Teksti ja kuvat Olli Salomäenpää
Somerniemellä itsenäisyyspäivää juhlistettiin myös vakiintunein ja perinteisin menoin. Somerniemen kirkossa pidetyn jumalanpalveluksen sekä sankarihaudoilla tapahtuneen seppeleiden laskun jälkeen siirryttiin, seurakuntatalon ollessa vesivahingon jäljiltä remontissa, takaisin kirkkoon kahville.
Kahvin jälkeen kirjailija Kaari Utrio piti juhlapuheen lukutaidon kehittymisestä sekä sen merkityksestä kansallisessa kehityksessämme yhdeksi maailman kehittyneimmistä valtioista.
– Kun ajatus kansan lukutaidon merkityksestä nousi esille 1500-luvun Pohjolassa, ei kyse ollut kansan sivistyksestä, yleisen tiedon ja taidon lisäämisestä, vaan ajatus oli puhtaasti uskonnollinen, Kaari Utrio tähdentää.
– Protestanttisen käsityksen mukaisesti jokaisen tuli pystyä lukemaan itse Raamattua , lukeminen oli uskonnollista toimintaa. Tämä oli se tausta ja viitekehys, jossa Mikael Agricola julkaisi ensimmäisen suomenkielen aapisen, ABC-kirjan 1500-luvun puolessa välissä.
– Vaatimus yleisestä lukutaidosta kirjattiin rohkeasti vuoden 1686 kirkkolakiin. Kirjaus on ollut hyvin merkityksellinen, koska 1600-luku on ollut Suomen historiassa yhteiskunnallisesti kamalin. Takana oli pieni jääkausi, jolloin ei saatu satoa, sekä Ruotsin typerät suurvaltasodat, jotka verottivat miestyövoimaa. Vaatimus oli myös sikäli edistyksellinen, että se koski sekä tyttöjä että poikia.
Kuinka vaatimus lukutaidosta toteutettiin käytännössä?
– Käytännössä se tarkoitti kristillisten opinkappaleiden opettelua ulkoa jumalanpalvelusten yhteydessä. Jumalanpalveluksissa käytiin läpi Lutherin Vähän katekismuksen sisältöä, pappi luki ensin ja kansa toisti perässä. Näin mentiin kirjaa alusta loppuun ja sen jälkeen aloitettiin uudelleen alusta. Oppiminen perustui siis toistoon. Oppimiseen liittyi myös kuulustelu, koska tietyt asiat piti osata ennen kuin pääsi osallistumaan Herran ehtoolliselle. Kuulustelut suoritettiin kinkerilohkoissa eli ruoduissa ja tulokset merkittiin lukuluetteloihin.
– Mutta tämä kaikki oli kuitenkin hyvää teoriaa, jotka ehkä toteutui rannikkoseuduilla. Maa oli laaja, seurakunnat suuria, asutus harvaa, kulkeminen vaikeaa ja opettajia oli vähän. Jos katsotaan asiaa Savon, Karjalan tai Kainuun seuduilla, todellisuus oli hyvin toisenlainen. Lapsi todennäköisesti kasvoi aikuiseksi vailla mitään kontaktia uskontietoihin. Tai edes kuviin.
Kuinka ulkoluvusta päästiin koulujärjestelmään? Utrion mukaan siihen vaikutti kaksi merkittävää tapausta.
– Vuonna 1666 Suomen kansanopetuksen isä, Turun piispa Johann Gezelius , julkaisen kirjasen Yxi paras lastentavara . Tästä tuli kansanopetuksen peruskirja, joka pysyi käytössä 150 vuotta. Vuonna 1723 tuli kuninkaan päätös, jonka mukaan seurakuntien piti maksaa köyhien lasten opetus. Sen myötä seurakuntiin alettiin perustamaan lukkarin kouluja, joita varten piti palkata myös osaavaa henkilökuntaa. Näin kylvettiin oppivelvollisuuden siemen, joka konkretisoitui vuoden 1921 oppivelvollisuuslakiin.
– Tämä vuoden 1723 päätös on ollut merkittävä myös ajatellen mitä kaikkea oli tapahtunut juuri sitä ennen. Takana oli suuret katovuodet, jolloin kolmannes kansasta menehtyi. Käytiin Suuri Pohjansota, oli selvitty ruttoepidemiasta sekä Isosta vihasta. Kaikkien näiden seurauksena Ruotsin valtakunta oli täysin polvillaan ja silti tällainen päätös. Tapaus vertautuu Suomen sotien jälkeiseen tilaan, jolloin vuonna 1949 päätettiin perustaa lastenneuvolaverkosto koko maahan.
– Alku kouluverkoston luomisessa ja opetuksen laadussa oli tietysti vaatimatonta ja kesti useita vuosikymmeniä, ennen kuin asiat paranivat. Mutta opetuksella oli virallinen status ja se oli itsessään merkittävä asia. Opetusta myös valvottiin papiston taholta ja kuulustelut tapahtuivat kinkereillä. Ja kuten aiemminkin, kuulustelujen tulokset merkittiin lukuluetteloihin, joista muodostuivat rippi- ja kirkonkirjat. Näin saatiin kirjoihin ja kansiin erittäin kattava selvitys ihmisten osaamisesta ja monesta muustakin ihmiseen liittyvästä yksityiskohdasta. Näistä tiedoista muodostui ajan saatossa merkittävä datapankki, johon meidän moderni väestökirjanpito pohjautuu.
– vaikka opetuksen ja opettajien laatu varsinkin aluksi oli mitä oli, niin satsaus kannatti. Nimittäin 1700-luvun alussa lukea osasi noin kolmannes, mutta vuosisadan lopussa yli 10-vuotiaista lukea osasi jopa 75–80 prosenttia kansasta. Ja vuoden 1880 väestönlaskennassa lukutaitoiseksi todettiin 97 prosenttia kansasta, mikä oli täysin käsittämätön luku Venäjän imperiumissa. Mutta kirjoitustaidon hallitsi vain 13 prosenttia kansasta.
– Mistä näin suuri ero? Yksi varteenotettava selitys on se, että kansa luki fraktuuraa, jonka kirjoittaminen on melko mahdotonta. Nykyisin käytössä ja helpommin kirjoitettava antikva-fontti oli varattu vain tiedekäyttöön sekä ylempien säätyläisten käyttöön. Vallanpitäjien keskuudessa eli myös vahvana käsitys, että rahvaan kirjoitustaito tuottaa vain levottomuutta.
– Mikael Agricolan toive yleisestä lukutaidosta toteutui 350 vuodessa, Kaari Utrio toteaa.
– Olosuhteet ovat olleet kovat mutta olosuhteet on voitettu. Vaikka lukutaitoa ajateltiin aluksi sielun autuudeksi eikä niinkään elämän taitoja varten, meidän on osoitettava kiitollisuuttamme menneiden aikojen lukumuoreille, lukkareille sekä koulumestareille, jotka aikoinaan loivat perustan kansan lukutaidolle ja siten myös kansan sivistykselle. Ja kuten J. V. Snellman on todennut: Sivistys on pienen kansan menestyksen perusta.
