Kansalaissodasta isä tuskin muisti paljoakaan. Talvisotamatkalla konekiväärimieheksi koulutettu isä viipyi 6 kuukautta ja 17 päivää. Jatkosotaan tuli kutsu viikkoa ennen 1-vuotispäivääni, kesäkuussa 1941. Se komennus kesti yhteensä 3 vuotta 5 kuukautta ja 6 päivää. Ensimmäinen loma oli oman isänsä, Kivirannan papan hautajaisiin.
Isä kotiutettiin 27.11.1944, kun olin 4,5-vuotias. Sota-ajan muistoja isästä ei minulla juurikaan ole. Osasinko kaivatakaan? Isän uskon kaivanneen poikaansa, jonka ensi elinvuodet jäivät kokematta. Ei siitä kuitenkaan koskaan puhunut. Ei sota-asiosta sen paremmin. Vaikeista kokemuksista vaikenemalla yritti moni selvitä.
Jos kansalaissota jakoikin kansaa kahtia, niin talvisota yhdisti. Jatkosodan yhdistävästä vaikutuksesta ei niinkään tiedä? Ko tää ei mäntkää Roka Anti ajatuksii mukkaa: ”Karjala myö tahotaa takasii ja sit myö männää kottii. ”
Pitkittyneen sodan päämäärä ei kovin ylväänä isäni kaltaisille rivimiehille kirkastunut. Miehet kuitenkin täyttivät velvollisuutensa. Eivät silloin parhaissa voimissaan olevat miehet lähteneet sotaa pakoon, turvapaikkaa hakemaan.
Veteraaneja arvostetaan. Aina on muistettu sankarivainajia ja sotainvalideja. Vähemmän niitä ”ohiammuttuja”, satojatuhansia miehiä, jotka selvisivät ilman näkyviä fyysisiä vammoja. He kuitenkin perheineen jaksoivat jälleenrakentaa Suomen! Vasta 1990-luvun alusta on ymmärretty arvostaa kaikkia veteraanejamme. Moni heistä, isäni lailla, ehti kuitenkin kuolla ennen kuin sitä ymmärtämystä löytyi.
Itsenäisyyspäivän kiitospuheissa tulee muistaa myös heitä, jotka mahdollistivat sen, että sadattuhannet työikäiset miehet voivat olla rintamalla. Naiset, vanhukset, nuoret ja lapset olivat se voimavara, joka viljeli pellot, hoiti karjan, kaatoi metsää, hakkasi halot, pyöritti tehtaat, takasi talous- ja kulttuurielämänkin jatkumisen.
Ilman tätä kotirintamaa ei armeija olisi kauaakaan marssinut. Tälläkin rintamalla moni joutui ponnistelemaan äärirajoilleen. Yli 70-vuotias isoisäni kuoli ison talon halonhakkuussa. Veljeäni odottava äitini sai elinikäisen selkävian raskaissa maatalotöissä.
Kotirintamalla raatavia tarvittiin heitäkin satojatuhansia. Hekin ovat panoksensa antaneet Suomen itsenäisyydelle ja rakentaneet tämän hyvinvointivaltion. Nämä ikääntyneet, nyt jo yli 90-vuotiaat kotirintamaveteraanit ansaitsivat saman tuntuvan tuen, jonka nyt varsinaiset veteraanitkin saavat. Nyt kun vielä voisivat olla sitä apua vastaanottamassa.
Reijo Siltasaari
veteraanityöaktiivi