50 vuotta ja aika aloittaa jotain uutta!

0

Pari viikkoa sitten tarkistin passini ja etusivussa näin vahvistuksen asiasta, jota olin jo epäillytkin. Olin täyttänyt 50. Kun oli tällainen ”iso” syntymäpäivä vielä edessä, useampi ihminen kysyi minulta, koinko jonkinlaista keski-iän kriisiä. No, en oikeastaan. En kokenut yhtäkkiä tarpeelliseksi viettää iltojani yökerhoissa, eikä tarvinnut keksiä radikaalia uutta kampausta.

Mutta vaikka monet sanovat, että ikä on ”vaan numeroita”, kyllä minun täytyy myöntää, että tämä syntymäpäivä pisti minut miettimään. Vaikka kukaan ei tiedä, kuinka pitkä aikaa heillä on edessä, totuus on kuitenkin se, että viisikymppisenä olen hyvin todennäköisesti elänyt jo yli puolet omasta elämästäni.

Kysyin itseltäni, olinko omasta mielestäni käyttänyt ensimmäiset 50 vuottani niin kuin olisi pitänyt. Tämäkin on vaikea kysymys. Toisaalta on olemassa lukuisia päätöksiä menneisyydessäni, jotka tämän iän viisaudella ja tiedoilla tekisin täysin eri tavalla. Joskus ihmettelenkin, että miten olen joskus voinut tehdä niin huonoja päätöksiä. Toisaalta, ilman niitä virheitä ja erehdyksiä, minun elämäni olisi nyt täysin erilainen. Ja kuka tietää, olisiko se yhtään miellyttävämpi kuin nyt.

Ehkä se, mitä olen mietittänyt kaikista eniten, on mitä olisi hyvä tehdä tästä eteenpäin. En voinut kuvitella, kun muutin Suomeen 11 vuotta sitten, että hyvin koulutettuna ihmisenä täällä olisi niin vaikea löytää töitä. Kun on vielä runsaasti työaikaa jäljellä ennen eläkepäiviäni, nyt on aikaa miettiä, millaista työtä haluan kaikesta eniten tehdä ja onko se ylipäätään Suomessa minun taustallani mahdollista.

Paljon kysymyksiä on ilmassa ja välillä kaikki tuntuu olevan ihan sekaisin. Enkä ole ainut, jolla on reitti eteenpäin vähän hukassa. Kuulen tätä samaa terapiaistunnoissa hyvin usein.

Koulussa meille opetetaan Egyptin pääkaupunki ja koboltin kemiallinen merkki, mutta kukaan ei opeta meitä pohtimaan, mistä me pidämme, mitkä ovat meidän prioriteettimme elämässä ja mitä me haluamme ylipäätään saada elämän aikana aikaiseksi.

Tämän myllerryksen seassa on kuitenkin jotain selkeyttäkin. Päätin syntymäpäivänä pitää lupauksen, jonka tein 12-vuotiaana. Lapsena soitin pari vuotta trumpettia. Minun opettajani Lontoossa oli oikein miellyttävä eläkeiässä oleva herra nimeltään Horace Barker. En lapsena ymmärtänyt opettajan taustasta paljon, mutta olin kuullut hänen olevan oikein hyvä trumpetin soittaja.

Ehdin soittaa vain vajaa pari vuotta, kun hampaisiin piti laittaa raudat. Trumpetin soitto piti lopettaa toistaiseksi. Horace kertoi, että hänen mielestään minulla oli potentiaalia hyväksi soittajaksi ja pyysi minua lupaamaan, että aloittaisin soiton uudestaan, kun pääsen eroon raudoista. Lupasin.

Kesti melkein kolme vuotta ennen kuin sain raudat pois, mutta silloin hain heti uudestaan Horacen oppilaaksi. Silloin kuulin, että opettajani oli menehtynyt. Trumpetti jäi siihen.

Koko elämäni aikana minua on vaivannut se, että viimeinen kerta, kun näin Horacen, tein lupauksen, jota en ole pystynyt tai ehtinyt pitämään. Olen aina tiennyt, että joku päivä minun on se lupaus vielä pidettävä.

Ikä on toki vain numero. Mutta tämä numero oli sellainen, että se pisti minut miettimään. Meillä kaikilla rajallinen määrä aikaa – ja itse ainakin haluan miettiä, miten haluan käyttää sen ajan, jota on vielä jäljellä.

Monta kysymystä on vielä auki, mutta yksi vastaus on löytynyt. Nyt aion pitää lupaukseni ja aloitan uudestaan soittamaan trumpettia. Tiedän, ettei minusta orkesterisoittajaa ikinä tule, mutta kyllä minä jotain vielä opin.

Vielä tärkeämpää on se, että pidän pitkän ajan jälkeen lupauksestani kiinni. Kiitän Horacea siitä, että hän uskoi minuun ja sanoi sen vielä ääneen. Se muistuttaa kahdesta asiasta. Ensimmäinen on se, että yksi lause toisen rohkaisemiseen usein vaikuttaa todella pitkään. Toinen on se, että ikinä ei ole liian myöhäistä tehdä, mitä oikeasti haluaa elämässä tehdä.

Olen pyytänyt jo etukäteen anteeksi perheeltäni tulevasta metelistä. Toinen elämänvaihe on alkanut – ja trumpetin soitto alkaa nyt!

Jody Merelle