Seli seli!

0

Moninkertainen Suomen mestari ja maastojuoksun maailmanmestari Pekka ”Lätsä” Päivärinta selitti aikanaan lakonisesti yhden ainoan juoksunsa keskeyttämisen syyn: ”Meni kivi piikkariin”. Se oli jopa uskottava selitys noitten nykyurheilijoidemme myötähäpeää hipovien ilottomien selitysten sarjassa.
Selittely on ärsyttävää. Erityisesti, kun huomaa itse siihen sortuvansa. Historia, kauniit ja katkerat muistot ja menneisyyden arvostaminen ja siitä oppiminen ovat aivan eri asia. Ne ovat osa elämän monimuotoisuutta ja inhimillistä identiteettiämme. Selittely, kuten tässä sitä pyöritän, on osa tämän identiteetin uusavutonta murentamista. ”Seli seli” ei vie mihinkään, koska naulaa katseen peruutuspeiliin. Sisu ja ilo ilmenee katseena eteenpäin ja ainoana mikä on totta, eli toimintana.
”En tiijä, ei vaan irronnu taaskaan, vaikeaa oli koko matkan. Jo ennen lähtöä. Niinko on ollut koko kausi.”
”Suksi ei toiminu, voitelu epäonnistu, sauvat eri paria ja liian lyhyet, keli huono ja aurinko paisto silimiin.”
”Illalla oli nuha, aamulla vatsa sekaisin, kännykkä kateissa ja muutenkin valmiina lihakset maitohapoilla.”
”En päässyt peesiin kun kukaan ei odottanut. Joutu yksin hiihtämään eikä saanut vetoapua.”
Totta kai liioittelen, mutta tuolta se ”seli seli” minun korvaani kuulostaa. Mistä ihmeestä tämä uskon puute ja sisun anemia sikiää. Jos sitten satutaan menestymään, niin ollaan silloinkin niin tekonöyriä että!
”Tämä täytyy unohtaa nopeasti, täytyy olla nöyrä, vaikeeta tulee vielä olemaan…!”
Miksi ei: ”Olen sikaylpeä suorituksestani, ja että sinä toimittajanakin sen huomaat! Nyt näytin, miten nappisuorituksella pistän koko muun porukan nöyräksi vastakin!”
Seuraava hillitön ajatusleikki siitä, kuinka kaikelle tekemättömyydelle löytyy selitys, on jäänyt mieleeni Time Managerin koulutusohjelman Belgian jaksosta 1984, meidät ympäri maailman kerättyjen aspiranttien rankasta mutta antoisasta, viikkokausia 24/7 kestäneestä valmentajavalmennuksesta.
”Kuinka moni teistä on esikoinen?” Käsiä nousi näin valmennuksissani kysyessä kursseilla esikoisten tapaan jämäkästi ja korkealle. ”Sääli teitä, koska olette menettäneet lapsuutenne jo ennen kuin nuorempi sisar syntyi. Kaikki oma ja persoonallinen on kielletty, koska pitää antaa sisäsiistin tottelevainen esimerkki nuoremmille sisarille. Turha suunnitella aikaa tai mitään, koska se, että olette jo 5-vuotiaana joutuneet leikkimään varavanhempaa, on tuhonnut elämän menestymisen eväät.”
Löytyy tosin yksi onnettomampi porukka kuin esikoiset eli keskimmäiset lapset. Kädet nousivat valmennuksissa varovasti. Sääliksi kävi, koska nämä ovat ikuisia väliinputoajia. Kun vanhin lapsi syntyi, niin vanhemmat olivat ylpeitä aikaansaannoksestaan, ja kun nuorin syntyi, niin siitä, että vielä pystyivät. Mutta keskimmäinen: ”No, tulipahan tollanenkin pläjäytettyä”. Käytetyt vaatteetkin menevät esikoiselta kuopukselle keskimmäisen ohi, joka saa pistää päälleen mitä nyt kaapista löytää. Keskimmäisenä on siis turha suunnitella mitään eteenpäin, koska on jo valmiiksi ”never has been”!
Ihme kyllä löytyy vielä surkeampi porukka; kuopukset! Näiden kädet nousivat vilkuttaen ja hihityksen kera. Kuopukset eivät ikinä kasva aikuisiksi ja opi ottamaan asioita tosissaan. Pikkuistahan täytyy ymmärtää, kun se ei nyt kaikkea ymmärrä, vaikka rötöksiä tekisi. Kun kuopus täyttää 66, ja jos vanhemmat ovat elossa, he lähtevät meidän pikkusen synttäreille. Ja ostetaan sille joku kiva rollaattori, jossa on torvi, niin saa töräytellä.
Surkein porukka, joka ennen tänne asti lukemista on ajatellut, että taas minut on mitätöity, olemme me, jotka olemme ainoita lapsia. Ainoana lapsena, ainutlaatuisuuden harhassa taipaleen aloittaneena olemme saaneet kaikki esikoisen, keskimmäisen ja kuopuksen heikkoudet ja toisaalta jääneet kaikista hyvistä puolista paitsi.
Vanhemmat palvoivat ja suojelivat meitä kuin ainoaa kuninkaallista niin kauan, kunnes oli pakko mennä muiden joukkoon kouluun. Sitten tuli köniin, kun yritti olla porukan ainutlaatuisiin. Sama armeijassa. Ja sama läpi koko elämän.
Seurauksena marttyyrius, muiden syyttely kaikesta, ja selittelyn sekä tekemättömyyden korkein aste. Kuten allekirjoittaneen kohdalla on käynyt ja kaikki minut tuntevat sen allekirjoittamaan pystyvät. Suosikki korvamatoni sanoin: ”Suksi, suksi ei luista ollenkaan varsinkin, kun niitä ei ole ensinkään…”
Jos siis tänne asti luitte, niin tähän lopuksi ja nöyrästi – ei ole minun syyni, että olen olemassa, joten anteeksi ja kiitos.

Juha Wiskari
yrittäjä

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here