Kolmen ja puolen vuoden ikäisenä yli 20 vuotta sitten Somerolle muutti poika, jonka etunimi oli Sergei ja sukunimi Viipurin lähistöllä asuneen äidin mukaisesti Pavlov . Elämä muuttui, kun Ukrainasta kotoisin oleva äiti tapasi suomalaisen miehen, josta tuli pojan isäpuoli. Perhe muutti yhdessä Somerolle.
Syntymänimellään poikaa ei Somerolla tuntenut kukaan. Hän oli Jyrki Aaltonen , joka lähti peruskoulun jälkeen opiskelemaan. Nyt hän on 25-vuotias ja nimeltään Sergei Pavlov, ja työskentelee pääasiallisesti kaupallisten valokuvaajien avustajana sekä ohella myös valokuvauksen ja erityisesti valaisun opettajana. Hän myös opiskelee edelleen.
Mitä olet tehnyt sen jälkeen, kun muutit pois Somerolta?
– Peruskoulun jälkeen opiskelin valokuvausta kaksi vuotta Muurlan Opistossa, jonka jälkeen aloin työskennellä muutaman valokuvaajan avustajana. 20-vuotiaana aloitin työt oppisopimuksella mainosvalokuvausta tekevässä tuotantoyhtiössä.
– Oppisopimuksen jälkeen olin kaksi vuotta freelancer-yrittäjänä. Toimenkuvaani kuului valokuvaajien avustaminen kuvauksissa, sekä teknisesti että tuotannollisesti. Lisäksi työskentelen paljon valokuvauksen opettajana, Muurlassa, Voionmaan opistossa, Helsingin Evankelisessa opistossa ja Helsinki Desingn Schoolissa.
Milloin kiinnostuit alasta ja mistä se lähti?
– Kiinnostuin valokuvauksesta yhdeksännellä luokalla. Yksinkertaisesti siitä syystä, että pidin kauniista kuvista. Esteettisten asioiden läsnäolo tai katsominen toivat minulle tietynlaista rauhaa ja tyytyväisyyttä. Aluksi kyse oli pelkästä estetiikasta, ja lähinnä minua kiinnostivat klassisen kauniit asiat, kuten vesipisarat tai jäähiutaleet läheltä.
– Myöhemmin estetiikan rinnalle tuli sisältö, joka on yhtä oleellinen osa valokuvausta kuin estetiikka. Aloin ymmärtää, että valokuvauksen avulla, nimenomaan valokuvaajana, minulla on muihin ihmisiin verrattuna erilainen asema, mahdollisuus päästä moniin paikkoihin, tilanteisiin, koteihin, tapahtumiin. Olen työni puolesta päätynyt matkustamaan Ruotsiin, Norjaan, Viroon, Puolaan, Saksaan, Hollantiin, Ranskaan, Italiaan, Englantiin, Islantiin, Tanskaan, Burkina Fasoon ja Intiaan.
– Olen päässyt kokemaan uskomattomia paikkoja, kuten laaksoon Walesissa, jossa noin 40 modernia hippiä asuu edelleen jurtissa, tiipiissä ja rakentamissaan savimajoissa.
– Viimeksi olin noin 1,5 kuukautta Intiassa. Kyseessä oli työmatka, mutta menin sinne myös omien kiinnostusteni pohjalta. Minulla ei ole rajaa työn ja vapaa-ajan välillä, kaikki on intohimoperusteista.
– Vaikka olin hyvin innostunut valokuvauksesta nuorena, en olisi päässyt edes alkuun ilman Vilhelmiina Halisen , silloisen opettajani ja nykyisen ystäväni apua. Pelästyin kansanopiston korkeita lukukausimaksuja ja ajattelin, ettei minulla voi olla ikinä varaa sellaiseen. Vilhelmiina otti minua niskasta ja sanoi: “Nyt on jätkä korkea aika tajuta, että raha on roskaa, roska on paskaa ja paska ei tästä yhteiskunnasta lopu koskaan. Nyt haet sinne kouluun!” Vilhelmiina vei minut autollaan tutustumaan ja haastatteluun. Pääsin kouluun ja rahoituskin järjestyi. Kiitos Vilhelmiina! Tässä on mielestäni hyvä esimerkki monelle opettajalle, vaihtoehtoisesta tavasta toimia ja kannustaa.
Mitä pidät tärkeimpänä työssäsi?
– Valokuvauksessa se on ehdottomasti sisältö. En sano, että omissa kuvissa olisi aina sisältöä, koska sitä on vaikea luoda hyvin. Sitä on myös vaikea määrittää. Minulle hyvän kuvan sisältö on sitä, että kuvassa tai kuvasarjassa on jotain primitiivistä tunnetta, henkeä, relevanttiutta, jotain joka laittaa katsojan miettimään ja samaistumaan, ja ehkä sen tunnetilan kautta muuttamaan jotain käsitystä tai suhtautumista itsestään tai muista. Olen kuvannut paljon kuvia, joiden tarkoitus on miellyttää esteettisesti, mutta koen, että elämme tällä hetkellä tunteellisesti liian sulkeutuneesti. Maailmassa pitäisi nähdä valokuvia, jotka koskettavat ihmisiä tunteellisesti ja saavat heidät olemaan avoimempia toisilleen.
Mitä valon käyttö merkitsee sinulle valokuvauksessa?
– Minulle valo ja sen käyttö on aina ollut tietynlainen obsessio. Suurin ristiriita on, että valaisu voi olla älyttömän helppoa tai älyttömän vaikeaa samaan aikaan. Studiomaisissa olosuhteissa pyrin tietyissä rajoissa täydellisyyteen. Itselleni kuitenkin kovin tärkeää on jättää myös sattumalle varaa. Sattumassa ja vahingossa on mielestäni prosessina tietynlaista kauneutta ja helppoutta. Mieluiten olen vaalean paperitaustan ja ihmisen kanssa ulkona, kuin että rakennan ja hion valoa studiossa tuntikausia ennen kuin ihminen tulee sinne.
Minkälaisia tavoitteita sinulla on?
– Moniakin, mutta yritän ajatella niin, että on myös täysin ok, jos ne eivät toteudu tai vaihtuvat täysin. Omassa työssäni on tärkeää olla impulsiivinen ja uskaltaa innostua, hullaantua ja myös epäonnistua. En kehity, ellen uskalla yrittää onnistumista tai antaa itseni myös epäonnistua. Tuntuu, että omat tavoitteet vaihtuvat vuosittain, mikä ei ole lainkaan huono asia.
– Ehkä suurin tavoitteeni on vaikuttaa valokuvausalaan joko opettajana tai tekijänä niin, että maailmasta tulisi hyväntuulisempi ja turvallisempi kaikille ihmisille, vaikka vain luomalla sellaisen tilan luokkaan, jossa opetan. En tiedä, voiko valokuvauksen kokea isommassa mittakaavassa näin, mutta olisi mukava yrittää selvittää sitä.
Missä näet itsesi 10 vuoden päästä?
– Näen itseni työskentelemässä valokuvauksen opettajana, siihen tähtään. Nautin saadessani auttaa ihmisiä oman osaamiseni avulla. Koen, että se on terve tapa suhtautua valokuvaukseen. Silloin kaikki ei ole riippuvaista minusta, vaan minun on opeteltava ja ymmärrettävä moderneja näkökulmia ja teknisiä ratkaisuja muuttuvassa maailmassa, jotta voin tehdä työni hyvin, eli auttaa muita eteenpäin heidän oman luovuutensa kanssa.Toivon, ettei minusta ikinä tulisi vanhaa ja katkeraa kamera-setää!
Mikä sai sinut vaihtamaan nimeäsi?
– Somerolla koulussa koin venäläisten juurieni (eli DNA:n) takia paljon ulkopuolisuutta ja syrjintää, joka oli hyvin ahdistavaa. Se, mitä kautta olin maailmaan päätynyt, oli minulle pitkään häpeä. Yritin aina salata tai piilottaa toisen nimeni, joka oli Sergei, tai syntymäpaikkani, joka oli Viipuri.
– Peruskoulun jälkeen poissa Somerolta kohtasin vuosien kuluessa tietysti uusia ihmisiä ja uusia ystäviä. Yllätyksekseni he olivat aina todella kiinnostuneita ja kannustavia sitä kohtaan, etten ollut geneettisesti suomalainen.
– Ystäväni alkoivat kutsua minua yhä enemmän ja enemmän Sergeiksi, sillä heidän mielestään se nimi sopi minulle paremmin. Kysyin eräältä arvostetulta ja ansioituneelta galleristilta, mitä mieltä hän syntymänimeni ottamisesta käyttöön. Hän kehui nimeä ja vastasi, että ehdottomasti. Se jäisi työnkin puolesta helpommin ihmisten mieleen.
– Nykyään on sattunut monia hauskoja, jopa kiusallisia tilanteita, joissa joku vanha tuttava huutaa kaukaa: “Jyrki! Jyrki!”. Ystävä, joka on seurassani ja joka ei tunne minua kyseiseltä ajalta, on hämmentynyt silloin pahemman kerran.
– Valokuvauksissa työskennellessä olen kohdannut monesti sen, että kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää. Kuten ei ratkaise mitään sekään, mistä joku on kotoisin. Mistä tahansa ihminen on kotoisin, hän on aina ihminen. Vain ihminen itse voi määrittää sen, kuka hän on ja mistä hän tulee.
