Melko erinomainen kuitenkin

0

Taitaa lääkitys olla kohdallaan, kun en enää niin usein menetä malttiani eikä korvieni välissä kohise kiihkeästi.

Vielä nelikymppisinä verenpaineeni sai nousemaan tappiin, kun heitti ärsyttävän ja tietämättömän kommentin. Yksi oli: ”Taitaa olla se aika kuukaudesta, kun rouva niin kovin kiihtyy.”

Se ärsytti siksi, ettei sen sanoja ymmärrä naisen hormoneista mitään. Se oli heitto, jonka toitottajaa piti valistaa, että välttämättä tuo tiputteluaika ei ollut lainkaan se ajankohta, jolloin naaras on äreimmillään. Nainen kun vaan on kimurantti olento.

Toisaalta kyllähän hormonit meitä vievät. Niillä peijakkailla on tarkoituksensa ihmiselämässä, jotta kroppa toimii, lisäännymme ja elämme. Hienosti vartalo kaikkine rakenteineen ja eritteineen, himoine ja taantumineen on kokoon pykätty.

Nykyään minä yritän ymmärtää. Jos joku on erityisen ikävä ihminen eikä ole aikeissakaan kuunnella järkipuhetta, niin otaksun sen johtuvan jostain harmituksesta, jota hänelle on lähiaikoina tapahtunut. Ehkä lehti ei aamulla ollut postilaatikossa. Tai jos kahvi oli loppunut tai kerma klönteissä. Tai jos puoliso ei töihin lähtiessä muistanut antaa suukkoa tai pusu oli unohtunut itseltä suikkaamatta.

Tai jos edellä ajava oli työmatkalla körötellyt liian hitaasti tai takana tulija liimautunut peräpuskuriin kiinni. Tai jos hurjastelija oli ohitellut liian railakkaasti, vaikka nopeusrajoitukset viestittivät aivan toista ajotahtia.

Tai jos hiukset taipuivat vasemmalle, kun kiharoiden piti juuri tänä nimenomaisena aamuna kaartua kaakkoon. Tai jos tyyny oli muhkurainen, lakana hiostuttanut ja peitto pudonnut. Unettomuus väsytti ja äreytti.

Sukka oli makkaralla, vääränvärinen ja toisessa jalassa. Tai jos vastaantulija oli katsonut omituisesti ja nyt mietitytti, mitä se sillä tarkoitti.

Harmituksen syitä on vaikka hur mycket . Koskaan ei voi tietää, mistä mikäkin ihan oikeasti johtuu, vai johtuuko mistään tietystä syystä lainkaan. Jos vaan on jo syntymästään sen luonteinen ihmispolo.

Vai lieneekö ikä tehnyt tehtävänsä, etteivät verisuonet soi Rammsteinia? Hormonit ovat päättäneet hiljentää tahtia. On tasaantunut, taantunut. Onko sitä ollenkaan olemassa?

Enää ei tarvitse sanoa viimeistä sanaa eikä todistaa koko kansalle, että on oikeassa. Riittää, kun itse tietää sen. Katselee, kallistaa hieman päätä puolelta toiselle ja nyökyttelee: ”Ymmärrän”. Antaa kiihtyneen hypähdellä tasajalkaa kasvot punaisina. Hykertelee, että pompi ja huuda sinä siinä vaan. Minä olen oikeassa. Ja jos en ole aivan täydellinen, niin melko erinomainen kuitenkin.

Merja Ryhtä

toimittaja