Opintien ankea alku

0

Sanotaan, että aika kultaa muistot. Omien kansakoulumuistojeni kultaantumista olen odottanut jo yli 60 vuotta, mutta edelleen ne ovat aika ikäviä.

Ensimmäinen kansakouluun liittyvä muistoni on se, kun minulle ostettiin polkupyörä koulumatkaani varten. Pyörän hankinta tapahtui keväällä, mutta juhannukseen mennessä en ollut edes koskenut mokomaan polkurattaaseen.

Heinäkuussa vanhempani hermostuivat ja keksivät luvata, että lähdemme Helsingin Korkeasaareen, jos oppisin ajamaan pyörällä. Oppiminen tapahtui samana päivänä, ainakin välttävästi.

Siihen aikaan 1950-luvulla ei ollut esikoulua, eikä kouluun tutustumisia. Ensimmäisen koulupäivän aamuna äiti oli saattamassa minua ensimmäisen ja viimeisen kerran koululle. Matkaa oli neljä kilometriä, josta puolet huononpuoleista kärrytietä ja toinen puoli Somero–Helsinki -maantietä. Äiti muisteli vuosikymmeniä myöhemmin, miten kauhuissaan hän katseli holtitonta pyörällä ajamistani tien laidasta toiseen. Kertaakaan en auton alle jäänyt, eikä koulumatkoista jäänyt mitään ikäviä muistoja, oikeastaan ne olivat päivän mukavinta aikaa.

Ensimmäisen ja toisen luokan opettajana oli Oili Keihäs . Hän oli kokenut ja pätevä opettaja, joka teki parhaansa opetuksessaan. Mutta kolmannella ja neljännellä luokalla putosin kokonaan kärryiltä. Jälkeenpäin yritin keksiä armeliaita tekosyitä huonoihin arvosanoihini.

Suuri luokkakoko ja opettajien vaihtuminen jopa kesken lukukauden vaikuttivat hyviltä syiltä, mutta eivät ne selittäneet, miksi suurin osa luokan muista oppilaista pärjäsi ihan hyvin.

Lukihäiriökin oli siihen aikaan täysin tuntematon vaiva ja se diagnosoitiin samaan ryhmään kuin kaikki oppimattomuuden syyt; laiskuuteen ja kovaan päähän. Paljon kiinnostavampaa kuin koulunkäynti oli kalastaminen, ravustaminen ja piisaminpyynti. Koulukirjojen asemasta kannoin repussani kerran kuukaudessa kirjastosta viiden kilon painoisen Maailman eläinkuvaston .

Sitten tapahtui tämä tunnettu arvon kieltäminen. Jos ei opi eikä osaa, niin uskottelee itselleen, ettei sellaista tietoa tarvitse. Konkreettisimmin tämä tapahtui äidinkielen kohdalla, eikä minulla ole vieläkään mitään käsitystä siitä, mitä ovat vokaalit ja konsonantit, substantiivit ja possessiivipronominit. Olisi niiden oppimisesta joskus apua ollut, mutta periaatteistaan ei sovi tinkiä.

Kaikkein pahinta koulussa oli kuitenkin ruokailu. Vieläkin näen sieluni silmin, miten kaksi järjestäjää kantoi keittolasta ämpärillisen makaronivelliä luokkaan.

Pulpetista otettiin esille ruokaliina ja eväsvoileivät ja opettaja jakoi suuren suurella kauhalla velliä lautaselle. Velli oli tehty pastöroimattomasta maidosta ja pintaan nousi keltaisia rasvakokkareita ja muita lönttejä. Lautanen oli syötävä aina tyhjäksi, vaikka tuskanhiki tippui otsalta ja ruokatunti uhkasi loppua. Ei ruoka varmaan huonoa ollut, mutta minä söinkin silmilläni. Eikä pakkosyöttämisestä mitään hyötyä ollut, sillä olin vielä neljännellä luokalla joukon pienin.

Tällaisia koulumuistoja tuli mieleeni, kun otin kirjahyllystä esiin 20 vuotta sitten toimittamani kirjan Somerniemen kansakoulujen historia. Syy sen esille ottamiseen johtui siitä, että näinä päivinä ilmestyy Leeni Tiirakarin kirja Someron kansakouluista. Somerolla kansakouluja oli 20, joten Leenin urakka oli moninkertainen minun kuuden koulun historiaan verrattuna. Nyt kaikkien koulujen historiat ovat kansien välissä ja kaikki entisten aikojen oppilaat voivat ryhtyä muistelemaan omia kouluaikojaan – toivottavasti paljon kultareunaisempia kuin minun.

Manu Kärki

kotiseutuneuvos