Puhe solisee iloisesti, kun ystävykset kohtaavat. Kahdeksan hengen joukko: Vilhelmiina Halinen, Tuula Kaase, Anja Lehtonen, Liisa Nikkanen, Tapani Nummila, Toini Suominen, Ulla Vallenius ja Tuula Veikkola, juhlistaa kuukausittaisia yhteisiä tapaamisiaan aterialla Seurahuoneella.
He ovat kokoontuneet toistensa kotona kerran kuussa kymmenen vuotta. Nyt he nostavat maljan ystävyydelle. He tietävät, että ilman tosi ystäviä elämä olisi mahdotonta. Heistä on tullut tärkeitä toisilleen.
Lähes kaikki ovat tunteneet toisensa pitkään, sillä he ovat tehneet työtä ja asuneet maalaiskylässä. He ovat Kaskiston, Suojoen, Mäyrämäen ja Hirsjärven kylistä. Suurin osa tuli nuorina emänniksi samoille tienoille. Nyt he ovat eläkeläisiä.
– Olemme iän kaiken tunteneet, mutta tässä porukassa olemme vasta oppineet oikeasti tuntemaan toisemme, toteaa Anja Lehtonen, jota voidaan pitää yhteisten tapaamisten äitinä.
Lehtosen omassa lapsuudessa naiset laittoivat lapset ja kutimet kelkkaan ja lähtivät päiväkahville naapuriin.
– Ajattelin, että meidänkin olisi kiva tavata ja jutella, mutta ei ottaa kutimia mukaan, muistelee Lehtonen ryhmän alkumetrejä.
Kuukausittaisissa tapaamisissa on vaihdettu kuulumiset. Puhuttu syvällisiä, on saatettu kääntää sielukin nurinperin. Aihe on ollut vapaa. On käyty läpi monet asiat maan ja taivaan väliltä. Kiellettyjä aiheita heillä ei ole. On avattu sanaiset arkut maailman, valtakunnan ja Someron politiikasta. On arvosteltu elokuvia, musiikkia, lehtiä, milloin mitäkin. Juoruilua he eivät harrasta.
– Eniten olemme varmaan nauraneet, heittää joku joukosta, ja sen jälkeen nauru lähtee kiertämään ympäri pöytää.
– Meitä yhdistää huumorintaju. Meillä on meitin omaa huumoria. Joskus tuntuu, että tämä on naurukerho. Hiljaista hetkeä ei ole, heläyttää Tuula Veikkola.
Tapaamisten emäntä/isäntä saa tehdä kahvin keralle ainoastaan yhtä makeaa ja yhtä suolaista purtavaa. Kielenkannat aukaistaan kahvilla.
Vilhelmiina Halisen ensikontakti porukkaan oli lehtijuttu. Hän ajatteli sen perusteella, että olisipa mukava kuulua tuollaiseen tiimiin.
– Riemukkaalta tuntuu edelleen, sanoo Halinen.
Joukon ainoa mies on Tapani Nummila, jonka edesmennyt vaimo, Salme Nummila, kuului ryhmän alkuperäisjäseniin. Tapani Nummila tiesi, missä hengessä naiset toistensa mieltä virkistävät.
– Tytöt pyysivät, ja minä halusin tulla mukaan. Sanoin, että voisin teille joskus kaffeet keitellä, hyrisee Tapani Nummila.
– Yhteistyömme on toiminut ihan tyydyttävästi, tokaisee Nummila.
Naiset ottavat ärhäkkäästi kiinni sanasta tyydyttävästi.
– Eikös kiitettävästi? Kyllä sinua Tapani nyt tullaan oikaisemaan, nauraa Liisa Nikkanen.
– Meillä saa sanoa suoraan ja olla mieltä asioista. Ei niistä loukkaannuta eikä suututa, tietää Tuula Veikkola.
– Ei käytetä fyysistä eikä henkistä väkivaltaa, tähdentää Nikkanen.
– Olemme oikein rakkaita toisillemme, komppaa Ulla Vallenius kaveria.
– Täällä koetaan tuttavuutta, ystävyyttä, jatkaa Tapani Nummila.
Puhelin pirisee tapaamisten välillä.
He soisivat, että muilla kulmakunnilla otettaisiin heistä mallia. Kylillä kun on hiljaista; savut ovat vähissä.
– Tämä elvyttää kyläyhteyttä, lähentää ihmisiä, madaltaa kynnystä ottaa toiseen yhteyttä ja vähentää yksinäisyyttä. Laajentaa harrastuspiiriäkin. Porukassa pysyy virkeänä, luettelevat ryhmäläiset.
– Ja voisihan vastaavanlaista toimintaa kehitellä harrastustenkin ympärille. Varmaan sellaista onkin muilla kylillä, pohtii Tapani Nummila.
Kun on kerran tutustuttu, niin voi käydä pienemmissä porukoissa muissakin riennoissa. Kaskiston, Suojoen, Mäyrämäen ja Hirsjärven ystäväjoukko käy ”pienemmissä erissä” muun muassa elokuvissa, kuntosalilla ja uimahallissa.
Tiedossa on jokakeväinen reissu Tallinnaan. Sitä on mukava odottaa.
– Kokoontumisten jatkuvuus taataan, kun sovitaan seuraavat treffit valmiiksi ja pannaan aika ja paikka allakkaan, ohjeistaa Tuula Kaase.
Heidän poppoonsa kokoontuu yleensä kuukauden viimeisen viikon perjantaina.
– Kenes tykö mei seuraavaks mentiinkään?
Tuula Veikkola huikkaa, että hänen.
