Kiiruun koulun yhdeksäsluokkalaisten perinteisen puhekilpailun loppukoitokseen oli valittu yhteensä 12 osanottajaa. Suureen määrään oli päädytty, sillä hyviä puheita oli tullut niin paljon.
Loppukilpailuun valittujen puheiden pitäjät olivat esiintymisjärjestyksessä: Kalle Kotikoski, Juulia Ryhtä, Hilla Nurmisto, Sanni Luukkala, Maaria Fromholtz, Eemil Koski, Anssi Maulammi, Alma Ali-Yrkkö, Hilda Tammi, Tiia Harhala, Rebekka Havulahti ja Elina Ojala.
Ensimmäinen sija Hilla Nurmisto: Ulkokuori
Arvoisat, upeat kuulijat.
Kun mä katson peiliin, mä näen ihmisen, jossa on paljon virheitä. Ehkä hieman liian isot reidet, lättäjalat, pienet rinnat, huonokuntoiset hiukset, huonokuntoinen iho, iso tyhmän mallinen nenä.
Mut toisaalta, mä näen peilistä myös ihmisen, joka on kokenut paljon. Tosi paljon. Iloo, suurta surua, kipua, nöyryytystä. Mä oon kokenu sen, ku nauraa niin kovin, et tippuu tuolilta. Mä oon kokenu sen, ku itkee niin kovin, et jalat lähtee alta. Sen, et tekis mieli luovuttaa. Sen, kun käytetään hyväks. Sen, miltä tuntuu olla maailman ihanimpien ystävien seurassa. Ja miltä tuntuu itkee onnesta.
Mut taidetaan tuntee parhaiten ihmisenä, joka on kommentoimassa jokaista asiaa. Ihmisenä, joka nauraa kaikelle. Ihmisenä, joka lainaa kyniä ja kumeja ihan vaan auttaakseen sitä toista ihmistä. Hyvin harvat kuitenkaan tietää musta sitä toista puolta: sitä joka miettii asioita, sitä joka saattaa vaan maata lattialla ja itkee sitä, kuinka mikään ei onnistu, kuinka kukaan ei välitä. Tai sit ihan vaan sitä, että tyyny tippu lattialle.
Mutta kaikillahan meillä on hyviä ja huonoja päiviä, hyviä ja huonoja puolia. Kaikissa meissä on virheitä. Kaikki me tehdään virheitä. Tämä kaikki vaan kertoo sen, ettei ulkokuori kerro ihmisestä kuin ihan pienen pintaraapaisun.
On tosi kurjaa kuulla ihmisiltä sitä, kuinka he vähättelee itseään. Kuinka he kutsuu itseään rumaks. Tyhmäks, turhaks, mitättömäks. Mutta toisaalta, syyllistyn siihen itsekin ihan liian usein.
Harvemmin kuulee, et kukaan kehuis itseään. Ei kukaan sano julkisesti ääneen, “et ei hitto, mä oon hyvännäköinen”. Ja jos joku sanoo noin, nii siitä ajatellaan heti: “no ääh, ooks vähä ylimieline.“ Eihän se ole keneltäkään pois, jos joku toinen pitää itseään hyvännäköisenä. Meidänhän pitäisi olla vaan ilosii siitä, että hän on ylpeä omasta ulkonäöstään. Että hän kantaa oman itsensä ylpeydellä.
Tää maailma on muutenkin liian ulkonäkökeskeinen. Somessa tuputetaan koko ajan täydellisiä vartalomalleja, kauneusvinkkejä, muotivaatteita, vaikka ja mitä. Some ja maailma muutenki antaa meille ihan väärän kuvan siitä, mitä meiän pitäis olla ja miltä meiän pitäis tai ei pitäis näyttää. Somessa pitäis kertoo enemmän sitä, että jokainen ihminen on täydellinen just sellasena ku on. Ei tarvii esittää mitään. Ei tarvii ostaa niitä uusimpia vaatteita, ihan vaan sen takii, et kaikki muutkin ostaa. Ei tarvii olla valtavia huulia näyttääkseen hyvältä. Ei tarvii omistaa just sitä sen hetken kuuminta vartalomallia. Ei tarvii näyttää Jaakko Parkkalilta näyttääkseen hyvältä. Tietenkin ne kuumimmat trendit tuo joillekin suurta iloo ja sekin on ihan ok. Ei sekään oo keltään pois, jos joku rokkaa kalliita merkkivaatteita.
Ulkonäkö ei oo tärkein asia. Tärkeintä on se, että nauttii elämästä, rakastaa itseään, arvostaa itseään ja menneisyyttään. Arvostaa sitä, mistä on tullu ja sitä mitä kaikkee on kokenut. Mutta myöskään niitä muita ihmisiä ei saa unohtaa, koska koskaan ei voi tietää, mitä se toinen ihminen näkee katsoessaan peiliin, mitä se ihminen on kokenu ja mitä se ihminen oikeesti ajattelee.
Jatkossa, kun mä katon peiliin. Mä keskityn niihin hyviin asioihin. Mulla on siniset silmät, levee hymy, nätit poskipäät ja hyvä elämä. Mä katon itteäni ja aattelen, vaikka mä olen tällänen tasapaksu maalaistyttö, vaikka vaa’an viisari heilahtais pidemmälle ku ennen, nii mä oon nyt onnellisempi kun piiitkään aikaan. Elämä on nyt. Nauttikaa siitä. Rokatkaa teidän omia juttuja, teidän omaa tyyliä, ja näyttäkää kaikille, kuinka valtavan upeita te ootte. Hymyilkää, koska jokainen hymyilevä ihminen on kaunis ja tää maailma tarvii lisää hymyileviä onnellisia ihmisiä. Kiitos.
Toinen sija Anssi Maulammi: Luota itseesi
Hyvät oppilaat, opettajat ja tuomaristo.
Tunnetko olosi epävarmaksi? Ajatteletko, että olet surkea kaikessa? Mutta miksi ajattelet näin?
Itseluottamus on henkistä vahvuuttasi, jonka avulla osaat ja haluat olla oma itsesi. Se ohjaa sinua elämäsi kaikissa tilanteissa. Itseluottamuksen avulla käsität omat hyvät ja huonot puolesi, mutta olet silti tyytynyt itseesi. Osaat siis hyväksyä epäonnistumisesi, mutta olla myös kiitollinen onnistumisistasi.
Itse opin luottamaan itseeni vähän yli vuosi sitten. Sitä ennen uskalsin hädin tuskin kertoa omaa mielipidettäni muille tai tutustua uusiin ihmisiin taikka esiintyä. Oloni oli hyvin epävarma; kadehdin muita ja toivoin, että olisin kuin he, koska heidän elämänsä vaikuttivat niin täydellisiltä omaani verrattuna. Tajusin kuitenkin tuhoavani itseäni sisäisesti, kun pyrin olemaan jotain muuta kuin oma itseni. Minun piti opetella siis rakastamaan itseäni uudelleen, uskomaan itseeni. Aikuistuin henkisesti tässä samalla ja opin jättämään menneet menneeseen; annoin myös monille minua kohtaan ilkeille ihmisille anteeksi ja kuinkas ollakaan: jotkin heistä ovat nykyään parhaimpia ystäviäni. Itseluottamukseni avulla olen saanut uusia ystäviä, oppinut rakastamaan itseäni ja löytänyt oman identiteettini.
Itseluottamus voi joskus olla heikoilla, mikä voi johtua esim. kiusaamisesta, perheongelmista tai vaikka erosta, jolloin saattaa mielessä pyöriä ajatuksia: Riitänkö minä? Onko minulla mitään virkaa tässä maailmassa?
Tällöin olisi hyvin tärkeää muistaa, että olet ainutlaatuinen yksilö, joten sinun ei tarvitse vaatia itseltäsi aina samaa, mitä toisella on. Jokainen on yhtä lailla täydellinen ja epätäydellinen. Olemme kaikki aivan tavallisia ihmisiä, mutta silti ainutlaatuisia, minkä vuoksi meidän tulisi hyväksyä itsemme ja muutkin ympärillämme olevat ihmiset.
Saatat miettiä: kuinka voin parantaa itseluottamustani? Rakastamalla itseäsi ja uskomalla itseesi. Mielestäni on tyhmää, että ”itserakas”-sana on menty pilaamaan, koska sitä käytetään yleensä, kun puhutaan negatiivisesti jostain henkilöstä. Nykyään kun puhutaan itserakkaasta henkilöstä, halutaan kuvailla sellaista persoonaa, joka ei ajattele muita. Vaikka todellisuudessa terve henkilö on itserakas, koska hän uskoo itseensä, tietää mihin pystyy ja kykenee. Itserakkaus ohjaa itseluottamustamme, joka ohjaa elämänlaatuamme.
Mielestäni meidän pitäisi rakastaa itseämme ja luottaa itseemme enemmän. Saisimme myös kehua itseämme enemmän, koska meidän suomalaisten syntinähän sanotaan olevan, että emme osaa kehua itseämme saatika ottaa kehuja vastaan. Olemmehan jokainen ainutlaatuisia yksilöitä, joita ei voi korvata mitenkään.
Joten luota itseesi, kehu itseäsi ja muita joka päivä ja riko rajojasi aina silloin tällöin, koska näin pystyt toteuttamaan itseäsi ja opit luottamaan itseesi.
Kolmas sija Tiia Harhala: Vihdoinkin hyväksytty
Arvoisat kuulijat: puhe, jonka nyt jaan teille, kertoo kiusaamisesta ja hyväksymisestä.
Muistan pienempänä, miten veljeni tuli huonoimpina päivinä itkien kotiin koulusta, sillä joskus jopa veljeni astmapiiput hajotettiin liikuntatuntien lopussa, kun veljeni etsi niitä hädissään, jotta saisi taas kunnolla henkeä. Tämä suru veljeni kasvoilla muuttui aina iloksi rakkaan äitimme ansiosta. Hän osaa aina lohduttaa pahimmissakin tilanteissa. Mistä huomaa, että myös hänelle se on kova paikka, miten paljon hänen lapsiaan kiusataan. Onneksi tämä kaikki kiusaaminen laantui hieman, kun veljeni pääsi ylä-asteelle.
Se, mitä tulee minuun, on myös saanut minut tulemaan itkien kotiin. Ala-asteella asiat vaihtelivat: välillä kaikki oli kavereita ja välillä taas ei. Sain ala-asteella kuulla paljon ulkonäöstäni: esimerkiksi siitä, miten voin näyttää niin paljon pojalta. Tiedän sen varsin hyvin, miltä olen näyttänyt ja miltä näytän, joten sellainen huutelu on mielestäni aivan turhaa. Se tuottaa vain harmia.
Kuudennella luokalla sain kuulla, että eräs henkilö olisi levittänyt minusta huhua ylä-asteella. Hän levitti huhua, että olisin lesbo. Mitään pahaa lesboissa ei ole, mutta joidenkin mielestä heissä on.
Kun olin lenkillä kuudennen luokan liikuntatunnilla, huomasin, että huhua lähettänyt henkilö oli Joensuun koulun kotitalouden luokan edessä. Pelkäsin tulevaa ohitusta paljon, mutta silti koitin rohkeasti mennä vain ohi. Olin selkäpäin kiusaajaan ja kuulin hänen huutelevan minulle: “hyi vittu, tuol se lesbo menee”, “koita olla normaali”, “älä tuu mun lähelle, ettei toi lesbous tartu”. Nämä kaikki oli 13-vuotiaalle Tiialle kova paikka, vielä kun tuo “lesbohuhu” ei ollut totta. Tämä huhu aiheutti minulle harmia ylä-asteella, ja tämä sai minut ajattelemaan paljon kaikkea.
Tunnelma laantui hieman muutaman kuukauden jälkeen seiskalla, mutta silti välillä kuulin huutelua.
Tilanne paheni taas, kun olin kahdeksannella luokalla, ja yksi poika sai kuulla, että pidin hänestä. Kuulin muilta kavereiltani, jotka ovat hänen kanssaan samalla luokalla, miten paljon hän haukkui minua ja miten hän puhui minusta. Loppujen lopuksi kuulin itse ihastukseni sanovan minusta erittäin vahingoittavaa palautetta: “miks mä tollasen paskan kaa oisin, et pitäähän mullaki nyt jotain arvoo olla”. Tämä vei minut niin pohjalle, missä en ole ikinä ollut. Lähes joka ilta itkin asiasta omassa huoneessani ja koitin miettiä selkeästi, mutta useasti se oli mahdotonta.
Nämä ovat asioita, jotka voidaan sopia, mutta silti ne jättävät suuren arven, mitä taas ei saa korjattua. Kiusaaminen on asia, mistä jankataan aina, ja se on vaikea saada pois, sillä kiusaajat tulevat aina jostain esiin. Mikä voi johtaa taas hyvin pieneenkin kiusaamiseen, esimerkiksi pahan puhumiseen tunnilla. Jotkut jopa voivat kirjoittaa pahaa toisesta paperille ja näyttävät sen kavereilleen. Myös syrjiminen tuntuu pahalta.
Vuoden 2018 vappuna, minulle sanottiin: “Tiia, oon tosi pahoillani kaikesta ja en halua aiheuttaa sulle pahaa mieltä. Tulee vaa ittelle paha mieli siitä, et sul on paha mieli. Ja sun ei tarvii muuttaa itestäs yhtään mitään. Sä oot just täydellinen tollasena, ku oot.” Tämän sanoi vanha ihastukseni: juuri se, joka sanoi minulle pahasti. Hän sanoi myös paljon muuta, mutta tämä jäi minulle mieleen, ja se tuntui vapauttavalta ja sai minut myös tuntemaan itseni vihdoin hyväksytyksi. Nykyään olemme kavereita kyseisen henkilön kanssa.
Eräs toinen henkilö sanoi minulle: “Tiia, en haluu, et tunnet oloos ulkopuoliseks. Meinaa haluun, et tiiät sen, et sä kuulut porukkaan.” Nämä asiat ovat jotain, jota jokainen kiusattu haluaa kuulla. Hyväksymisen.
Tämän puheen pohjalta toivon, että kaikki voisivat saada tuntea saman, mitä minä tunsin. Hyväksymisen. Toivon, että kaikki hyväksyttäisiin sellaisina, mitä he ovat. Kiusaajat eivät ole yhtään sen parempia kuin kiusatutkaan. Samalla tasolla me kaikki olemme.