Nuorimmaiseni muutti tyttöystävänsä kanssa kesän lopulla Tampereelle. Olin huolissani jo kun aikeesta minulle ensimmäisiä kertoja vaivihkaa vihjailtiin. Kummallakaan ei ole siellä opiskelu- eikä työpaikkaa.Muuttajan eno heitti löylyä kiukaalle: ”Miten sinä päästät pojan sinne?” Käänsi vielä päätään hieman vinoon. Tajusin, että nyt tuo pentele provosoi isosiskoaan.Vastasin, että enhän minä voi aikuista ihmistä määrätä ja lieassa pitää. Jokainen tekee päätöksensä ihan itse. Sitten muistin, että pikkuveljeni on silloin tällöin valittanut äidilleni, että pakotitte hänet lukioon. Se ei pidä paikkansa. Ei meitä sisaruksia ole kukaan pakottanut lukemaan, opiskelemaan tai valitsemaan ammattia. Olisikohan pakottaminen onnistunutkaan; olemme sen verran pänkäpäistä sakkia.No, ehkä maatalon töihin on pakotettu. Kuulimme usein lauseet: ”Silloin kun käsky kuuluu, pitää olla jo menossa” tai ”Ensin työ, sitten huvi”.
Mieltä kaihersi, miten nuori pariskunta pärjää Mansessa. Oli huoli myös omasta kukkarosta. Sanoinkin, että luuletteko, että mamma och pappa betalar hela hoidon.Vastaus tuli kuin apteekin alahyllyltä; he ovat säästäneet kesä- ynnä muista töistään ja laittaneet rahaa säästöön tulevaa varten. ”Kyllä minä selviän ainakin vuoden säästöilläni”, vakuutti poikani.Ihmettelin, mikä teitä nuoria sinne Tampereelle oikein vetää. Sekin oli turha kysymys. Ainahan nuoria kiinnostavat toiset nuoret, uudet miljööt ja suurempi maailma, johon on tottunut. Heidän mielestään se on ainakin parempi kuin Paavolan perämettä (asuntoalue Forssassa).Näitä kahta veti mustamakkarakaupunkiin pikkulapsena aloitettu harrastus, salibandy. He halusivat kumpikin uusia haasteita ja kokeilla, mihin rahkeet riittävät. ”Me katsomme tämän kortin loppuun”, painottivat nuoret vakaasti.
Kun vaikersin vanhemman epävarmuutta tuttavalle, hänelläkin oli vastaus valmiina. ”Jos aikoo kilpaurheilussa menestyä, niin on taottava kunnolla ennen 30 ikävuotta, usein jo ennen 25:tä.”Kaverini tuumasi, että minun pitäisi olla todella tyytyväinen. Lapsellani on jokin tavoite, ja hänellä on intohimo tulla siinä hyväksi. ”Niin moni nuori on vailla suuntaa, eikä mikään kiinnosta. Ole onnellinen lapsesi rohkeudesta ja luottavaisuudesta.
Mutta entä opiskelu, miten sille käy? Jää jälkeen muista, ei ehkä enää kiinnostakaan pänttääminen. Entä työ? Ei pääse leivän syrjään kiinni. Ystävä vastasi, että Tampereelta löytyy työtäpelkäämättömälle aina jotain hommia. ”Ja kun vähän aikaa tekee kaikenlaista, niin jossain vaiheessa alkaa opiskelukin taas maistua. On myös aikaa pohtia, mikä on se omin ala”, selvitti hän minulle.Minä huokasin kerran ja useammankin. Kyllähän minä nuo asiat ymmärsin.Kävimme katsomassa asuntoa. Oli hyötyä, että äiti oli mukana. Vuokratakuu pieneni puoleen.
Kyyhkyläiset näyttävät edelleen tyytyväisiltä. Rakentelevat pesää. Luottavat itseensä ja uskaltavat pyytää apua.He ovat välillä väsyneen näköisiä. Harjoitukset ja pelit imevät mehut. Pitää harjoitella paljon. Peleissä tulee välillä turpaan. Fiksusti he analysoivat, mikä meni pieleen ja mitä pitää tehdä, ettei käy seuraavalla kerralla yhtä ohraisesti.He ovat tutustuneet uusiin ihmisiin. Pojalle on löytynyt työpaikka. Työnantaja ymmärtää, mikä tälle nuorelle on tällä hetkellä tärkeintä ja se näkyy työvuoroissa.
Viidessä kuukaudessa he eivät ole unohtaneet lapsuudenkotejaan. Käyvät katsomassa, vaikkakin äitien ja isien mielestä liian harvoin. Vanhemmat sujauttavat auton takapenkille täyden ruokakassin, ettei vaan jälkikasvulle tule nälkä siellä suuressa maailmassa.Kasvun paikkahan tämä on myös meille vanhemmille. Pikku hiljaa minä paksukalloinenkin alan ymmärtää. Nuori haluaa elää omaa elämäänsä. Itsekin olen aikoinani halunnut samaa.Nuori rakentaa elämänsä sellaiseksi, jossa on hyvä olla. Mikäs meidän aikuisten on siinä avittaessa. Sitä vartenhan me täällä kaikki olemme, toisiamme tukemassa.
Merja Ryhtä
toimittaja