Valtakunnassa on pitkään pohdittu, mistä ja miten valtion tulee säästää, jotta Suomi saadaan nousuun. Hallitus on sanonut ongelman olevan kaikkien suomalaisten yhteinen, ja pyytänyt koko kansaa säästötalkoisiin.
Suomalaiset ymmärtävät, että on pakko tehdä jotain. Muuten Suomi ei nouse ahdingosta. Talkoisiin ollaan valmiita, jos säästöt koskevat kaikkia tasapuolisesti ja ovat oikeudenmukaisia. Niukkuutta, mutta myös hyvinvointia on jaettava kaikille.
Hallituksen leikkauslistoja on arvosteltu. Yhteiskuntasopimusta ja muita ehdotuksia on pidetty epätasa-arvoisina. On sanottu hallituksen puhuvan työnantajien ja Elinkeinoelämän keskusliiton suulla.
Yritysten korkeinta johtoa toivotaan mukaan talkoisiin. Yhteiskunnan vahvimpien on otettava vastuuta enemmän. Jos Suomen ongelmat ovat suomalaisten yhteisiä, niin vain yhdessä ja oikeudenmukaisesti ne voidaan ratkaista.
Jos kustannuskilpailukykyä halutaan parantaa, toimenpiteet tulee kohdistaa siten, että ne kohtelevat palkansaajia ja yrityksiä tasapuolisesti.
Myös sanelupolitiikka on ollut punainen vaate, sillä pakolla ei saada missään asiassa hyvää aikaiseksi. Pakkolakiesitykset sotivat perusoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia vastaan.
Suomen ja sen yritysten kilpailukykyä on nostettava. On arvosteltu, nouseeko kilpailukyky sillä, että työaikaa pidennetään, loma-aikoja lyhennetään ja eläkeikää saa odottaa seitsenkymppiseksi. Todellisuudessa kovin moni ei jaksa töissä 65-vuotiaaksikaan.
Maan päättäjät ovat kovien ratkaisujen edessä. Ja vaikka valta vaihtuu, niin ongelmia riittää. Ei päättäminen eikä ratkaisujen löytäminen helpommaksi muutu.
Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan toivoo selviävän murroksesta vähin naarmuin ja niin, että yhteiskuntarauha turvataan, ei murreta.