Sotainvalidi Väinö Lindfors suuntaa tyttärensä Päivi Kolusen kanssa taksilla Presidentinlinnaan juhlimaan Suomen itsenäisyyttä. 100 vuotta marraskuussa täyttänyt huuliveikko toteaa, että mitäs sitä reissua turhaan jännittämään.

– Siellä on paljon väkeä. Suureen sakkiin sulautuu. Ja kun on ollut viisi vuotta mettässä teltassa, niin pärjää missä vaan; sellaisessakin kylässä kuin Helsinki. Ajattelin sanoa presidentille terveiset kotikunnastani Ypäjältä ja kiittää kutsusta. Toivotan Niinistölle ja rouvallensa hyvää itsenäisyyspäivää, kertoo Lamminniemen Hyvinvointikeskuksessa parin viikon kuntoutuslomaa viettänyt seniori.

– Olen käynyt Lamminniemessä siitä asti kun tämä laitos perustettiin. Sitä ennen kävin Ruissalossa. Meitä ei täällä enää niin paljon hieroskella kuin silloin alkuaikoina. Kyllä paikat kestäisivät kovemmankin veivaamisen, antaa Lindfors palautetta.

Mies asuu rakentamassaan omakotitalossa yksin Saarikontien varrella Levän kylässä.

– Ei sieltä ole Someron rajalle pitkää matkaa. Nuorempana kuljettiin pyörällä tansseissa ja soittoreissuillakin. Soitin Lehtovirran orkesterissa rumpuja. Serkkupoika Viljo oli haitarissa ja Veikko viulussa.

Musikaalisuutta on tulevillakin sukupolvilla, esimerkiksi lapsenlapsi trumpetinsoittaja Tommi Kolunen on ammattimuusikko.

Väinö Lindfors oli ammatiltaan kirvesmies. Pieni maapaikka antoi leivän jatketta. Päivät hän rakenteli muille. Yöt ja pyhät viljeli maata.

– Olen kova puhumaan. Siitä on ollut hyötyä. Ei pääse alkuun, jollei puhu, muistelee Lindfors saattoreissuja.

Vaimonsa Eilan hän löysi tansseista Vaulammilta. He menivät naimisiin ja saivat yhden tyttären. Vaimo sairastui reumaan, joka vei voimat. Väinö Lindfors on ollut leskenä kauan.

– Kaverit ja tutut käyvät. Tehdään pienet punssit ja jutellaan.

– Aamuin illoin hoitajat tulevat keittämään minulle puurot ja päivällä lämpimän ruoan.

Väinö Lindfors meni armeijaan 19-vuotiaana ja tuli pois sotareissun jälkeen 25-vuotiaana.

– Opin kai hommat sen verran kehnosti, että pitivät niin kauan. Paras nuoruus meni Karjalan metsissä sotiessa, toteaa koulutettu taistelulähetti, joka oli kova juoksemaan ja hiihtämään, ampumaankin.

– En ollut treenannut, mutta olin pikkupojasta asti tehnyt töitä.

Hän sanoo, että sodassa tuli oltua monessa läheltä piti -tilanteessa.

– Minä lensin yhdessä pamauksessa 20 metrin ilmalennon. Pojat repivät minusta ojasta ja kysyivät kuinka kävi. Sanoin, ettei mitenkään. Ihmettelivät, että korvastasihan juoksee veri.

Lindforsilta meni rysäyksessä kuulo toisesta korvasta.

Tuurista on paljon kiinni.

– Toisen joukkueen pojilta meni puhelin rikki. Minulla oli käytössä kaksi lähettiä. Kysyin, että ketäs lähtee viemään. Hiljaista oli. Lähdin itse, ja tulin hengissä takaisin.

Yhtä hyvin ei käynyt Lindforsin kahdelle lähetille. He kuolivat, sillä puhelimen viemisen aikana vihollinen oli hyökännyt Lindforsin joukkueen asemapaikkaan.