Harvalla lapsella koulu sijaitsee niin sopivasti, ettei sinne mennäkseen tarvitse käyttää isoja yleisiä teitä, joilla huristelee kovalla vauhdilla isoja autoja. Oma koulutieni oli rauhallinen yksityistie, jonka varressa Lautelan alakansakoulu noin kahden kilometrin päässä kotoani niin uljaana seisoi.
Ensimmäisenä koulupäivänä 1960-luvun lopulla sain isältä autokyydin, mutta toisena päivänä piti kulkea jo polkupyörällä. Vanha lastenpyöräni oli jäänyt auttamatta pieneksi, joten kätevänä miehenä isäni väsäsi äidin mustarunkoiseen naistenpyörään laudanpätkän runkojen väliin niin, että pieni poika ylettyi sen kanssa polkemaan.
En muista kenenkään kummastelleen pyörääni. Siihen aikaan pyörät eivät olleet kenelläkään kummoisempia, kaikilla ei ollut ollenkaan. Uuden sinirunkoisen, Strada-merkkisen pyörän sain, koska laudanpätkällä ”tuunattu” äidin pyörä oli huono polkea.
Aamuisin koulurepussa kulki eväsleipä, ei sentään enää maitopulloa. Leipä piti olla, sillä yhteiskunnalla ei ollut varaa tarjota sitä lapsilleen. Kouluruuista jäivät parhaiten mieleen ne huonoimmat: epäilyttävän näköinen helmivelli ja niljakas veripalttu. Lihaa oli tarjolla harvoin, joko maukasta lihakeittoa taikka väkevää paistettua maksaa. Muutoin kouluruoka oli kuin parasta kotiruokaa, ja keittäjäkin asui koulurakennuksen yläkerrassa.
Opettajani Esteri Keturi oli tarmokas opettaja. Hän oli kansankynttilän peruskuva; tehokas, kultturelli, ryhdikäs ja käsitöitä arvostava nainen.
Koulutunneilta muistan vanhan malliset pulpetit, joissa istuttiin kaksi rinnakkain. Oli myös aito mustekynä, jolla hartaasti opiskeltiin kaunokirjoitusta. Käsialani oli hyvä, toisin kuin nykyisin. Kynät pidettiin puisessa kotelossa, sillä pehmeät penaalit tulivat myöhemmin.
Isot, rullalla olleet kartat olivat ahkerassa käytössä. Keturi viittilöi karttakepillään järviä, jokia, maita, kaupunkeja. Uskontotunneilla perehdyimme hyvin tarkoin raamatunmaiden tapahtumapaikkoihin ja niiden sijainteihin. Ovatpa jääneet tutumpana mieleen kouluajoista kuin naapurimaan Ruotsin kartta.
Yläkoulu sijaitsi Terttilän puolella kolmen kilometrin matkan päässä kotoa. Sieltä pyrimme joukolla Someron-Kiikalan kunnalliseen keskikouluun. Osa meistä kävi kansakoulun jälkeen kansalaiskoulun.
Ensimmäistäkään päivää en ole käynyt peruskoulua. Olin siinä suhteessa viimeisiä, ellen viimeinen ikäluokka Somerolla.
Nämä ajatukset kouluajoista kirvoitti tuoreina mieleeni Leeni Tiirakarin juuri kirjoittama mielenkiintoinen kirja, Someron kansakoulut ja peruskoulut.
Sauli Kaipainen
toimittaja