Nuoremmalle sukupolvelle kerrottakoon, että vekseli oli oman aikansa pikavippi. Sitä ei anottu kännykällä, eikä luottoyhtiöltä netin kautta, vaan se piti käydä pankin konttorissa ihan henkilökohtaisesti takaajan kanssa anomassa. Tarinoissa kerrotaan, että pankkiin mentiin lakki kourassa ja nöyrällä mielellä, mutta se oli liioittelua.
Vekseliluotossa oli kolme osapuolta. Oli luottoa anonut päävelallinen, joka sai rahat taskuunsa. Toisena osapuolena oli takaaja, joka joutui maksamaan velan siinä tapauksessa, että vekselin ottaja ei sitä tehnyt. Ja kolmantena oli rahat lainannut pankki, jolla oli oikeus periä saatavansa kummalta tahansa. Pankin oli protestoitava vekseli viimeistään toisena arkipäivänä sen erääntymisen jälkeen tai se menetti oikeutensa periä saatava takaajalta.
Vekseliluottoon turvautuminen koettiin usein kiusallisena ja vähän hävettävänä tapahtumana. Varsinkin ensimmäisen vekselin tekeminen oli vaikeinta, mutta kun oli alkuun päästy, niin seuraavien kohdalla se kävi jo helpommin. Joillekin siitä tuli jopa elämäntapa. Sanottiin, että aika kului suorastaan lentämällä, kun odotti seuraavan vekselin eräpäivää.
Yleensä vekseli tehtiin kolmeksi kuukaudeksi, mutta se voi olla myös kaksi viikkoa tai puoli vuotta. Ei ollut mitenkään harvinaista, että samalla henkilöllä oli samaan aikaan useita vekseleitä. Eikä sekään tavatonta, että vekseli piti uudistaa entistä suurempana, että sai korot ja kulut maksettua.
Vekseli oli kätevä rahoitusmuoto, kun tarvittiin nopeasti rahaa. Lainapapereiden käsittelyssä kului aikaa useita päiviä ja kiinnitysvakuuksia haettaessa vielä pitempään. Tuttu ja tunnollinen asiakas sai rahat pankista heti. Usein hänellä oli jo valmis vekselilomake taskussaan ja siinä emännän tai naapurin nimi pitkittäin ja poikittain.
Kylien sekatavarakaupoille vekseli oli hyvä keino kaupan tekoon. Kauppias takasi isännän vekselin, jolla ostettiin siemeniä ja apulantaa. Syksyllä vekseli maksettiin pois viljatilistä. Kone- ja autokaupoissa oli sama juttu.
Pelloilla ja maanteillä liikkui 1970 ja 1980 –luvulla lukematon määrä vekselivetoisia autoja ja traktoreita. Viinavekseleillä oli oma asiakaskuntansa ja se tehtiin yleensä pariksi viikoksi suurimpaan hätään. Sadanviidenkymmenen markan vekselistä jäi vajaa satanen käteen, ja sillä pääsi kerran taksilla viinakauppaan hakemaan pari pulloa pöytäviinaa.
Vekseliluotossa korot ja kulut vähennettiin heti päältä pois. Jos otti esimerkiksi 1000 markan vekselin, niin siitä vähennettiin toimitusmaksu, luotonvarausprovisio, leimavero ja korko. Käteen jäi vajaa 800 markkaa. Koron osuus oli vain muutama kymppi, mutta muut kulut kymmenkertaiset, joten todellinen vuosikorko oli satoja prosentteja.
Vekseliluotto oli pankille erittäin tuottoisa rahoitusmuoto, mutta niiden käsittely vaati paljon työvoimaa. Vekseleistä luovuttiin siinä vaiheessa, kun pankit ryhtyivät karsimaan henkilökuntaansa ja tavallisia asiakkaita, jotka toivat vain hiekkaa kengänpohjissaan pankin lattialle. Pikavippiyhtiöt valloittivat nopeasti avautuvat markkinat.
Manu Kärki
kotiseutuneuvos