Rapu-rapu-rallaa

0

Kirjoitin vuonna 1996 Someron Jouluun jutun liikenneneuvos Tauno Korvenojasta. Ensimmäisen oman autonsa Korvenoja hankki 1930-luvun alussa. Auto oli vuosimallia 1927. Muutettuaan henkilöauton pakettiautoksi hän ryhtyi kuljettamaan sillä tavaroita Helsinkiin. Osti pikkuvasikoita, voita, omenia ja mitä milloinkin. Kerran eräs pikkupoika tarjosi rapuja ostettavaksi.

– Lähdin pojan kanssa Kyynäränkulmalle Tammelaan. Tuli muutama poika auton viereen rapukorinsa kanssa ja maksoin ravuista 50 penniä kappaleelta. Mutta kun poikia tuli lepikosta aina vaan lisää ja lisää, niin minä pudotin hinnan 20 penniin. Lähtiessäni kohti Helsinkiä minulla oli kuormassa noin 10 000 rapua. Myin ne eräälle tukkuostajalle ja sain 1,70 markkaa kappaleelta. Kyllä se oli tämä rapukauppa, minkä ansiosta liiketoimintani lähti alkuun, vakuutti Tauno Korvenoja.

Someronjoessa eli Paimionjoen vesistössä oli jonkin verran rapuja jo 1700-luvulla ja varmaan aikaisemminkin. Ilmeisesti rapuja oli myös paikkakunnan muissa vesistöissä, vaikka niistä ei ole mainintaa. Maisteri B. Söderströmin Somero-lehdessä julkaistussa kirjoituksessa vuodelta 1936 mainitaan, että ennen vuosina 1909–1911 raivonnutta suurta rapuruttoa oli Someron vesistöissä tavattoman voimakas rapukanta. Ilman suurempia vaikeuksia saattoi silloin nostaa illassa tuhat rapua. Rutto teki siitä selvää jälkeä, eikä moneen vuoteen nähty yhtään rapua.

Rapuruton jälkeen paikkakunnan vesistöihin tuotiin 1910-luvulla uusia ravunpoikasia muilta seuduilta ja vähitellen rapukanta alkoi jälleen elpyä. Uusi rapurutto levisi parikymmentä vuotta myöhemmin ja hävitti rapukannan jälleen melkein kokonaan. Maisteri Söderström istutti jo vuonna 1935 noin 2 000 alamittaista rapua Hirsjärven vesistöihin.

Myös minun liiketoimintani alkoi (ja loppui) rapubisneksellä 1950–1960-lukujen taitteessa. Ruusunlehden pariskunta Pusulasta osti rapuja ja välitti niitä edelleen Helsinkiin. Polkupyörän takatelineellä vein monet pärekorilliset rapuja Hyönölään. Siihen aikaan ravun piti olla vähintään 10 sentin mittainen otsapiikistä pyrstön uloimpaan osaan. Ruusunlehden rouva oli erityisen tarkka tämän suhteen ja hänellä oli puukapula, jolla hän tarkisti mitan. Kyllä hän alamittaisenkin otti, mutta ei maksanut siitä mitään.

Meitä oli sillä kyläkulmalla neljä tai viisi poikaa, jotka pyydystivät rapuja kunnon merroilla, eikä millään lippo tai keppi-haavi -systeemeillä. Hyviä kaksinieluisia makaavia vieterimertoja sai vain Helsingin Skohasta. Alkukesästä kävimme niitä porukalla ostamassa ja samalla kaupungilla hurvittelemassa. Erityisesti on jäänyt mieleeni reissu, kun ostin mertojen lisäksi viiden kilon kuulan, jota kannoin mukanani niin Korkeasaaressa kuin Linnanmäellä. Seuraavana kesänä voitin alle 14-vuotiaiden sarjassa kuulantyönnössä kunnan mestaruuden.

Ravustus alkoi keskiyöllä heinäkuun 20. tai 21. päivä. Yöt kuljimme rapumertoja kokemassa ja aamupäivät nukuimme. Usein toki joutui kankimieheksi ohrapellolle tai vasikankarsinaa tyhjentämään. Illansuussa piti hankkia ravunsyötit. Katseltiin, jos kanalassa oli vanhoja huonojalkaisia kanoja tai sitten turvauduttiin katiskaan. Särki ja lahna olivat hyviä syöttejä, mutta ahven ja hauki huonoja. Kissanliha oli parasta ravunsyöttiä, mutta se jäi meiltä kokeilematta.

Parhaat muistot noilta vuosilta ovat aamuyön hetket, kun märkänä ja väsyneenä kiipesi vinttikamarin sänkyyn vanhan rekivällyn alle nukkumaan. Niin makeita unia en ole sen koomin kokenut. Mutta rapubisnes loppui muutamassa vuodessa. Tuli jälleen rapurutto, ja sen jälkeen jokirapukanta ei enää toipunut.

Manu Kärki

kotiseutumies