Erään naapuritalon olohuoneen seinällä olevaa mietelausetta ihmettelin kovasti ja se näyttää jääneen pysyvästi mieleeni. Siinä oli teksti ”Elämä on taistelua”. Varmasti oli niin, että siihen aikaan elämä maalla oli konkreettisestikin olemassaolon taistelua, joka edellytti kovaa ruumiillista työtä. Toisaalta tuohon lauseeseen liittyy suuri viisaus. Nimittäin se, että kaikki tavoittelemisen arvoinen ansaitaan siten, että siedetään siihen liittyvää epämukavaa ponnistelua eli taistelua.
Ajattelen, että jokaisella sen aikaisella pientilallisella oli unelmia esimerkiksi paremmasta elintasosta itselle ja erityisesti lapsilleen. He hyväksyivät riskit, jotka usein liittyivät sääolosuhteisiin, epävarmuuden, kohtuuttoman pitkät työpäivät ja silloin tällöin tapahtuneet epäonnistumiset. Heille elämän suunnan määrittävä kysymys oli: millaiseen taisteluun olet valmis? Heidän tiensä onnellisuuteen oli päällystetty käsilypsyllä, viiden herätyksillä ja lantakeoilla.
Heillä oli ymmärrys siitä, että elämä ilman taistelua on mahdotonta. Heidän onnensa oli seurausta ongelmien ratkomisesta ja ongelmia heillä todella oli riittävästi.
Myönnän, että olen silloin tällöin ollut ihastunut vain lopputulokseen. Halusin kiinteän vatsan, mutta en kuntosalikäyntejä. Halusin lopputuloksen, mutta en ollut valmis prosessiin. Työelämässä en ole aina halunnut taistella, mutta aina olen halunnut voiton. Elämässä mikään ei toimi tuolla tavalla.
Työpaikkojen arki koostuu nykyään paljolti tavoitteista, joita seurataan vähintäänkin kuukausittain. Tavoitteiden lisäksi työntekijöiden ja esimiesten pitäisi keskittyä kehittämään ja valmentamaan prosessia ja suoritusta, joilla tavoitteet saavutetaan. Kivuton elämä on tässäkin suhteessa mahdotonta.
Ylipäätään kannattaa sinnikkäästi ponnistella omien positiivisten ongelmien ratkaisemiseksi ja hyväksyä silloin tällöin tapahtuva epäonnistuminen. Tässä on mielestäni pienen ihmisen elämän tarkoitus tai ainakin osa siitä.
Otan yhden esimerkin menestyvästä urheilijasta, maalivahdista. Tinja-Riikka Korpela pelaa tällä hetkellä Evertonin maalivahtina. Hän kertoo prosessista muun muassa näin: ”Ei se toimi, että päättää yhden kesän tai vuoden vetää täysillä. Täytyy tehdä töitä vuodesta, viikosta ja päivästä toiseen. Ja kun aloituskokoonpanon paikan on saavuttanut, se täytyy ansaita aina uudelleen. Harjoittelun lisäksi se on sitä, että mietit, miten syöt ja juot, miten nukut ja lepäät.” Palava halu kehittyä ja taistella sekä sinnikkyys ovat olleet hänelle tie menestykseen.
Miten edellä kerrottu sitten sopii tämän hetkiseen yhteiskunnassa vallitsevaan trendiin, jossa yhteiskunta ottaa ja yhteiskunnan edellytetään ottavan vastuun yhä useammista yksilön, jopa varsin henkilökohtaisista, asioista? Huonosti, perin huonosti. Nimittäin, mitä enemmän suostumme ottamaan vastuuta omasta elämästämme, sitä lähempänä olemme myös ongelmiemme ratkaisua. Sitä kautta pystymme parantamaan elämäämme. Toisia ja yhteiskuntaa syyttämällä satuttaa vain itseään.
Loppuun lainaan Hjalmar Söderbergin viisaita sanoja ihmissuhteiden tärkeydestä, jotka toimivat vahvana kivijalkana elämän taistelussa. ”Ihminen haluaa olla rakastettu, sen puuttuessa ihailtu, sen puuttuessa pelätty, sen puuttuessa ylenkatsottu ja inhottu. Ihminen haluaa herättää toisissa jonkinlaisia tunteita. Sielu jäätyy tyhjiössä ja haluaa yhteyttä toisiin. Hinnalla millä hyvänsä.”
Aulis Kankare
yrittäjä