Vuonna 2009: Tunteen Palo on vahvojen naisten näytelmä

0
Tauno Palon (Juha Heikkilä) syleilyssä tällä kertaa Helena Hukka (Emmi Ali-Yrkkö).

Somero-lehti 30.6.2009

Teksti Markus Virtanen
Näytelmässä kerrataan Tauno Palon uraa ja yksityiselämää 1940-luvulta aina 1960-luvun alkuun. Samalla lavalla herätetään henkiin vanhan kotimaisen elokuvan tunnelma maisteri Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden kulisseissa. Musiikkina soivat luonnollisesti tutut laulut Tauno Palon uran varrelta.
Vaikka Palo nimellisesti onkin näytelmän päähenkilö, näyttäytyy Tunteen Palo ennen kaikkea voimakkaiden naisroolien näytelmänä, niin käsikirjoituksen kuin näyttelijäsuoritustenkin valossa. Juha Heikkilän tulkitsema Palo on näytelmässä pallo, joka pomppii milloin Sylvi Palon (Irina Ojala-Sirro), milloin Kirsti Ortolan (Sari Ojala) käsivarsilla. Liepeillä nähdään myös Helena Hukka (Emmi Ali-Yrkkö), Ansa Ikonen (Niina Alitalo) ja Anneli Sauli (Marja Salminen).
Jaakko Loukkolan ohjauksessa näyttelijät eläytyvät innolla ja hyvällä rytmitajulla. Ajoitukset toimivat kerrankin nasevasti, jopa joukkokohtauksissa. Erityiskiitos täytyy antaa musiikin harjoituksesta vastanneelle Katriina Jaatiselle, joka on valanut varsinkin ryhmänumeroihin tarkkuutta ja voimaa. Näyttelijöiden harjoitustuntien määrä näkyy ja kuuluu lavalla.
Juha Heikkilä on Tauno Palon mittavassa roolissa sympaattinen naistenmies, jonka elämä tuntuu soljuvan tahdottomasti eteenpäin. Heikkilä on hypännyt näytelmässä suuriin saappaisiin, joiden kärkiin on varsinkin musiikin kohdalla jäänyt vielä kasvunvaraa. Muutama ikävuosi voisi vielä antaa lisäsyvyyttä Heikkilän poikamaiseen ääneen. Nyt se jää herkästi näytelmän itsevarmojen naisäänien varjoon. Varsinkin Niina Alitalon karismaattinen instrumentti uhkaa varastaa huomion aina, kun musiikki soi.
Muista roolisuorituksista mainittakoon Asmo Saarisen ylikireä maisteri Särkkä, joka toi lavalle vauhtia. Arja Tammen Marjatta Waltarissa oli aitoa kodin lämpöä vähintään yhtä paljon kuin Emmi Ali-Yrkön Helena Hukassa femme fatalea.
Illan suurimmat naurut kirvoitti Ville Karvosen mainio roolisuoritus Kirsti Ortolan poikaystäväehdokkaana. Vertailukohdaksi tulee vääjäämättä mieleen Lasse Pöystin roolityö Usko Aamusena Rumassa Elsassa.
Tänä vuonna Somerniemellä laulettiin taustanauhan tahtiin, mikä tuntui pienen alkukankeuden jälkeen hyvältä ratkaisulta. Aiempina vuosina musiikissa on vaivannut piano- ja syntetisaattoripainotteisuus, mutta nyt kaiuttimiin saatiin kerrankin oikeita soittimia. Antti Hyvärisen ammattitaidolla sovittaman taustanauhan tahtiin somerniemeläisten on hyvä laulaa ja yleisön kuunnella.

Lue myös:  1985: Monari pullisteli lentopalloyleisöä