Merkitäänkö sienimetsä työaikaseurantaan?

0

Helsingin Sanomat kirjoitti 27.9. jutun niin kutsutusta esteettisestä ja uushenkisestä työstä. Tutkija Mira Karjalainen on lanseerannut käsitteet kuvaamaan työajan ulkopuolella tehtäviä, ainakin näennäisesti vapaaehtoisia asioita, jotka kuitenkin tähtäävät joko työtehon parantamiseen, uralla etenemiseen tai muuten vain oman ”henkilöbrändin” ylläpitämiseen. Esimerkiksi meditoiminen tai lenkkeily nähdään tärkeänä ensisijaisesti siksi, että ne auttavat jaksamaan töissä. Osa esteettisestä työstä, kuten meikkaaminen tai ”oikeanlaisten” vaatteiden valitseminen voi myös olla joko kirjoittamaton tai ääneen lausuttu sääntö, jotta työpaikalle on ylipäätään tulemista. Työajaksi näiden asioiden tekemistä ei kuitenkaan lasketa.

Teen itse viestintä- ja asiantuntijatyötä ympäristöjärjestössä. Olen hakeutunut alalle, koska olen niin kutsuttu puunhalaaja ja viherhippi, ja näin ollen luonnonsuojeluun liittyvät työasiani ovat helposti myös vapaa-ajan asioitani. Omia arvoja vastaava työ on valtava etuoikeus, mutta välillä työn läpitunkevuus muussa elämässä kieltämättä riepoo.

Hiljattain toteutimme ystäväni kanssa torstaiaamupäivään ajoittuneen sieniretken. Retken suunnittelu alkoi, kerrottakoon se suoraan, lintsaamisnäkökulmasta. ”Lintsataan töistä ja mennään sienestämään” kuulosti paheelliselta, mutta myös huvittavan tervehenkiseltä (viisitoista vuotta aikaisemmin olimme saman ystävän kanssa lintsanneet lukiossa ruotsin tunnilta mennäksemme keskellä päivää baariin). Visioimme metsän siimeksessä vastaanotettuja työpuheluita, joiden taustalla toinen meistä yrittäisi luoda hämäykseksi ”toimistomaista äänimaisemaa”.

Minulle tuli kuitenkin jo pelkästä lintsaamisen suunnittelusta niin huono omatunto, että kehystin reissun dekadentin hupsuttelun sijaan ”saldovapaaksi” ja ”työtehon ylläpitämiseksi”. Että onhan tässä ylityötunteja kertynyt ja iltapäivällä sitten raitisilmapäissään kirjoitellaan tiedotteita ja hiotaan some-strategioita niin että suhina käy. Lopulta en siis pystynyt olemaan metsässä vain ollakseni metsässä, vaan olin siellä parantamassa tehokkuuttani.

Kenelle minä siellä sammalmättäällä goretex-pöksyissäni todistelin, ja mitä?

Työn rajojen hämärtyminen näkyy myös työminän ja siviiliminän sekoittumisena. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että työntekijän persoonasta halutaan nähdä työpaikalla tuottavuutta ja tehokkuutta parantavia ominaisuuksia, kuten iloisuutta ja energisyyttä. Mutta entäpä yksityiselämään väistämättä kuuluvat vaikeammat asiat, kuten surut, huolet ja epävarmuudet? Voimmeko sanoa työpaikalla ääneen, tai edes pään sisällä itsellemme, että tänään tehdään suosiolla puoliteholla, koska yksityiselämän asiat vievät aivoista liikaa kaistaa?

Omalla työpaikallani huolien jakamiseen, rauhoittumiseen ja näihin kevytmielisiin metsäretkiin jopa aktiivisesti kannustetaan (valtava etuoikeus sekin). Silti ne tuntuvat jotenkin epämääräisellä tavalla väärältä. Väitänkin, ettei vika ole välttämättä yksittäisissä työpaikoissa tai työyhteisöissä, vaan koko työelämän ja kenties koko yhteiskunnan rakenteissa. Ne ovat istuttaneet minunkin sisälleni työajoista piittaamattoman, ilottoman painostajan. Säännöllisellä metsäretkeilyllä tätä sisäistä painostajaa onneksi pystynee pikkuhiljaa kuihduttamaan.

Anna Klemelä

viestintäkoordinaattori

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here