Konsertin ohjelmisto oli sommiteltu kamarioopperani Valon äänen ympärille. Muusikkokaverini soittivat. Keikan jälkeen syötiin pizzaa sakastissa.
Tänä syksynä elämässäni on jälleen sävellyskonsertin aika. Tuntuu, että seitsemässä vuodessa itse kunkin nurkkiin kerääntyy jos jonkinmoista roinaa. Toiset jättävät ne kypsymään komeroon vielä toiseksi seitsemäksi vuodeksi, toiset vievät ne roskiin, toiset kierrätykseen. Sävellyskonsertti on omanlaistaan siivoamista. Siinä tehtyjä töitä paketoidaan, katsotaan mitä tulikaan kirjoittaneeksi ja päästetään kenties irti.
Tällä kertaa vien musiikkini Kallion kirkkoon Helsingissä. Konsertin varhaisin teos on edellisen sävellyskonserttini ajoilta. Uusin, konsertin ainoa kantaesitys, valmistui tuskan ja hien siivittämänä viime viikolla. Osa konsertissa kuultavista teoksista on jatkanut itsenäistä elämäänsä näinä vuosina. Osa kuullaan nyt toista kertaa, osa ehkä viimeisen kerran. Sekin on elämää; kaikki sävellykset eivät ole hittejä, eikä jokainen keittiön muovirasia voi mullistaa keittäjän elämää.
Säveltäjä Hannu Pohjannoro totesi joskus, että hänelle sävellykset ovat merkkejä polun varrella. Se onkin hyvä näkökulma.
Samanlaisia merkkejä löytyy itse kunkin elämästä, olipa sitten säveltäjä tai ei. Niitä on hyvä lisäillä polun varrelle säännöllisin väliajoin. Sillä tavoin pysyy paremmin kärryillä ajankulusta ja siitä, mistä ilmansuunnasta onkaan elämänsä nykyhetkeen saapunut. Merkkien avulla voi suunnistaa myös taaksepäin ja ottaa tarvittaessa kokonaan uuden suunnan.
Sekin on elämää.
Markus Virtanen
säveltäjä