Sjaisvanhemmuudesta, syksystä, kannabiksesta ja ystävyydestä

0

Kolumnille ei oikein meinannut löytyä aihetta. Kyselin apua sosiaalisessa mediassa. Ensimmäinen aihe-ehdotus on niin tärkeä asia, että siitä pitäisi kirjoittaa kunnon juttu. Sijaisvanhempien ja sijoitettujen lasten asioista. Ehdottaja kirjoittaa, että aiheesta ei juuri puhuta, vaikka sijaisvanhemmuus on valtiolle huomattavasti edullisempaa kuin laitossijoittaminen. Että lapsille ei saa tarpeellista tukea vaikka sijoitustilanteessa se olisi ehdottoman tärkeää. Että sijaisvanhemmat jäävät monesti kovin yksin resurssipulan vuoksi. Siinäpä jälleen mietittävää.

Toinen ehdottaa, että kirjoittaisin luomisen tuskasta ja siitä, kuinka maailmassa on jo niin paljon mölyä, ettei ole enää mitään sanottavaa. Tai sitten voisin kirjoittaa syksystä, pimeydestä ja suomalaisesta tavasta harrastaa itsensä sellaiseen koomaan, että pystyy kaikesta ankeudesta huolimatta jotenkin toimimaan. Tunnistettavaa.

Kolmas ehdottaa kirjoittamaan kannabiksen laillistamisesta. Minulla ei ole aiheesta niin kauheasti mitään sanottavaa. Mielestäni lääkekäytön salliminen on hyvä juttu kovan kivun lievittämisessä, sillä kannabiksen on tutkitusti todettu siihen auttavan. En usko, että se on huonompi vaihtoehto kuin esimerkiksi opioidipohjaiset kipulääkkeet.

Lopulta kuitenkin päätin, että en jaksa olla yhtään yhteiskunnallinen ja kirjoitan kaikkien iloksi hevosista.

En muista, olenko kertonut aiemmin, miten harrastukseni hevosten kanssa alkoi. No, kerron sen nyt joka tapauksessa. Olin seitsemänvuotias, kiipesin Merjan tallin shetlanninponin selkään, jonka nimi saattoi olla Bulleriina, ja siinä se sitten olikin, ei ole tarvinnut sen jälkeen miettiä mitä tekisi.

Hevoset ovat olleet elämässäni aihe moneen. Ne ovat tuoneet iloa ja onnea, uusia ystäviä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, vapautta ja rakkautta, surua, kiukkua, lohtua, osaamista ja onnistumista. Olen saanut harrastukseltani tukea elämässä selviytymiseen.

Viime aikoina olen joutunut miettimään, pystynkö pitämään omaa hevosta. Sen ylläpitäminen on kallista, varsinkin silloin kun se sairastaa. Päätin hevosen ostaessani, että se saa kanssani elämän ystävänä. Kerron vähän tästä ystävästä.

Hevoseni nimi on Voiliina, kutsun sitä Oiliksi. Oili on suomenhevonen, melko matala, eikä mikään kovin lihavakaan. Se on punarautias, eli punaruskea, ja sillä on muutama valkoinen karva otsassa. Oili tuli luokseni kaksivuotiaana, nyt se on seitsemän. Olen opettanut Oilille miten vedetään kärryjä ja kannetaan ratsastajaa selässä, miten kumarretaan, hölkätään polkupyörän vierellä ja seurataan perässä, vaikka ei ole narussa kiinni. Tämän kaiken oppimiseen on auttanut tietenkin porkkana. Olen katsonut, kun Oili on nuollut puhtaaksi ensimmäistä varsaansa ja ollut sille hyvä emä. Olen sydän kurkussa vienyt sitä hevosklinikalle pahoissa mahakivuissa ja valvonut päiviä odottaen, että ne hellittävät. Olen oppinut luottamaan Oiliin ja siihen, että se luottaa minuun.

Olemme me paljon muutakin oppineet, enimmäkseen kuitenkin minä. Oili on opettanut minulle, miten ollaan ihan hiljaa ja rauhassa, niin, ettei mikään ajatus, kehon liike tai asento viesti kiirettä tai rauhattomuutta. Se on opettanut minulle, miten tekemisen keskellä voi hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan ja hengittämään. Ja niin kuin minä olen opettanut Oilille erilaisia merkkejä, joilla pyydän sitä tekemään asioita, se on opettanut minulle, kuinka ryppy sen sieraimen yläpuolella, sivulle kääntynyt korva tai painon siirto jalalta toiselle voi tarkoittaa niin paljon enemmän kuin koskaan opin ymmärtämään. En ole varma, mitä Oili näkee, kun se katsoo minuun. Mutta niin kovin usein se katsoo, katsoo minun sisälle. Joskus tuntuu, että kukaan ei voi nähdä yhtä paljon. Päätän pitää kiinni ystävästä.

Kira Kauppi

toimittaja ja kengitysseppä