Kiittämätöön on aina vääräs, tapasi äiteemuorini sanoa. Sukupolvea nuorempana toin varmaan julki, että eihän se nyt aina noin mene.
Nuorena ja viisaana päättelin, että menköön tuo äidin kiitollisen luonteen piikkiin. Lienee oppi lähtöisin rippikoulusta vai omilta vanhemmilta.
Ei kiitollisesta asenteesta tainnut hänelle haittaakaan olla. Vuonna 1917 syntyneenä ja 86-vuotiaaksi eläneenä hän säilytti iloisen ja huumorintajuisen luonteensa loppuun saakka ja tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa.
Käsittelemättä jäi, miten kiitollinen suhtautuu epäonnistumisiin ja pettymyksiin? Kun tulee puijatuksi tai odotukset romahtavat olosuhteiden vuoksi tai ylipäätään asiat eivät mene niin kuin pitäisi. Kiitetäänkö sitten vain siitä, että elämä on kurittanut ja opettanut?
Itsenäisyyspäivänä tuli tutun porukan kanssa mietityksi, miten hyvä maa Suomi on. Vaikeita vaiheita on ollut, mutta nyt keikutaan onnellisuustilastojen kärjessä, on rauhaa ja tasa-arvoa. Ihmiset ovat silti tyytymättömiä, kaikki on huonosti.
Kiitollisuuden julki tuomista on kuitenkin ilmassa. Maailmanympäripurjehtija kertoo, että hän huomasi pitkällä, yksinäisellä matkallaan, mitä kiitollisuuden aihetta hänellä on elämässään.
Elämäntaitovalmentajat kehottavat pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa.
Tutkimusten mukaan kiitollisuudella on vahva yhteys hyvinvointiin, jopa uneen. Kiitollinen asenne rauhoittaa, vähentää vertailua toisiin, auttaa vaikeissa hetkissä, vahvistaa sosiaalisia suhteita ja tuo ihmisiä yhteen.
Paljon luvattu. Sitten vain harjoittelemaan. Ei paljon maksa, mutta työtä voi näkökulman vaihtaminen vaatia.
Ja vaikka kuinka kiitolliseksi kehittyisi, kyllä maailmassa silti aina korjattavaa löytyy.
Salli Lehtinen
toimittaja, eläkkeellä