Mää olen tullu niis asjois ristiriitasiin ajatuksiin.
Mun miäliin on iskotunnu simmone kuva viaraitten ulkoasust, et mitä viksumpi ja keimailevampi kateltava ihminen on, sitä kuivempi on kukkaro.
Sillon tää päälekirjotus tullee parhaites esil, kun kattoja tiätää hehtaarit ja pankkitilit – esiintymisasu ei temmaa.
Piretty ja hyljätty
Kun ihminen on yhreksänkymmenen jättäny ja muisti pellaa, ni joutuu ittes asettammaa niinkun kesän lehtipuuks.
Puun lehret pirän ystävinäin, itte, kun olen täs iäs, kuvvaan sil syksyst lehtipuuta – yksin se möllöttää – kuten lehretön puu. Ei ihmisel tul uusii ystävii, mut puu saa uuret lehret joka kevät.
Sihen aikaan, kun itte olin nuari ja toimiva, se oli omaa kevättäin.
Sattumalt mää olen ollu tyäelämäs neljäntoista vanhast saakka. Koulun keittäjänä – lasten hoitajana – ompelimoissa – kauppa-apulaisena.
Kaikist näist kohteist sain myätämiälist palautet. Mut, kun eläkeiäsä aloin toteuttaat ommaa ittees, tairet ja kirjotuksii – se on kun poikis sil niit lehtimainoksii – sit hukkas ystävät, niinku puusta lehret.
Meitin kirjotuksii
Paikallislehres oli vuasii takaperin ollu jonkun tavallisen lukijan oma kirjotus.
Sit kohta sillon, kun mää olin sen lukenu, ni yhtään mittään mää en siit ymmärtänny, mita asjaa se kirjottaja olis kertonu tai tarkottannu.
Niin, ja lukijoil viäl tieroks, et joka sana oli selvää suamenkiältä.
Se kirjotus oli simmottoon kirjotettu, et mää itte en saanu siit mittään tiatoo, mistä asjast se kirjottaja kirjotti.
Sit mul oli se sama kirjotus koton talles ja mul oli yks viaras. Se luki sen itteksis hiljaksiin. Sit se sano mul, vaikka joka sana oli selvää suamee, ni ei siit ymmärtänny mittään.
Tää on sitä mun harrastust, et mää kokkoon kaikki erikoisuuret.
Mainees menettänny
Mei ollaan niin erilaissii toisiis verrattuna, et minkä toinen rohkja voi sannoot tai tehrä toisel, toinen ei tekis sitä eres palkkaa vastaankan.
Simmonen mitätöinen asjakin, et sanois ulkopualisel ihan ruman sanan kaikkein ruakottomimmas muaros. Sanoja menettää samal oman mainees.
Nykymaailmas tehrään väkivaltaa paljon kaikenlaisil huanokuntosil ja pual lapsil. Se on tän kirjottajan miälest mainees menettämist.
– Sit on ylirohkjat oma porukkas, kun valhettelevat ja ottavat sallaa toisen tavaraa. Ne on niit, ketä maine ei kiinnosta.
Yks surujuhlan sattuma
Oli vainajan muistotilaisuus, ja yks sukkuun kuuluva oli siäl piänen, vailla vuaren vanhan likkas kans.
Sit tää piäni ilonen likka reeras koko surujuhlan. Siin meni koko paikallaolijain huamio, ettei kukkaan ollu niin vakavissas, kun tavallisest muistojuhlas ollaan.
Järjen puute on jossain asjas hyvä. Laps, kun ei torellisuures voinu koko tilaisuuren tarkotutksest mittään ymmärtäät, ni hän piti täyret naurut päälä koko ajan.
Kirkon ristin asennus, kirkontornis vuaskymmenii takaperin
Peltifirman kaks miästä oli ollu paikal. Toinen oli siäl korkjal huipus, ja toinen seisos maasa. Se maasa seissyt on tän asjan mulle kertonu.
Korkjaal oleva tyämiäs oli kysyny maasa olevalt miähelt, et ”kumpaan reikään hän sen ristin pistää”. Sit alhaal oleva miäs oli ihmeisäs siit kysymyksest. Hän tiesi varmaan, ettei siäl kohtees ollu kun yks reikä.
Maasa oleva oli kohta käskeny sen tyäkaveris tulla ales siält tornist.
Tilanne oli kait pelottava – vaarallinen sen ylhääl olevan miähen kohralt. Jos hän näki harhoi, olis tullu vaikka puttoominen, jos ols laittanu ristin olemattomaan reikään.
Vaarallinen lämmittelypaikka
Oli simmost aikaa, kun vallan puilla lämmitettiin. Sit oli simmonen vanhanaikanen pesä, et vaakatassoon pistettiin puut pessään palamaan. Siin oli sit joku irtopelti päälä.
Siin samal tasol pesän jatkeena oli simmost tillaa, et sai vaikka istuut.
Piäni, neljän taikka viiren vanha likka oli ollu yksin koton ja istunu siin lämmittelemäs.
Sit olikin hänen peppus pualta vaattees alkanu ottaat tulenliäkkei.
Mut onneks oli ulkon lunta – likka oli ymmärtänny liäkeisäs juasta lumihankeen istumaan. Ja hänen vanhempas kertos, et se oli paljon auttanu. Peppu ei ollu kerinny pahastaan pallaat.
Yhreksänkymment jättäneet
Mun tuttaval oli nimipäivä. Mää lährin hänen viaraakses kutsumata keskipäiväl.
Oven hän avas, mut ei voinu kättellä. Oli juur tullu puutarhatöistäs sisäl, ja käret oli mustat. Tiaroks vaan lukijal, et tää päivänsankari oli kahreksan vuatta vailla 100.
Kun hän sai kätes pestyyt, alkoi siistiit keittiöö.
– Mää istuin keittiös ja ihmettelin hänen nokkeluuttas, kun hyppeli tualilkin usjemman kerran. Jottain se yläkaapist otti. Vaikka mää olen hänt kaks vuatta nuarempi, ni en olis ollu niin nokkela.
Itte hän koristi kaakun piänes hetkes.
Ennen lisäviaraitten tulloo hän laitto ylläs kauniin mekon, jonka sisäl näytti olevan 17 vuatta vanhan likan – niin oli kaikki kurvit kohrallas.
Kertoi tullees erellisel ehtool yhreksän aikan puutarhast pois leipomaan. Hatunnoston arvoinen nainen!
Meitin erikoisemmat
Kaikkein yläpualella on tiättyst miähen Hiirenlinna.
Savipitäjän tavaramerkki on kauniit kukkopillit.
Musiikkimiähii oikeen taitavii ,on kahrest patsaikin.
Kirjallisuuren ylivoimainen mestari – on koonnu koko maailman tiarot.
Someron miäs piirtää ihan merkillissii kuvvii – toiset ei pystyis.
Toisen ihmisen ilmeen kuvvaaminen onnistuu yhrelt naiselt.
Paikallinen ravintola on kaikkein vanhin – palveluistas piretyin.
Erikoisten joukkoon kuuluu somerolainen maailmanmestarihyppääjä.
Juur kaikki vanhat tyätavat on yhren somerolaismiähen tiaros.
Tairet ja kirjotttamist harrastannu on yhren tyäs saanu tairemuseoon.
Somerolt on lähtösin yks varsinainen viihteen miäs, mut assuu mual.
Asjallist parisuhremallii on yks pari nähty kaks kertaa Someros.
Lyyli Honkio
91-vuotias tunnustettu taiteilija,
”kylähullu”, sukututkimusten tekijä