Vanhempani kävivät ensimmäistä kertaa yhteisellä ulkomaan matkalla yli neljäkymmentävuotiaina. Tuttavapariskunnan kanssa he lensivät 1960-luvun lopulla Mallorcalle. Isä tosin kertoi olleensa ulkomailla aikaisemminkin. Sen matkan hän teki Neuvostoliittoon 40-luvulla, eikä vastaanotto ollut mitenkään lämmin. Kun vanhemmat palasivat Keihäsmatkoilta punakoiksi palaneina ja turistikuvat kehitettiin, sain minäkin tuulahduksen kaukomailta. Meillä oli kevät, mutta kuvista välittyi rantaelämä ja kukkaloisto. Ylivalottuneet otokset hohkasivat kuumuutta. Maailmani kansainvälistyi hetkessä varsinkin, kun isäni lauantai-iltaisessa drinkkilasissa oli vodkan ja puolukkamehun sijasta ”kupalipre” eli rommia ja kolaa.
Oma neitsytulkomaanmatkani suuntautui isäni tavoin Neuvostoliittoon. Luokkatovereitten kanssa matkustimme keskikoulua lopetellessamme Paanasen Veikon bussikyydillä Leningradiin. Sikäläisten tullimiesten katseet olivat tuimat, mutta vastaanotto lämpimämpi kuin isälläni. Oli vuosi 1972 ja naapurin kanssa elettiin ystävyyden, yhteistyön ja avunannon harmoniassa.
Kotona riitti kerrottavaa purukumia kärttävistä lapsista ja siitä vaihtovaluuttana saaduista Lenin-pinsseistä, hotellin kerrosvahdeista, jotka halusivat ostaa ”sjukahousuja” ja muuta länsimaista ylellisyyttä, katujen valuutan vaihtajista ja omituisista vessanpöntöistä. Nuo tuotoksen silmien iloksi jättäneet laakeat altaat olivat tulleet tutuksi oksennustapahtumista, joista ei kotiväelle kerrottu.
Neuvostoliittolainen alkoholipolitiikka oli tuolloin vapaamielistä myös meille nuorille ja tottumattomille länsimaalaisille. Vastikään luin myös Veikko Huovisen eräässä novellissaan kiinnittäneen huomiota neuvostoliittolaisten vessanpönttöjen ”outoon rakenteeseen”. Novellin jälkeen kirjoittamassaan muistelmateoksessa hän kertoi Neuvosto-Karjala lehden toimittajan pitäneen saniteettiasioiden kommentointia loukkaavana varsinkin, kun matkakertomus ajoittui vallankumousjuhlien aikaan.
En ole erityinen maailmanmatkaaja, mutta vanhempiini verrattuna matkustamiseni hiilijalanjälki on isokenkäisen. Neuvostoliitossa olen tallonut katuja Leningradin lisäksi Tbilisissä, Sotshissa ja Tallinnassa. Olen tuijotellut dubrovnikilaistaksissa kojelautaan kiinnitettyä Titon kuvaa kaupungin sijaitessa vielä Jugoslaviassa, ihaillut Prahan katuja kolmeenkin eri otteeseen, syönyt pastaa Sardiniassa, samaistunut rukousnauhaa hypisteleviin vanhoihin miehiin Kreetalla, väistellyt juoppoja brittituristeja Benalmadenassa, hämmästellyt taidokkaita graffitteja entisen derkkupuolen Berliinissä ja täyttänyt vuosia Las Palmasissa.
Ensimmäisen Ruotsin matkani tein ylittämällä kuplavolkkarillani rajan Pellossa. Kyseessä oli tuohon aikaan monelle tutuksi tullut ”rasvamatka” voin ollessa Ruotsissa halpaa. Ruotsia on tullut sen jälkeen nähdyksi vähän enemmänkin samoin kuin Norjan Jäämerta, itsenäisen Viron maaseutua, vilaus Vilnaa ja Riikaa, Gdanskia ja Krakovaa. Eräässä vaiheessa sisko majoitti minut viikoksi Kööpenhaminassa ollessaan siellä opiskelemassa konservaattoriksi. Euroopan ulkopuolinen maailma on jäänyt käymättä.
Kuten kliseisesti sanotaan, matkailu avartaa. Muutaman päivän pikavisiitti turistikohteeseen voi myös ahdistaa. Moni sortuu etukäteen tutkimaan turistioppaita ja kyselemään kokeneimmilta, mikä on kohteessa se must, joka on pakko nähdä. Turismia suorittaessaan tiuskii sitten matkatovereilleen vaeltaessaan kiireellä ja hiki valuen kohteesta toiseen. Kotona huomaa kuitenkin muistavansa ja nauttineensa eniten yksinkertaisista tapahtumista ja hetkistä. Se voi olla jokin maku, tuoksu, mereltä saapuva tuulahdus tai kuten viimeksi kumppanin kanssa koettu ruokahetki sisäpihalla olevassa kasvillisuuden varjostamassa ravintolassa kolmen kissan kerjätessä makupaloja pöydän alla ja kissoista pienimmän silmien aavistuksen verran karsastaessa.
Palaan vielä Veikko Huovisen muistelmiin. Kirjailijadelegaation lentomatka Tashkentista Moskovaan oli ollut tukala huonosti ilmastoidun koneen seistyä lentokentällä matkustajiaan odottamassa koko aurinkoisen päivän. Huovisellahan oli taito tarkkailla ympäristöään omalla tavallaan: ”Nätti lentoemäntä tarjoili haaleaa kivennäisvettä, ja silloin tällöin hänen otsaltaan ja nenänpäästään tipahti hikipisara juomalaseihin. Miten eroottisesti kiihottavaa oli juoda tippa venäläisen naisen hikeä…”
Timo Klemelä
matkamies maan