Somero-lehti 30.1.2009
Teksti Kirsi Seppälä
Urho Salon kirjoittama Pentti Nikula seiväskomeetta -kirja tempaa lukijansa mukaan monipuolisuudellaan ja ihmisläheisyydellään. Kirja piirtää Nikulasta kuvan tinkimättömän kovana harjoittelijana, mutta myös elämäänsä pohtivana, monipuolisena ihmisenä. Kirjassa Nikulan lähipiiri kertoo hänestä eri elämänvaiheissa alkaen pojasta, joka haaveili oksattomaan mäntyyn kiipeämisestä ja koki hetken viidessä metrissä, miten koko maailma oli hänen jalkojensa juuressa. Kirjan loppupuolella Nikula kertoo vaimonsa kuolemasta, uudesta avioliitosta ja lapsistaan. Urheilun ja työn lisäksi perhe on yksi Nikulan elämän tukijaloista.
Pyörällä Forssaan seivästä ostamaan
Vuonna 1939 syntynyt Nikula teki nuoresta pitäen maatalon töitä Ihamäen kylässä sijaitsevalla kotitilallaan. Kilpailuviettiä Nikulalla oli pienestä pitäen, sillä juurikaspellollakin harventajat kilpailivat jäljen puhtaudesta. Nikula oli mukana Turengin sokeritehtaan joukkueessa pokkaamassa kolme Suomen mestaruuttakin.
Seiväskipinä tarttui Nikulaan kylän pojilta. Sisu kasvoi, kun viitisen vuotta muita nuorempi Nikula ei halunnut, että häntä varten seiväshyppyrimaa lasketaan. Vaikka ensimmäinen Nikulan seiväs oli leipävarras, pian porukka hankki yhteisen bambuseipään. Kaverukset keräsivät kolehdin, ja Nikula polki pyörällään Forssaan sellaista hakemaan.
Ura meinasi loppua ennen alkuaan
Nuoren hyppääjän ura oli kuitenkin katketa hikisiin käsiin maamieskoulussa jo talvella 1958. Nikulan lapsuudenystävä Heikki Hovila näki, kuinka Nikula heitti rekkitangossa vastajättiläistä, mutta ei ollut ottanut huomioon sitä, että hikisistä käsistä oli magnesium valunut pois. Kädet eivät pitäneetkään, ja Nikula lensi pää ja hartiat edellä seitsemän metriä päin seinää. Onni oli matkassa, että hän ohitti seinän vieressä olevan pöydän eikä törmännyt siihen.
Nikulaa kuvailtiin aikoinaan himoharjoittelijaksi, sillä hän harjoitteli todella paljon aikalaisiinsa verrattuna. Nikula esimerkiksi juoksi paljon pitkiä lenkkejä maantiellä, mihin hänen hyvä yleiskuntonsa pohjautui. Toisaalta Nikula pohtii kirjassaan opetelleensa myös sellaista tyyliä, josta oli myöhemmin vaikea päästä irti. Jälkiviisaana hän korostaakin paitsi runsaan myös oikeanlaisen harjoittelun merkitystä.
Nikulan harjoitusasenne myös huomattiin. Siksi häntä kutsuttiinkin valmentaja Valto Oleniuksen silmäteräksi. Porukassa harjoitteleminen synnytti valtavan sisäisen kilpailun. Kaikki halusivat olla hiukan kaveriaan parempia. Yksi läheisimmistä kilpakavereista oli ikäerosta huolimatta Kauko Nyström. Nyström kuvailee Nikulaa totiseksi pojaksi, joka teki asiansa säntillisesti.
Jälkeenpäin hän kuitenkin arvioi harjoitelleensa kahdeksan vuotta kestäneen kilpaurheilu-uransa aikana vain viiden vuoden ajan systemaattisesti ja seiväshyppytaitoja kehittävästi. Sitä ennen hän harjoitteli ja harrasti, hyppäsi korkeutta vaikka lumipenkkaan.
Lasikuituseiväs mullisti
Ensimmäiset lasikuituseipäät saatiin Suomeen kesällä 1961 ja vuotta myöhemmin Nikula teki maailmanennätyksen. Maailmalla ihmeteltiin paitsi Nikulaa myös syrjäistä Suomea, jossa oivallettiin ottaa uusi lasikuituseiväs käyttöön. Kyse olikin sattumasta, sillä Valto Olenius näki urheilulehdessä kuvan lasikuituseipäästä ja päätti ennakkoluulottomasti hankkia sellaisen. Nikulan onneksi alumiiniseipään tekniikkavirhe palveli kuin sattumalta lasikuituseipäällä hyppäävää.
Nikulan ME-jahti kesällä 1962 oli oma lukunsa. Nikula nosti riman uuteen ennätyskorkeuteen 14 kertaa, ennen kuin onnistui hypyssään. Samasta sisukkuudesta kertovat sen kesän kilpailut: Nikula voitti 36 ulkoratojen kilpailua 40:stä. Pitkän kilpailukauden päätti Belgiassa voitettu Euroopan mestaruus.
Olkapääleikkaus pysäytti
Kahdeksan maailmanennätystä tehnyt Nikula joutui Tokion kisojen jälkeen olkapääleikkaukseen. Revähdysten seurauksena olkapäässä oli useita rustottumia, joista jotkut painoivat jo hermoja. Nikulan ura katkesikin oikean olkapään vammoihin, sillä se paheni vuoden 1963 kesällä. Pajulahden viisimetristen hyppyjen jälkeen Nikula ei pystynyt enää viikon päästä kilpailemaan olkapäänsä takia, vaikka toipuikin USA:n hallikisoihin, jotka olivat parin viikon kuluttua.
Nikula teki pääelämäntyönsä maakuntajärjestöissä ja -liitoissa, alkuun maakuntasihteerinä ja maakunta-asiamiehenä, lopulta Päijät-Hämeen liiton edunvalvontapäällikkönä. Nikula poikkeaakin monesta nykyurheilijasta, jotka kuvaavat urheilua kovaksi rääkiksi ja uran jälkeen läträävät viinan kanssa. Nikulalla oli kunnon ammatti ja järkevät harrastukset: metsästys, kalastus ja kesämökkeily Päijänteen rannalla. Esikuvana Nikula on ollut monesti, vaikkapa jakaessaan Seiväskarnevaalien pokaalin Minna Nikkaselle. Hauska yksityiskohta kirjassa on, kun Leo Haltsonen kertoo kokeilleensa seiväshyppyä Nikulan innoittamana – pehmusteita ei vain muistettu alastulopaikalle laittaa.
Asemaansa urheilun esikuvana Nikula suhtautuu vaatimattomasti. Hän kertoo pitäneensä työtään niin tärkeänä, ettei halunnut siellä leimautua entiseksi huippu-urheilijaksi. Viime aikoina hän on alkanut kuitenkin ajatella, että teki urheilussa näkyvintä jälkeä. Eräs Nikulan ystävistä onkin sanonut, että edunvalvojia on tuhansittain, mutta on vain yksi maailman ensimmäinen viiden metrin ylittäjä.