Juhannus. Tuo valon ja keskikesän juhla, jota alun perin vietettiin vuoden valoisimpana päivänä. Koko Suomen vapaahetki, jolloin pakataan perheet, otetaan lomaa ja matkataan toiseen todellisuuteen.
Tove Janssonin kirja Vaarallinen juhannus alkaa, kun Muumitalo joutuu tulvan saartamaksi ja sen asukkaat joutuvat pakenemaan, ensin kotinsa katolle, sitten ohi ajelehtivaan kummalliseen rakennukseen. Rakennus osoittautuu teatteriksi.
– Minusta tuntuu, että me selviämme.
– Tietenkin me selviämme, vastasi Muumimamma.
Alkaa erikoinen ja sattumuksien täyttämä aika. Muumiperhe asuttaa teatteria ja Muumipappa kirjoittaa näytelmää, jossa kaikkien on määrä esiintyä.
Monelle perheelle nykyjuhannuskin on eräänlaista teatteria. Pitää olla lomalla, iloinen. Jätetään hetkeksi arki. Matkataan maalle tai lähemmäs. Grillataan, valvotaan, juhlitaan, sytytetään kokko, tehdään taikoja. Ollaan sosiaalisia. Arki on jossain muualla.
Joku ahdistuu, toinen nauttii.
Ehkä juhannus voisi olla vain se aika, jolloin olisi aidosti läsnä.
Kotona, kylässä tai kaukomailla. Soittaisi puhelun, kirjoittaisi kirjeen. Menisi kalaan, kävisi katsomassa sitä vanhaa tätiään. Jaksaisi kuunnella, mitä perheenjäsenet tai sukulaiset oikeasti puhuvatkaan.
Olisiko juhannus aika, jolloin pelien, sosiaalisen median ja viriketulvan maailmaan uponnut nuori tai vanhempikin voisi hetkeksi laskea puhelimensa ja olla vain siinä, ihan omana itsenään. Ihan vain läsnä.
Muumien juhannus huipentuu omaan teatteriesitykseen. Kaikki ei mene aivan kuten suunniteltu, mutta kaikki ovat tyytyväisiä. On selvitty, ollaan yhdessä.
Ehkä tätä juhannusta voisi lähestyä hiukan muumimaisesti. Rohkeasti omana itsenään.