Kiiruun koulun 9-luokkalaiset saivat oppitunnillaan eteensä kuvan Badding-pysäkistä. Heitä pyydettiin kirjoittamaan novelli, jonka tekstiin kuvan voisi jotenkin linkittää. Muilta osin oppilaat saivat vapaat kädet fiktiivisen tekstin rakentamiseen. Opettaja Helena Jalo pyysi korostamaan omaa kokemuspohjaa ja tarinan todentuntuisuutta.
Väsynyt velvollisuuksiin
Päivän voi viettää syömättä tai juomatta. Päivän voi viettää hiljaisuudessa. Päivän voi viettää tuhansin, miljoonin, loputtomin eri tavoin. Voit valita kaikesta, mitä keksit. Onko tänään se päivä, kun ylitän itseni? Onko tänään se päivä, kun päätän tämän päivien virran; totean, etten anna niille edes mahdollisuutta vuotaa yli? Entä onko tänään se päivä, kun unohdan velvollisuudet vai keskitynkö niihin enemmän kuin koskaan ennen? Velvollisuudet voi nimetä esteenä tai niihin voi tarttua auliisti noudattaen; ne voi sivuuttaa paremman toivossa. Ei kuitenkaan mene kuin hetki ja tajuaa, että niihin on mahdotonta olla törmäämättä.
Kun nuori nainen mustasankaiset lasit päässään siististi pukeutuneena kysyy: ”Entä miten aika kuluu yksin?” Vastauksena mies hieroo partaansa ja hymähtää hiljaa mielessään. Vaimoa ei ole, ei ole lasta, jonka kasvua olisi hymyillen saanut seurata eikä lapsenlapsia. Ystävistä hän hankkiutui eroon jo kauan sitten.
Jos viihtyy yksin, miksi se olisi ongelma, jos rakastaa olla yksin. Täytyyhän itselleenkin antaa aikaa, miksei vähän liikaakin.
Naisen hymy on hyvin pingottunut. Se kertoo hänen oivaltaneen, ettei mies aio vastata kysymykseen. Porautuva katse hellittää miehestä hetkeksi, rykäisy ja katse palaa taas. ”Entä mitä teet vapaa-ajalla?” ”Vapaa-ajallako?” mies toistaa mielessään. Hän hipaisee taas karheaa partaansa. Niin kuin hän tekee aina herätessään. Seuraavaksi hän pukee päällensä, syö ehkä jotakin ja suuntaa sitten metroon tai bussiin.
Hän istahtaa vain alas ja avaa silmänsä. Antaa katseensa kiertää ihmisissä, kuuntelee heitä. Mies ajattelee rooleja, luonteita, rahatilanteita, ajatuksia, mitä vain mieleen tulee. Hän pyrkii olla arvostelematta, koska eihän koskaan voi tietää pukeutumisen tai yhden kuullun lauseen perusteella.
Se, mitä hän näkee, on vain vilaus jonkun toisen elämästä, ja loppu jää ikuisesti pimentoon. Joskus hän suunnittelee sen verran, että ottaa bussin Helsingin rautatieasemalle. Istahtaa jonnekin huomaamattomiin ja vain katselee ihmisiä. Tulevia ja meneviä, jokaisella oma määränpäänsä. Olisi mahtavaa ollakin täysin huomaamaton, mies pohtii. Tai ehkä mieluummin kokonaan olematon.
Vain näkymättömänä on mahdollista, että joku istuu päällesi metrossa tai että ovet sulkeutuvat ennen kuin ehdit niiden välistä. Olemattomana taas voit vain tarkastella maailmaa pilven reunalta tai mistä ikinä tarkasteletkin. Ja kukaan ei huomaa. Voi omassa rauhassa hylätä velvollisuudet ja olla koskaan enää törmäämättä niihin. Edes vahingossa. Yksikään elämäänsä kyllästynyt sosiaalityöntekijä ei koputtaisi ovellasi ärsyttävien naapureiden kantelemana.
Naisen katse ajelehtii olohuoneen poikki. Tyhjiä kahvipaketteja, nukkainen sohvanpäällys, pesemättömiä vaatteita ja pussittamattomia roskia jotka huutavat pois lattialta. Kyllä vanha mies ymmärtää, että jos huone olisi siisti, jos hän katsoisi naista silmiin ja avaisi suunsa, väite hänen pärjäämättömyydestään olisi vain naapurien hourintaa. Hän ei kuitenkaan pukahda, ja katse pysyy omiin laihoihin polviin naulautuneena.
Nainen yskäisee ja nousee hitaasti. ”No, tämä oli sitten tässä.” Käsi ojentuu vanhusta kohti. Mies tarttuu siihen, mutta se on vain puristus; nainen ei nosta häntä sohvalta. Ote irrottautuu ja tämä kävelee ovelle. Hän nostaa pyöreät aurinkolasit silmilleen. Ne ja lainehtivat hiukset saavat miehen mieleen muistopatsaan, jossa leikkisä Baddingin hahmo laulaa johdolliseen mikrofoniin. ”Tulen huomenna uudelleen, jos sopii.” Se ei kuitenkaan ole kysymys; tietysti hän tulee. Se on hänen velvollisuutensa.
Riinu
Oikea ratkaisuko?
Enää ei satanut, mutta tie oli märkä ja liukas. Mittari näytti melkein 80 km/h:ssa. En tiedä, kuinka kovaa moponi kulki, mutta aioin ottaa siitä selvää. Korvissa humisi, kun lisäsin vauhtia. Syysilta oli viileä. Nahkatakki oli sittenkin huono valinta, ja ehkä se olisi kannattanut laittaa edes kiinni. Farkkuhousujen lahkeet olisi kannattanut jättää käärimättä. En jaksanut välittää enää mistään.
Ajoin monta minuuttia ajattelematta mitään. Sitten hänen kuvansa nousi taas mieleeni. Ruskeat pitkät hiukset, vihreät silmät, sametinpunaiset huulet, jotka hymyilivät aina samaa ivallista hymyä. Päällään hänellä olivat tavalliset valkoiset farkut ja musta toppi sekä sininen farkkutakki. Olin nähnyt tuon kuvan mielessäni liian monesti. Nyt en kuitenkaan ajatellut tuota kuvaa vaan kuvaa, jossa hän makasi Rauli Somerjoen -pysäkin edessä. Hänen nenästään ja suustaan tuli verta. Se valui pitkin kasvoja, ja ruskeat kiharat olivat siitä tahmeat. Hän ei liikahtanutkaan. Ainoastaan rintakehä kohoili heikosti. Kylkiluita saattoi olla murtunut kyljen “lommosta” päätellen. Silmäkulma alkoi pikkuhiljaa sinertämään.
Yritin karkottaa kuvan pois mielestäni. Käänsin katseen käsiini ja huomasin niissä kuivunutta verta – samaa verta, jota oli Elisan ruskeissa kiharoissa. Vaikka kuinka yritin unohtaa, muistot ja tunteet vyöryivät ylitseni. Viha, kiukku, pelko, suru, pettymys ja monia muita tunteita, joita en tunnistanut.
Yritin ajaa lujempaa, mutta muisto seitsemännen luokan ensimmäisestä päivästä nousi mieleeni. Se oli vain yksi kaatuminen, ja hame nousi ylös. Kaikki näkivät, kuinka alushousuihin oli jäänyt vessapaperia. Se oli kamalaa silloin ja oli vielä tänä aamunakin, kun Elisa oli entisten kavereitteni kanssa tullut muistuttamaan asiasta.
Olisin halunnut unohtaa koko jutun, mutta sen takia niin moni asia oli muuttunut. Minulla ei ollut enää kavereita. Minulle huudeltiin ja takanani kuiskittiin. Kestin sitä kaksi vuotta, kunnes tänä aamuna päätin sanoa ei. En vain kestänyt sitä enää.
Hiukseni hulmusivat tuulessa. Mittari näytti jo melkein 90 km/h:ssa. Tuntui, että voisin nousta ilmaan. Halusin vain kadota. En halunnut palata enää takaisin Elisan luo tai vanhaan elämäni pariin. En ollut koskaan ajatellut karkaavani, mutta aamulla se tuntui ainoalta mahdollisuudelta. Vaikka minulle oli tullut mahtava fiilis, kun sanoin Elisalle ei ja näytin mihin pystyin, alkoi minua kaduttaa, kun adrenaliini oli poistunut. En sittenkään ollut varma, olinko tehnyt oikein. Olihan Elisa ilkeä, mutta olinko minä vielä Elisaakin ilkeämpi. Minä olin joutunut kestämään useamman vuotta ja sillä hetkellä halusin vain näyttää hänelle, että osasin minäkin satuttaa. Kun tein sen, tuntui kuin voisin unohtaa kaikki ne ilkeät kommentit ja tönäisyt käytävillä. Aluksi se onnistui, mutta sitten ne palasivat mieleeni yksitellen, ja jokainen niistä tuntui samalta kuin veitsen viilto ihollani.
Kun lähdin tapahtumaa pakoon aamulla, luulin, että jättäisin myös ne kommentit taakseni. Niin ei käynyt. Nyt muistin ne vielä selkeämmin. “Oot inhottava.” “Pysyks ees pystys?” “Minkä värinen on paloauto?” “Kuinka toi kehtaa ees tulla ulos?” “Varmaan sen vanhemmatkin häpee sitä.” Silmäni sumenivat kyynelistäni. Yritin ajatella selkeästi, mutta turhaan. Näin mutkan, kun se lähestyi, mutta lisäsin vain vauhtia. Päätä särki ja minä huusin tuskasta. Luulin, että pääni halkeaisi.
Lähdin kääntämään mopoa oikealle mutkassa, mutta tie oli liukas ja vauhtia liikaa. Ajoin suoraan metsään. Oksat raapivat kasvoni verille, koska kypärä oli jäänyt parkkipaikalle. En nähnyt eteeni kyynelien takia. Äänet päässäni vain voimistuivat. Ajoin suoraa, jonkun kiven päältä ja lensin ilman halki, kunnes tipahdin terävän kiven päälle. Kuulin, kun selkärankani rusahti poikki. Äänet päässäni hiljenivät lopullisesti.
Minä
Viikko
Katsoin kelloa: vain kaksi minuuttia tunnin loppuun. Huokaisin. Opettaja yritti vielä epätoivoisesti selittää levottomalle teinilaumalle, miten lauseita muodostetaan englannin kielessä. Tuolit kolisivat, reput heiluivat ja oppilaat rynnivät ulos luokan ovesta. Lopulta minäkin laahustin luokasta pois. Aah! Vihdoinkin väsyttävä koulupäivä loppui. Oli maanantai. Masensi. Vielä kokonainen viikko olisi edessä. Raskas reppuni painoi olkapäätäni, kun kävelin R-kioskin ohi Baddingin muistomerkille. Istahdin penkille odottamaan ystävääni. Laskin reppuni viereeni ja avasin puhelimeni lukituksen. Ruutuun pamahti viesti: sata uutta viestiä. En jaksanut lukea niitä, joten suljin puhelimeni ja laitoin sen taskuuni. Kun nostin katseeni, maisema oli muuttunut.
En pystynyt hengittämään. Tämä oli varmasti unta. Edessäni ei ollutkaan tuttu asfalttitie vaan hiekkatie. Käänsin päätäni ja näin kaksi hevosta ja niiden perässä kärryn. Kärryssä oli erivärisiä pulloja ja outoja kasveja, joita minä en tunnistanut. En tiennyt, missä olin, mutta Somerolla en ainakaan ollut. Ohikulkijat kummastelivat minua melkein yhtä paljon kuin minä heitä. Heidän päällänsä oli todella vanhanaikaisia vaatteita. Naisilla oli pitkät mekot, ja monet miehet kantoivat mukanaan miekkoja. Kavioiden kopse ja metallin kilinä havahduttivat minut hämmästyksestäni. Viisi ratsastajaa, joilla oli päällään panssaripaidat, laukkasivat ohitseni jättäen jälkeensä vain tomupilven. ‘’Heillä olikin kova kiire’’, sanoi pieni nainen, joka seisoi vieressäni.
Katsoin naista ja mutisin jotain vastaukseksi. ‘’Et taidakaan olla täältäpäin. Vaatteesi ovat oudot, ja näytät hyvin hämmästyneeltä. No mutta! Missä minun käytöstapani ovat? Nimeni on Laila. Entäs sinun?’’ Esittelin itseni ja kysyin häneltä, tiesikö hän, miten jouduin tänne. Hän oli vain kuullut tarinaa muistakin muukalaisista, jotka ilmestyivät juuri siihen kohtaan, mihin minäkin ilmestyin. Kaikki heistä väittivät olevansa vuodesta 2015, mutta jokainen heistä katosi uudestaan yhden viikon jälkeen. ‘’Minulla on siis viikko aikaa olla täällä, kunnes palaan omaan aikaani?’’ kysyin Lailalta. ‘’Kyllä. Yksi viikko aikaa irtautua omasta maailmastasi. Osaat varmaan taikuutta, kuin ne kaikki muutkin?’’ Laila sanoi kysyvästi. ‘’En ole oikeastaan edes yrittänyt’’, vastasin.
Olin aina halunnut taikoa. Tarkastelin sormiani ja keskityin. Hetken kuluttua pikkuruinen kipinä sytytti sormenpäähäni liekin, joka levisi pikkuhiljaa kämmenelleni. Sen lämpö ja valo leikkivät kasvoillani, kun ihmettelin sen mahdottomuutta. Liekki ei polttanut, vaikka se oli kiinni ihossani. Puristin käteni nyrkkiin samalla sammuttaen liekin. Laila otti minua kädestä kiinni ja lähti viemään ympäri kaupunkia. Kävimme torilla syömässä ja lähdimme kohti kuninkaan linnaa. Emme päässeet edes portista, mutta matka sinne oli sen arvoinen. Mahtavan kaunis kivilinna nousi edessämme kuin vuori. Siinä oli varmaankin noin tuhat huonetta. Laila huusi nimeäni ja ilmoitti, että nyt pitäisi lähteä kotia kohti. Lailalla oli mukava koti: ei liian suuri eikä liian pieni. Hän petasi minulle vuoteen vierashuoneesta ja kutsui minut syömään iltapalaa. Syötyämme menimme nukkumaan.
Makasin sängyssä hiljaa, odottaen, että uni kantaisi minut aamunkoittoon. Heräsin uuteen päivään hieman hölmistyneenä. Uneni oli ollut outo. Olin nähnyt vain valkoista valoa. Siitä huolimatta vietin loput päivistäni Lailan kanssa. Viimein viimeinen aamuni tässä ajassa valkeni. Laila ja minä vietimme koko elämäni hauskimman päivän yhdessä. Kun ilta vihdoin koitti, Laila otti minua jälleen kädestä kiinni ja johdatti kuninkaan linnalle. Vaan tällä kertaa emme jääneet tuon kultaisen portin taakse. Hän opasti minut linnaan ja pysähtyi upean mutta pienen oven eteen. Oikeastaan ovi oli normaalin kokoinen mutta muuhun linnaan verrattuna se oli pieni. Hiljaisella äänellä Laila sanoi: ‘’Viikko on nyt kulunut. Tiedät varmaan, mihin tuo ovi sinut vie. Tulen ikävöimään sinua, ystäväni.’’ Tunsin, kuinka kyyneleet valuivat poskiani pitkin, sillä tiesin tosiaan, mihin tuo ovi minut johdattaisi. Emme tarvinneet enää sanoja. Ymmärsimme toisiamme. Rauhallisesti avasin oven ja kuljin sen läpi.
Kuulin heikkoa piippausta ja näin valkoisen seinän, sängynpäädyn, jossa makasin sekä vanhempani surulliset ilmeet. He pitivät minua kädestä kiinni, ja hiljaa monitorin piippaus muuttui yhtenäiseksi viivaksi. Hymyilin vielä vanhemmilleni ja toivoin, etteivät he muistaisi minua ja sitä autoa näin, vaan niin miten me joskus olimme, kunnes maailmani pimeni. ‘’Hyvästi kultaseni.’’
Liisa Kivinen
Pieni liekki
En nähnyt mitään. Savua oli kaikkialla, ja kuumuus oli sietämätöntä. En tiennyt, missä oli ovi. En tiennyt, missä oli äiti, missä isä, missä Eino. Huusin apua. Kävelin päin savua ilman minkäänlaista suuntavaistoa. Itkin paniikissa. Silmiin sattui, ja oli vaikea saada henkeä. Kuulin äidin itkun.
– Äiti! parahdin.
Savun keskeltä nousi tumma harteikas hahmo.
– Täällä on tyttö! mies huusi, ja kohta olinkin vasten hänen palomiehen haalariaan. Ulkoa kuului paloauton ujellus. Ääneen sekoittui kohta toinenkin ujellus sekä palomiesten huutoa.
Alakerrassa, lähempänä ovea savu alkoi jo hälventyä, ja aloin nähdä eteeni. Ulkona minut nostettiin ambulanssiin. Silmäni ja keuhkoni olivat edelleen ihan tulessa. Itkin hysteerisesti. Yritin nähdä ulos autosta. Näkisinkö, isää, äitiä tai Einoa. Nousin istumaan ambulanssissa. Kimpussani ei ollut yhtään hoitajaa. En jäänyt ihmettelemään asiaa, kun kuulin ulkoa matalan huudon.
– Poika löytyi!
Astuin alas ambulanssista. Horjahdin ja olin kaatua. Silmissä sumeni ja otin tukea autosta. Palomies tuli talosta tai palavasta rauniosta, joka oli ollut kotini. Hänen olkapäällään näin pikkuveljeni, pienen elottoman näköisen ihmisen. Eino laskettiin maahan. Ensihoitajat keräytyivät hänen ympärilleen. He koittivat herätellä veljeäni. Joku huusi, pyysi jotakin. Toinen toi hänelle jonkin kojeen, ja Einon naamalle laskettiin maski.
Silloin kuulin äidin itkun. En ollut huomannut häntä pimeässä. Hän seisoi vilttiin käärittynä yhden ambulanssikuskin tukemana. Lähdin hoipertelemaan äidin luokse, mutta ennen kuin ehdin hänen luokseen, kuului huuto:
– Poika ei herää!
´Poika ei herää`. Sanat jäivät pyörimään päässäni. `Poika ei herää.` Lähdin juoksemaan Einon luo. En antanut hänen olla kuollut. Ei, en antanut. Äiti ehti ennen minua Einon luokse. Vaikka häntä yritettiin estää, hän syöksyi nostamaan Einon syliinsä. Näin kauempaa, kuinka Einon silmät olivat vielä auki. Elottomat, mutta silti niin tutut, siniset, joita ympäröi paksut, pitkät ripset, joita aina kadehdin. Vaaleat hiukset repsottivat silmien päällä. Ensihoitajat pyysivät äitiä siirtymään hieman. Näin yhden tuovan sänkyä, jonka päällä oli valkoinen lakana. Ryntäsin äidin viereen. En osannut itkeä. En osannut uskoa. Äiti halasi minua tiukasti vasten hänen savuisia vaatteitaan. Äiti tärisi itkusta. Äidin itku, en ikinä ollut nähnyt äidin romahtavan sillä tavalla. Mutta nyt itsestä tuntui aivan samalta.
Einon ruumis nostettiin paareille. Hänen kasvonsa olivat aivan palaneet. Joku oli ehtinyt laittaa hänen silmänsä kiinni. Katsoin, kun veljeni kasvojen päälle nostettiin liina. En voinut vieläkään kunnolla käsittää.
Minut ja äitini talutettiin istumaan kauemmas nurmikolle. Meille kerrottiin isän olevan vielä tajuttomana, mutta hänellä ei ollut hätää. Äiti rauhoittui hieman, mutta edelleen hän tärisi ja itki. En ymmärrä, miksi en itkenyt. Asia oli vain sanoja. Ainut veljeni oli kuollut. Talomme oli palanut.
Istuin äidin sylissä. Tien viereen oli kerääntynyt autoja. Palomiehet ruiskuttivat vettä vielä viimeisiin savuaviin raunioihin. Kohta aurinko jo nousisi. En halunnut miettiä tulevaa.
Muistin hetken viime kesältä. Oli kaunis ja kirkas kesäpäivä heinäkuun lopulla. Istuimme Einon kanssa Someron keskustassa. Silloin oli kulunut melkein viikko siitä, kun Kiiruunpuiston kulmalla paljastettiin Rauli Baddingin bussipysäkki. Kävin ostamassa meille molemmille jäätelöt R-kioskin kulmalta ja palasin toiselle puolelle katua. Istuimme bussipysäkillä ja söimme jäätelöitämme. Minun Joponi ja Einon pyörä nojasivat muistomerkkiin. Nauroimme yhdessä yksinäisille amis-autoille, jotka pyörivät jo kymmenettä kierrosta piuhaa ja joiden seinät rämisivät basson tahtiin. Se oli ihana ilta. Olimme, juttelimme, nauroimme, laatuaikaa veljeni kanssa. Illan hämärtyessä Joensuuntietä ajoi paloauto. Auto oli täynnä väsyneen näköisiä miehiä palohaalarit päällä. Eino katsoi vielä pitkään auton perään ja lupasi:
– Minusta tulee isona urhea palomies!
Katsellessani palanutta taloamme, ambulansseja, paloautoja, tielle kerääntynyttä väkeä, kaikkea sitä, ajattelin hiljaa kyynelten tippuessa poskilleni meidän pientä Einoamme.
Meidän palomiehemme lensi taivaaseen, aivan liian aikaisin, savun ja liekkien saattelemana.
Laura Lindberg 9a
Crossandra
Kellot soivat ja taas se alkoi. Ihmismassat alkoivat valumaan kohti luokkiaan. Pysähdyin hetkeksi ennen koulun pihalle astumista ja hengähdin. Olin miltei myöhästynyt arpoessani, oliko kouluun lähteminen välttämätöntä. Edessäni olisi väistämättäkin kehuskeluja joululahjaksi saaduista rahoista sekä valituksia, kun toivotut kuulokkeet olivatkin mustat valkoisten sijaan. Tällä hetkellä se ei tuntunut kovinkaan mielenkiintoiselta. Itse asiassa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, minkä värisen iphonen puolituttu Maija oli käsiinsä saanut ja mihin kauppoihin Anna pääsisi lahjakorteillaan shoppailemaan. Olin päivän kuitenkin päättänyt kestää, ja niin oli parasta tapahtuakin.
Luokassa oli kylmä, niin kuin aina aamuisin. Patterit eivät olleet ehtineet vielä lämmittämään sisäilmaa miellyttävän lämpimäksi. Rymäytin laukkuni pöydälle opettajan jo seisoessa luokan edessä aloittamassa tuntia. Huomasin joidenkin tuijottavan. Juttu oli näköjään levinnyt, muttei kaikille. Tai ehkä loppuja ei vain kiinnostanut. Muutamat yrittivät näköjään myös piristää päivääni hymyilemällä. ”Tekopyhiä ihmisiä”, ajattelin mutta pakotin itseni virnistämään jonkinnäköisen hymyn takaisin: ”Ihan kuin ne oikeasti ymmärtäisivät.”
Tällä hetkellä elämässäni oli yksi ainut ihminen, jonka kanssa viihdyin. Onnekseni tämä henkilö istui vieressäni. Hän oli Noora, ystävä, jolle pystyin vuodattamaan kaiken. Niinhän olin tehnytkin, lähiaikoina tavallista enemmänkin. Itse olin ollut Nooran tukena noin seitsemän vuotta sitten hänen perhekriisissään, kun hän sai tietää olevansa adoptoitu. Hänen elämänsä oli ollut täyttä helvettiä, niin kuin minulla nyt.
”59 astetta”, Noora vastasi matematiikan laskuun. Hän oli myös huippu koulussa, mikä taas auttoi minua saamaan tukiopetusta läksyjä yhdessä tehdessämme. ”Melkein myöhästyit tänään”, Noora tönäisi. ”Ei olisi huvittanut tulla”, vastasin ja nojasin päätäni käsiini, ”ei sitten ollenkaan.”
Olin odottanut penkillä ajatellen, mitä ihmettä oli ollut meneillään. Selma ei ollut sanonut sanaakaan sitten haettuaan minut bussipysäkiltä joulujuhlasta tullessani. Pelkästään tätini näkeminen ei ollut arkipäivää, joten ihan tavallisesta päivästä ei ollut kysymys. Auto oli ajanut isolle, valkealle talolle, jonka odotustilassa olin joutunut ihmettelemään. Aika oli tuntunut hitaalta, ennen kuin olin nähnyt Selman kävelevän kohti. Vierellä oli tullut ruskeahiuksinen, hoikahko nainen, valkoinen takki yllään. Tätini oli tarjonnut kättään, johon olin hieman vastahakoisesti tarttunut.
”Tuuthan meille nyt?” varmistin Nooralta tuskallisen koulupäivän jälkeen. ”Kai mä tuun”, Noora vastasi, ehkä ei niin innostuneena kuin olisin halunnut. ”Etkö sä haluu?” näyttelin loukkaantunutta. Leikkimielinen kiusaaminen toi pientä iloa tähän harmauteen. ”Lopeta!” Noora nauroi ja ryhtyi kaivamaan kännykkäänsä laukustaan.
Matkalla Noora sai taas olla kuuntelijana ja tukenani, kun taas kerran suru sai otteen kehostani. Nykyään minulle tuli aika ajoin purkauksia, joissa vuodatin kaikki elämäni vääryydet hänelle. ”Tänäänkin kaikki vaan tuijotti koko ajan. Kuin ei muuta tekemistä olisi keksineet”, vollotin äänessä sekä surua, epätoivoisuutta että vihaa, kaikkia yhtä aikaa. Noora halasi minua: ”Ne on vaan huolissaan susta.” ”Ei niitä oikeasti kiinnosta”, sanoin itku kurkussa. Miten elämä pystyikään tuntumaan niin epäreilulta? Kaikki, ihan kaikki, oli päin mäntyä.
Siinä vaiheessa tilanne oli jo alkanut toden teolla ahdistamaan minua. Olin pidellyt viimeksi kaksi vuotta sitten näkemääni tätiäni kädestä noustessamme hurisevalla hissillä kolmanteen kerrokseen. Olin huomannut hänen silmänsä vetistyvän koko ajan vain enemmän ja enemmän, enkä ollut uskaltanut enää kysyä mitään. En ollut nimittäin enää varma, pystyisinkö kestämään kuulemani. Hissin noustua ylös valkotakkinen nainen oli johdattanut minut ja tätini käytävää pitkin huoneeseen 48. En ollut halunnut vetää hirveitä johtopäätöksiä valkotakin säälivästä katseesta, mutten voinut olla huomioimattakaan sitä. Ovi oli avattu, ja silloin olisin halunnut olla missä tahansa muualla.
Kotiini saapuessamme, tai taloon, jota kodiksi minun oletettiin kutsuvan, olin jo saanut hyvin purettua pahan oloni. Asetuimme puisen keittiönpöydän ääreen tekemään läksyjä. Noora auttoi minua, tai sanotaanko suoraan, että teki läksyni. En olisi siihen kuitenkaan kyennyt. Pöydän päässä komeili oranssikukintoinen kukka, kuin muistuttamassa vääryyksistä joka päivä. Itse en tajunnut sen kauneutta, kukka kukkien joukossa. Ehkä se sitten oli floristille eri asia, niin kuin olikin. Kokonaisuus oli hänen mielestään ollut harmoninen ja monivuotisuus plussaa. Crossandra infundibuliformis oli sen nimi. Taikurinkukaksi sitä kai Suomessa kutsuttiin.
Siinä hän oli nukkunut. Niin epätodelliselta kuin se oli tuntunutkin, hän oli jo astunut taivaanporteista sisään. Hänen sydämensä ei ollut sykkinyt, keho ei ollut tuntenut kipua, eikä hän myöskään ollut kuullut itkuani. En tiedä, mitä olin tuntenut eniten. Oliko se viha minun jättämisestäni vai vain suru ainoan vanhempani menettämisestä? En vain olisi pystynyt jatkamaan ilman häntä, minua aina tukenutta äitiäni. Olin vain itkenyt ja itkenyt, romahtanut aivan totaalisesti. Halusin itsekin kuolla, juosta äiti kiinni taivaan paratiisissa, halata tätä ja jatkaa elämää siellä. Ajatus oli ollut ainakin paljon houkuttelevampi kuin jääminen nykyiseen tilanteeseeni elämässäni, jolle ei tuntunut olevan enää mitään arvoa.
Talvi vaihtui kevääseen, ja kesän merkkejä alkoi ilmaantua. Oli hiirenkorvaa, leskenlehteä ja muuttolintua, asioita, joista itsekin olin ennen saanut energiaa. Olin kuitenkin jäänyt jumiin omaan mustavalkoelokuvaani, josta ei värejä löytynyt etsimälläkään. Laahustin aina koulun jälkeen kotiin, useasti Noora mukanani. Sunnuntaisin kävin haudalla, joskus useamminkin. Joka kerta laskin haudalle Crossandran kukan. Äiti olisi siitä pitänyt. Joinain päivinä olin ollut vihainen ja kironnut äitiäni salatessaan tappavan sairautensa, kun taas toisinaan itkien pyydellyt anteeksi kaikkea tekemääni. Olisin voinut olla paljon parempi lapsi.
”Etkö sä taaskaan voi muka tulla meille?” melkein kuin tivasin Nooralta. Hän ei ollut pitkään aikaan enää tullut meille. Aina hän oli ehtinyt sopia jo jonkun toisen kanssa, piti lukea kokeisiin tai muuten vain ei päässyt. Vähitellen minulle oli kuitenkin tullut niin petetty olo, että halusin tietää, mistä oli kyse. ”No kun mä en oikein jaksais, anteeks”, Noora sanoi vaivaantuneena. ”Et jaksa olla mun kanssa?” en voinut uskoa kuulemaani. Ei paras kaverini voisi lausahtaa niin. ”No, mä en tiedä, käsitätkö sä sitä, mutta totuus on, että sun kanssa ajan viettäminen on nykyään tosi raskasta”, Noora tunnusti. Sanojen sanominen ei näyttänyt olevan helppoa, mutta hän jatkoi silti: ”Me ei tehdä enää mitään kivaa yhdessä. Milloin viimeksi ollaan käyty elokuvissa? Tai edes ulkona. Eihän me edes naureta silleen kun ennen vanhaan. Mä tiedän, että sulla on ollut vaikeaa, mutta älä kaada sitä kaikkea mun harteille.” Siitä, etteikö Noora olisi ollut tosissaan, ei ollut epäilystäkään. Asioistani oli huomaamatta tullut taakka myös hänelle. Keskustelumme päättyi siihen, ei halausta, muttei myöskään vihaisia katseita.
Noora oli ehkä pelännyt sanojen satuttavan minua, mutta jälkikäteen ajatellen tarvitsin kuulla ne. Ymmärsin, miten paljon olin vaatinut ystävältäni. Olin jäänyt jumiin itsesääliin ja unohtanut muiden kuuntelemisen. Olin alkanut asettamaan itseni aina etusijalle enkä ollut vaivaantunut kuuntelemaan edes Nooran huolia. Siinä kärsivät kaverini ja lähimmäiseni, mutta kaikkein eniten minä itse. Jos jotakin voi syyttää elämäni harmaasta jaksosta, niin minua itseäni. Surua potisivat kaikki, mutta kukaan ei käskenyt lopettamaan elämistä. Nyt oli aikani päästää irti ja tehdä elämästäni elämisen arvoista.
Liina Anttila