Kyllikki Heinolta ilmestyi 1973 lapsipsykologinen romaani Minulla ei ketään. Kyllikki Heino? Salanimen takaa paljastui painosten kuningatar Anni Polva (oik. Polviander, o.s. Heinonen 1915-2003). Hän on kertonut, että turvautui salanimeen, sillä hän ei halunnut pettää tuttuun ja turvalliseen ajanviete-Anniin tottuneita lukijoitaan.
Anni Polva oli lukijoiden suosikki, mutta tiedostavalla ja osallistuvalla 1970-luvulla hänen rakkausromaaninsa olivat myrkkyä kriitikoille. Minulla ei ketään sai kuitenkin hyvät arvostelut. Ilmeisesti salanimi auttoi asiaa, sillä nyt ennakkoluulot eivät ohjanneet lukutapaa.
Minulla ei ketään kertoo herkkävaistoisesta Pekka-pojasta ja hänen yksinhuoltajaäidistään Pirkosta. Kaiketi Pekkaa kutsuttaisiin nykyisin erityisherkäksi, sillä Eino Leinon Tumman tavoin hän näkee kauhut kaikkialla. Hän pelkää hirviöitä ja pimeää. Häntä kiusataan, sillä hänen äitinsä on kylän yleinen nainen: ”Ne sanovat, että hänellä oli sata isää eikä yhtään isää ja että hänen äitinsä on koko kylän Pirkko.”
Pekka pohtii Jumalan olemusta, taivasta ja kuolemaa. Opettajan opetuksia näistä asioista hänen on vaikeaa ymmärtää, sillä hänen oma todellisuutensa on aivan toisenlainen: ”Kerran me saamme valkeat siivet, opettaja oli selittänyt – ja hopeiset harput ja torvet, sillä häneltä me olemme kaiken saaneet. Pekka sulki silmänsä ja mietti. Kaiken lahjaksi? Hän ei ainakaan ollut saanut Luojalta mitään, koska housutkin oli äidiltä ja puukko Jussilan rengiltä, mutta kyllä hän silti kiittäisi, jos saisi torven. – Jos saan valita niin harppua en kyllä ota, hän päätti. – Se on vaan sellaista hipsuttamista. Toista on kun palokuntalaiset puhaltavat posket pullollaan.”
Anni Polva ei kuvannut rakkausromaaneissaan seksiä. Halauksia ja suukkoja pitemmälle ei menty. Enintään jonkin kommelluksen vuoksi mies saattoi esiintyä alushoususillaan ja nainen yöpaidassa, mutta siinäpä se olikin. Polva on perustellut ratkaisuaan sillä, että seksistä menee mielenkiintoisuus, jos sitä kuvataan liian avoimesti.
Minulla ei ketään tekee poikkeuksen. Naisen seksuaalista halua kuvataan tarkasti, ja syy Pirkon elämäntapaan saa suoraviivaisen ilmiasun: ”Isännät tulivat harjulle, koska emännät eivät kyenneet antamaan, ja antoihan hän eikä ottanut.”
Romaanin hallitseva kerrontakeino on henkilöstä toiseen liukuva eläytymisesitys. Pirkon luona vieraileva Anttilan isäntä luokittelee oitis pojan mieleltään järkkyneeksi: ”Mikähän sitä vaivasi kun se siristeli silmiään ja tuijotti häntä kuin kaistapäinen, vaikka kaistapäinenhän se olikin, kyllä sen koko kylä tiesi. Samanlainen oli kuin isänsä, mikä lie ollut tähtitaivaanmaalaaja, joka oli eksynyt kylään kokonaiseksi vuodeksi.”
Pirkko-äiti rakastaa poikaansa ja osoittaa tälle hellyyttä, mutta toisin on miesystävien laita. Pekka saa kissanpennun, mutta äidin miesystävä potkaisee sitä. Pekan suru on syvä: ”Se lähti pois eikä tule koskaan takaisin, ja se on sinun syysi. Se meni kivenkoloon kuolemaan, eikä minulla ole enää ketään.” Pekka saa kaverikseen kiusatun koiran, mutta se tapetaan. Teoksen loppu jää avoimeksi: äiti lähtee etsimään kadonnutta poikaansa.
Olen Koonnut Mirja Honkasen kanssa Anni Polvan elämästä ja kirjailijaprofiilista esityksen, jossa kuuluu niin kirjailijan kuin hänen henkikökohtainen äänensä. Se tullaan näkemään tuonnempana.
Eija Komu
filosofian tohtori,
kirjallisuudentutkija ja kriitikko