”Kalevalaan on haudattu eepikoita ja lyyrikoita, vieläpä alkukantaisia näytelmäkirjailijoita. Lyökää säpäleiksi koko eepos”, jyrähti professori Matti Kuusi aikoinaan. Kesällä 2007 olin Suomen arvostelijain liiton jäsenmatkalla Vienan Karjalan Jyskyjärvellä. Siellä meillä oli tilaisuus kuulla kahta runonlaulun perinteenkantajaa, Helmi Rekinaa (1928–2015) ja Vieno Morozovaa. Tunsin olevani jonkin suuren äärellä, vaikka tuskin vieläkään oli kyse ”viimeisistä runonlaulajista”.
Helmi Rekina oli saanut paljon lauluoppia hyvämuistiselta äidiltään, joka oli ollut myös taitava itkuvirsien esittäjä. ”Äitillä oli sellanen ääni, että vetää osasi”, kertoi Helmi Rekina. Hänkin tapaili itkuvirttä mutta valitteli, ettei muista sanoja. Joiku köyhästä naisesta, häälaulut ja kupletit sujuivat luonnikkaasti.
Helmi Rekinan ja Vieno Morozovan ohjelmisto oli osittain sama, mutta esitystavoissa oli eroa. Vieno Morozovan ote oli kevyempi, ja hän piti laulujen välillä enemmän taukoja. ”Iäni jo kähisty, mutta lepäydyn”, hän sanoi. Valokuvia otettaessa hän naurahti: ”Elkee ennee kuvata, aparaatti halkee.”
Oppaanamme oli 1959 syntynyt, pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva Petri Niikko, matkailuyrittäjä, valokuvaaja, kansanperinteen tallentaja ja kalevalamitan vaalija. Hän oli matkustanut ensimmäisen kerran valokuvausmatkalle Vienan Karjalaan 1992. Tuolla matkalla hän kulki kirjaimellisesti I.K. Inhan jalanjäljissä. Samalla syttyi rakkaus Vienaan.
1994 perustettiin kulttuuri- ja avustusjärjestö Vienan Karjalan Ystävät ry, ja Petri Niikosta tuli sen puheenjohtaja. ”Katse on suunnattava ympärille ja eteenpäin. Mennyttä ei voi jäädä haikailemaan. Voimme auttaa ja tukea vienalaiskyliä suoraan ja konkreettisesti, kun majoitamme matkailijat perheisiin. Mökeissään asuvat karjalaismummot ovat ystävällisiä ja sydämellisiä. He keskustelevat mielellään majoittujien kanssa ja näkevät paljon vaivaa heidän vuokseen”, kertoi Petri Niikko.
”On aina muistettava, että vienankarjalaiset ovat hyvin omapäisiä ja ylpeitä. He tietävät oman arvonsa. On loukkaavaa, niin kuin tietysti missä tahansa, jos suomalainen haluaa rehvastella vauraudellaan”, jatkoi Petri Niikko.
Entä kansanlaulujen opiskelu? Petri Niikon mielestä kansanmusiikin opiskelu nuoteista on suorastaan teennäistä. ”Ne laulut on opittava kasvokkain, silmästä silmään, sielusta sieluun. Olen ystävystynyt Helmi Rekinan ja Vieno Morozovan kanssa, ja Helmille toin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta yhden häälaulutekstin, ja hän löysi siihen melodian. Tällaista yhteistyötä teemme, ja sekin on eräänlaista nykyperinnettä.”
Kasku kertoo murretutkijasta, joka jututti vanhaa karjalaisukkoa. Hän kysyi: ”Sanotteko te täällä Karjalassa `Mie kuolin´ vai `Mie kuolinkii?´ Ukko jurahti: ”Myö ei tiällä Karjalassa olla paljon puheltu sen jäläkkeen kun on kerran kuoltu.” Petri Niikkokaan ei kannata lokerointeja, tiukkaa kalevalamitan normittamista ja ehdotonta ”oikeaoppisuutta”.
”Esitystilanteen sosiaalisuus ja suomen kielellä herkutteluhan siinä ovat pääasioita. Perusteet on tietysti hallittava, mutta mittaa ei saa miettiä liikaa, sillä liiallinen tavujen laskeminen saattaa pilata säkeitä”, opasti Petri Niikko. Jyskyjärven idyllinen maisema riippusiltoineen ja karjalaiskylyineen sai omankin arkipuheeni pulppuamaan trokeemittaa ja alkusointuja. Soljuvaa Kalevalan päivää kaikille!
Eija Komu
filosofian tohtori,
kirjallisuudentutkija ja kriitikko