Elänkö kuin viimeistä päivää vai loppuelämäni ensimmäistä?

0

Minut toi perimmäisten kysymysten ääreen, kesken yhden kauneimmista kokemistani kukkaiskesistä, kahden lähipiirissä tapahtuneen nuoren menehtyminen. Mikään ei tunnu niin epäoikeudenmukaiselta, tapahtumana selittämättömältä ja pakahduttavan surun raatelevana turhaumana kuin nuoren elämän päättyminen. Vuosikymmeniä kirkkoherran tointa hoitanut hyvä ystäväni kertoi keskustellessamme, että lasta siunatessa on omakin usko Korkeimpaan kovimmassa testissä. ”Missä olit, ja mitä tärkeämpää Sinulla oli juuri sillä hetkellä, kun tämä lapsi olisi pitänyt pelastaa. Miksi?”

Näitä perimmäisiä kysymyksiä tuossa ruohoa leikatessa pohdiskellessani palautui mieleeni eräs valmennusrupeama 30 vuotta sitten Belgiassa. Meitä ympäri maailman tulleita ja testit läpäisseitä, tulevia tuloksellisen ajankäytön ja itsensä johtamisen valmentajia koulutettiin vastuulliseen tehtäväämme. Koko ajan oli pidettävä mielessä, että liikuimme oman asiantuntemuksemme luvin toisten ihmisten salatunkin elämän kentällä. ”Pistä asiat tärkeysjärjestykseen, tärkeimmät ja kiireellisimmät ensin” on banaaliakin banaalimpi neuvo, jos ihminen hakee tukea ahdistukseensa, hätäänsä ja vetoapua pois kuilun reunalta.

Eräs kokenut kouluttaja ja opettajamme kutsui meidät ”veret pysäyttävälle ja aivot räjäyttävälle” ajatuspolulle. Se hahmotti kerralla, minkälaisia ulottuvuuksia ja vastuita Aikasi on elämäsi iskulauseemme sisälsi.

Harmaakaapuinen hahmo saapuu luoksesi, ja ilmoittaa, että olet elämäsi loppusuoralla, ja aikaa on enää tasan kuukausi. Mitä teet shokista selvittyäsi? Unohdat kaiken turhan, kiireen. Unelmissasi on ollut pieni matka, on vielä aikaa sille. Suunnittelet miten vie tärkeät asiat loppuun, missä vaiheessa kerrot asian läheisillesi, työpaikalla ja niin edelleen. Järjestät asiat niin, että kaikki on valmista rajan toiselle puolen siirtymiseksi

Juuri kun olet saanut suunnitelmasi valmiiksi, hahmo ilmestyy jälleen. Hänellä on järkyttävä uutinen. Aikaa ei olekaan kuin tämä viikko, ja siitäkin on jo osa mennyt. Suunnitelma muuttuu täysin. Jäljelle jäävät vain ihmiset, läheiset. Haluat tehdä sovinnon vuosikausien mykkäkoulun jälkeen, haluat kerrot rakkaimmillesi, kuinka tärkeitä he ovat olleet. Kiittää vanhoja kadoksissakin olleita ystäviä niistä hetkistä, kun he ovat tehneet sinut onnelliseksi.

Hahmo ilmestyy jälleen, ja ilmoittaa, että aikaa on vain tämä päivä ja siitäkin suuri osa kulunut. Alistuneena keskityt siihen lähimpään, jonka kanssasi on – omaan itseesi. Haluat tehdä sovinnon itsesi kanssa, antaa anteeksi häpeääkin aiheuttaneet tapahtumat ja vajavaisuutesi. Palauttaa mieleen ne hetket, jotka ovat tehneet elämästäsi ainutlaatuisen ja elämisen arvoisen. Haet rauhan oman itsesi kanssa, ja olet sekä ”sujut” että valmis, kun hahmo saapuu noutamaan. Siinä hän tulee – kertoen pahoitellen, että kaikki on ollut karmeaa erehdystä! Sinun aikasi ei ole vielä tullut, vaan voit jatkaa elämääsi.

Mitä tällaisesta oppii? Palaako ihminen kiireen syyttämiseen, kun ei ole aikaa tärkeille haasteille ja ihmisille? Onko ihminen tämän koettuaan onnellinen siitä, että saa keskittyä kännykän hipelöintiin ja somettamiseen, vaikka myötätuntoa tarvitseva läheinen on vieressä? Sen, että tärkeimpiä ovat ihmiset. Kuittaako hän myönteisen palautteen ja toisen ihmisen rohkaisemisen väliuinpitämättömyydellä ”no, kerrankin sinne päin” vai aidolla yhteisellä onnistumisen ilolla?

Jos kahden nuoren, lapsen poismenolla joku suurempi merkitys on, niin ehkä sitä kuvaa tuo hyytävä ajatusleikki. Mikä on tärkeää ja mikä ei. On siis syytä elää sekä kuin viimeistä päivää että unelmoida ja suunnitella kuin loppuelämän ensimmäisenä päivänä. Ja tehdä lähimmäinen hyvälle tuulelle joka kerta kun siihen aiheen havaitsee. Kohdella ja kohdata toisia tässä ja nyt siten, kuten toivoo heidän itseään samassa tilanteessa kohtelevan ja sinut kohtaavan.

Juha Wiskari

yrittäjä