi ja Eesti Kirjameeste Selts alkoi edistää vironkielistä kirjallisuutta. Tartto oli keskuspaikka Viron itsenäistyessä ja seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan.

Tartossa pitää jalkautua katsomaan kaupunkia aloittamalla yliopiston portailta. Raatihuone ja toria reunustavat arvokkaat rakennukset tuovat mieleen vanhan Turun keskustan. Emajoen yli pääsee kaarisiltaa pitkin ja samalla voi ihailla rannan lehteviä puistoja. Siellä ovat kuljeskelleet monet suomalaiset Aino Kallaksesta Saima Harmajaan. Matkaa voi jatkaa kukkulalla kohoavalle Vanemuine-teatterille. Pirun- ja Enkelisillat ylittäen pääsee Toomemäelle, jossa suurten puiden suojassa seisoo raunioitunut tuomiokirkko ja josta löytyy yliopiston historiallinen museo. Kaupunki on täynnä muistomerkkejä, mutta niiden tutkimista varten on syytä hakea aineistoa turisti-infosta.

Jokirannasta lähtee aluksia, joilla pääsee Emajokea pitkin Peipsijärvelle ja vaikkapa järven eteläpäässä olevaan Värskaan, jossa pullotetaan kuuluisaa vettä. Vesireitti jäi kokematta, sillä olimme liikkeellä bussilla. Matkalla Värskaan (noin 20 km Tartosta kaakkoon) kannattaa poiketa katsomaan, miltä nyt näyttää Ahjan moisio, jossa Friedebert Tuglas (1886–1971), Viron kansalliskirjailija, syntyi – palveluskunnan puolella. Kirjassaan Pikku Illimar hän kertoo juuri tämän kartanon elämästä. Valitettavasti suuri talo joutui sittemmin rappiolle ja tulipalon kynsiin, mutta nyt sitä on ryhdytty korjaamaan.

Ahja

Aivan Venäjän rajalla olevaan Värskaan matkattiin katsomaan kuulua setukaisnaisten kuoroa, joka oli vieraillut ulkomaillakin. Vierailumme osui juhannusaattoon ja niin saimme nähdä, kuinka suurella keinulla juhlakentällä heilautettiin täysiä ympyröitä. Keinussa oli yhteensä kahdeksan miestä ja kun valtava tukeista koottu keinu heitti kierroksiaan, tannerkin vavahteli. Juhannuskokolla esiintyi sitten upeisiin kansanpukuihin puettu setukaisnaisten kuoro, jossa laulajien ikä vaihteli vauvasta mummoikään. Niin sanotussa leelossa päälaulaja laulaa säkeistön, jonka loppusanoihin kuoro yhtyy ja toistaa saman säkeistön moniäänisesti. Päälaulaja improvisoi ja lauluun liittyy monia hienouksia, joita ei maallikko edes ymmärrä. Leelo valittiin vuonna 2009 Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle.

Setukaiset

Värskasta jäi mieleen paikallisen ravintolan ”suureperäne suppi” eli lihaliemi, jonka kanssa nautittiin suussa sulavia lihapasteijoita. Setomaan vierailusta jäi kaipaamaan käyntiä Petserin luostarissa, mutta se on Venäjän puolella ja meiltä puuttuivat rajan ylitykseen tarvittavat probuskat.

Värskasta suoraan kaakkoon noin 40 kilometrin päässä on Viron korkein vuori, Suur-Munamägi, joka ei ole kukkulaa kummoisempi, mutta on siellä sentään näkötorni. Yksin tein näin etelässä ollen päätimme ajaa Valgaan saakka aivan Latvian rajalle. Mutta siellä ei ole muuta ihmeteltävää kuin unelias pikkukaupunki, joka on jaettu kahden valtion kesken. Rajaa tuskin huomaa. Kaupunkiin ei kannata jäädä yöksi, sillä vähän matkaa pohjoisen suuntaan on vanha Sangasten linna, joka toimii hotellina. Me osuimme sinne hotellin alkuvuosina, ja niin patjat oli täytetty hiekalla ja kylpyhuoneessa oli kymmenen pyttyä rinnakkain ja vastapäisellä seinällä 20 peltistä lavuaaria. Linna oli ollut venäläisten käsissä hevostallina ja pioneerileirinä ja jäljet näkyivät yhä. Ruoka oli kuitenkin mainiota. Nkyisin sieltä varmasti saa täyden palvelun ja kunnon yöunet.

Sangasten linna

Sangasten kartano on peräisin 1500-luvulta, ja sen myöhemmät vaiheet liittyvät Suomeenkin. Vuosina 18908–1939 kartano kuului Berg-suvulle, jonka päähaara asuu Suomessa. Vuonna 1794 syntynyt Sangasten isäntä, kreivi Friedrich Wilhelm Rembert von Berg, oli Suomen kenraalikuverööri vuosina 1855–1861. Hänen jälkeläisensä kreivi Friedrich von Berg (1845–1938) harjoitti Sangastessa viljalajien kehittelyä, oli kalankasvatuksen pioneeri ja hänen navetassaan lypsettiin lehmät koneilla. Vuonna 1875 syntyi kuuluisa Sangasten ruis, korkea ja satoisa lajike.

Kartanon päärakennuksen suunnitteli Otto Hippius ja se valmistui 1883. Punatiilinen linna edustaa uustudorilaista tyyliä ja sen esikuvana oli Windsorin linna Englannissa. Linnan erikoisuutena oli korkealla keskellä juhlasalin kattoa oleva lasinen torni, jossa kuulemma oli aikoinaan akvaario kaloineen. Seinät oli upeasti paneloitu ja portaikot ja katot kauniisti veistettyä puuta. Ruokasalin seinillä oli runsaasti täytettyjä hirven- ja peuranpäitä. Sisustus noudattaa alkuperäistä kalustusta, joka tietenkin oli tuhoutunut venäläishallinnon aikana. Venäläiset sotilaat huvittelivat ampumalla paneelit ja ikkunanpuitteet säpäleiksi ja pilasivat parketit pitämällä juhlasalia hevostallina. Myös laaja englantilaistyylinen puisto oli retuperällä pioneerien jäljiltä. Se on nykyisin kunnostettu ja vierailun arvoinen.

Kymmenen kilometrin päässä koilliseen on Otepää, joka on saanut nimensä muinaislinnasta. Nimi tarkoittaa karhun päätä. Toinen nimi on Nuustaku, joka tarkoittaa pähkinäpäivää. Se taas tulee täällä pähkinäpuumetsässä olleesta vanhasta moisiosta, jossa järjestettiin syksyisin suuret pähkinänkeräyspäivät. Mutta Otepään linnavuori oli Etelä-Viron tärkein linnoitus aina 1200-luvulle saakka. Tarton piispa rakensi vuorelle oman linnansa 1224, mutta kun piispanistuin siirrettiin Tarttoon, linna raunioitui. Otepään suuri luonnonpuisto on ylängöllä, joten siellä on yleensä talvisin runsaasti lunta ja siksi se on Viron talviurheilukeskus, jossa jopa lasketellaan.

Otepäästä ajoimme Vortsjärven eteläpuolelta Viljandin idylliseen kaupunkiin. Maisemat järven ympärillä ovat kauniit. Itse Viljanti on kapean Viljandinjärven rannalla ja aikoinaan paikalla oli vain maalinnoitus tärkeiden kulkureittien risteyksessä. Sittemmin sinne rakennettiin vallein suojattu linna. Se oli niin vahva, että se piti puoliaan pitkään Kalparitareita vastaan 1200-luvulla. Vuonna 1223 alue joutui saksalaisten haltuun. Linnaa vahvistettiin aina 1400-luvulle saakka. Keskilinnan ympärille kaivettiin kolme vallihautaa ja esilinnaa. Linnoitus ja sen konventtirakennus olivat Liivinmaan suurimpia ja vahvimpia. Myös kaupunki suojattiin vahvoin muurein 1300-luvulla. Rakenteet ovat yhä nähtävissä linnavuorella, jonne pääsee keikkuvaa riippusiltaa pitkin. Aino Kallas on kirjoittanut novellin Imant ja hänen äitinsä, joka kertoo juuri tästä linnasta. Tauno Pylkkänen sävelsi tarinasta oopperan, nimeltä Mare ja hänen poikansa.

Viljandissa on mukava kävellä, sillä kaupunki on parahultaisen kokoinen ja kesällä kauniin vehreä. Jaanin kirkko oli aikoinaan osa fransiskaaniluostaria, mutta muutoin ei kaupungissa ole vanhoja asumuksia säilynyt. Se johtuu Viljandin sotaisasta historiasta. Vihollisuuksien jäljiltä jäi vain savuavat rauniot.

Noin 20 km pohjoiseen on Suure-Jaanin kaupunki. Sen historiaan liittyy Sakalan taistelu 1200-luvuna alussa. Virolaisten kansallissankari Lembitu kaatui saksalaisia ja liiviläisiä vastaan käydyssä Madisen päivän taistelussa 21.9.1217. Lembitun muinaislinnan mäelle Lohaveren metsäpuistossa voi kiivetä näitä aikoja muistelemaan. Suure-Jaanissa oleva Viron vapaussodan muistomerkki on pystytetty vuosina 1918–20 kaatuneille, mutta se esittää huomattavasti vanhempaa soturia, heimopäällikkö Lembitua.

Lembitun linna

Suure-Jaanista suoraan länteen noin 50 kilometrin päässä on vanha hieno kylpyläkaupunki Pärnu Riianlahden rannalla Pärnujoen suussa. Siellä on kilometreittäin hienoa hiekkarantaa ja matalaa, nykyisin ilmeisen saastunutta uimavettä sekä joukoittain kylpylöitä.

Pärnun kirjoitettu historia alkaa 1200-luvulta, jolloin paikalla oli vain satama. Saare-Läänen piispa Henrik rakennutti sinne kirkon piispanistuimen paikaksi. Tästä syystä vuotta 1251 pidetään Pärnun perustamisvuotena. Kalparitarit rakensivat oman linnoituksensa Pärnujoen toiselle puolelle ja näin syntyi Vanha ja Uusi Pärnu. Linnoittamaton piispan kaupunki oli turvaton, ja kun liettualainen ruhtinas Trainate oli sen vuonna 1263 hävittänyt, piispanistuin siirrettiin Haapsaluun muurien suojaan. Ritarikunnan käsissä Pärnu kasvoi. Sen ympärille rakennettiin kaksinkertaisen neliön muotoinen muuri, jossa oli nurkissa tornit ja ympärillä vallihauta. Satama toimi vilkkaasti ja 1300-luvulla Pärnusta tuli Hansaliiton jäsen. Mutta jatko oli sotaisaa. Valloittajat tulivat vuoroin Tanskasta, Puolasta, Venäjältä tai Ruotsista. Altmarkin välirauhasta 1629 Uudenkaupungin rauhaan 1721 Viro kuului Ruotsin kuningaskuntaan. Pärnulle sota-aika oli pahasta. Puolet asukkaista kuoli ruttoon. Venäjän vallan aika tiesi pitkää rauhan kautta ja kaupunki alkoi elpyä, mutta merenkulun keskukset siirtyivät Riikaan ja Tallinnaan. Uusi aika alkoi, kun ensimmäinen kylpylä perustettiin 1837. Siitä alkoi uusi nousu vilkkaaksi turistikaupungiksi.

Kaupungin vanhin rakennelma on keskiaikaisesta kaupunginmuurista säilynyt Punainen torni, joka on kylläkin valkoinen. Kolmesta kaupunginportista on jäljellä Tallinnan portti 1600-luvulta. Vanhaa vallia on näkyvissä portilta entiseen Venus-bastioniin asti. Elisabetin kirkko on luterilainen ja Jekateriinan kirkko ortodoksinen. Museoitakin löytyy; mielenkiintoinen on Lydia Koidula –museo vanhassa koulutalossa, jossa runoilijan isä J.V. Jannsen toimi opettajana.

Pärnussa on mukava kävellä pitkin katuja ja poiketa pikkupuoteihin tai kahviloihin. Hotelleja kaupunki on pullollaan, mutta vallan erikoisen yösijan tarjoaa kaupungin ulkopuolella sijaitseva Viron neuvostoaikaiselle presidentille rakennettu kesäresidenssi, josta on nyt tehty hotelli. Rakennus on valtava, ja huoneet olivat oikeastaan sviittejä, sillä makuuhuoneen lisäksi yöpyjälle oli tarjolla valtava kolkko oleskeluhuone ja hulppean suuri kylpyhuone, jossa oli toisella laidalla amme ja kaukana toisella seinällä suihku. Seinät olivat kuulemma täynnä kuuntelulaitteita. Puistossa oli KGB:n agenttien asuntoja, elokuvateatteri, oma kylpylä ja muuta pientä mukavuutta, mitä nyt presidentit tarvitsevat. Vierailustamme on aikaa, joten presidentilliset sviitit on kenties jo pilkottu pienemmiksi huoneiksi.

Pärnusta johtaa suora tie pohjoiseen kohti Tallinnaa. Lähellä Vändraa on Kurgja-Linnutajan tila, jossa voi tutustua virolaiseen kulttuuriperintöön kirjailija Carl Robert Jakobsonin kotimuseossa. Se on samalla toimiva maatila.

Kotiin voi ajaa vaikka Pärnujokea seuraten Türin kautta. Kaupunki on tullut kuuluisaksi toukokuussa järjestettävistä kukkamarkkinoistaan. Me emme markkinoile ehtineet, mutta kävimme vielä ennen Tallinnaa kurkistamassa, miltä näyttää Suomenlahden rannalla ollut Paldiskin venäläisvaruskunta sotilaiden lähdön jälkeen.

Vuonna 1962 Paldiskiin perustettiin Neuvostolaivaston ydinsukellusveneiden valmennuskeskus. Siellä oli kaksi ydinreaktoria ja 16 000 työntekijää. Kaupunki oli eristetty muusta maailmasta piikkilangalla viimeisen venäläisen sota-aluksen poistumiseen asti vuonna 1994.

Ehkä siellä on jo päästy raivaamaan, mutta me näimme vain hävityksen kauhistuksen. Kaikki oli hajotettu, mikä hajottaa voidaan. Ikkunapuitteet ja ovet karmeineen oli kiskottu irti ja niitä roikkui ratkenneista räystäistä ja lojui talojen pihoilla. Rakennuksia oli varmaan rusikoitu kaivinkoneilla tai ammuksilla. Kaikki retkotti, parvekkeilla kasvoi koivuja, seinissä oli reikiä. Ratakiskot oli väännetty mutkalle ja kaikki palava oli poltettu ja koko alue oli yhtä kaatopaikkaa. Eniten harmitti, että mereen oli heitetty suoraan korkeilta pystysuorilta rantatöyräiltä huonekaluja, muovia, rautaromua, lasia, styroksia, tynnyreitä, rakennuslevyjä, pusseja ja kasseja valtavat keot. Miten sieltä hävitettiin sukellusveneiden tarpeisiin rakennettu ydinvoimala, ei silloin ollut tiedossa.

Oli vaikea käsittää, miten sivistyneenä itseänsä pitävä valtio voi jättää jälkeensä sellaisen siivon. Näistä tunnelmista on jo kulunut vuosia, ja virolaiset ovat jo pitkään saaneet itse päättää elinympäristönsä hoidosta. Itse Tallinnassahan voi panna merkille sen valtavan aineellisen kehityksen, jonka itsenäisyys on saanut aikaan. Ensimmäisellä kerralla joskus 90-luvun taitteessa Vanhasta Kaupungista en löytänyt kuin yhden kahvilan ja raatihuoneen tori oli autio. Nyt kaupunki kuhisee elämää ja paakelsikahville voi poiketa joka korttelissa.