Metsän ja veden sylissä

0

Kirjailija Turkka Hautala on koonnut valtaosin perinteisistä suomalaisista luontorunoista antologian Metsän kuiske . Kauneimmat suomalaiset luontorunot (Gummerus 2019). Varsinkin Kanteletarta , Larin Paraskea, Immi Hélleniä, Aleksis Kiveä ja Saima Harmajaa siteerataan usein. Modernimpaa ilmaisua edustavat Edith Södergran, Iivo Härkönen, Katri Vala ja yksi vapaamittainen runo Uuno Kailaalta .
Monissa runoissa hurmaannutaan yllätyksettömästi kevään kauneudesta ja uudistusvoimasta, mutta Severi Nuormaa ottaa kantaa: ”Käy koivujen oksat vihantaan / ja kevät saa vihreän vaatteen, / mut´ koittiko Suomelle milloinkaan / kevät oikean, toden ja aatteen?” Kaarlo Kramsun keväthaaveet saavat nolon lopun – ilmastonmuutoksesta ei silloin ollut tietoakaan: ”Oven auki lennätän, / ulos hyökkään sitten, / lumihankeen kompastun / eessä portahitten.” Saima Harmaja oli kevään armoitettu runoilija, mutta hän kuvailee myös, miten ”ihana on talvipäivä reessä”.
Antologian luontokuvat ovat monesti rakkauselämyksen taustana, verrokkeina tai miljöönä. Pari rakkausrunoa tosin lohkeaa pois varsinaisesta luontokuvastosta. Metsän syli on avoin varsinkin lapsen tai muuten herkistyneen kulkijan vastaanottavaiselle mielelle.
Immi Héllen ja Kasimir Leino julistavat metsän olevan kirkkoa parempi hiljentymispaikka. Kasimir Leino kirjoittaa: ”Avaruus mull´ armahampi / kirkon kolkkoutta on, / luonnon hiljaus rakkahampi, / kuin on laulut joukkion.” Immi Héllenin Oravanpesästä on otettu mukaan nekin säkeet, jotka P. J. Hannikaisen säveltämässä lastenlaulussa yleensä jätetään laulamatta: ”Kas, susikin alhaalla vaanien käy – / ei oravan pesässä pelkoa näy.”
Metsän lisäksi myös vesimotiivi toistuu tiheästi, ja pari runoista kehottaakin nauttimaan järvestä liikunnallisesti, uimaan ja luistelemaan. Maakunnatkin ovat edustettuina: Valter Juvan Jo Karjalan kunnailla lehtii puu , Matti Korpilahden Keski-Suomen kotiseutulaulu , Severi Nuormaan Häme , Eino Leinon Lapin kesä ja Hjalmar Nortamon raumalaismurteinen, asutushenkinen Meijän dorpp : ”Tuall metän dakan ja niämen gannall / o uudistorpp ja torp o mnuu. / Se seiso koivistos lahde rannall / ja kuisti viäres om bihlavpuu.”
Erikoinen runovalinta on Uuno Kailaan Viulu : ”Mitä soitti se koivunvarpu, / Isä Jumala yksin ties, / oli viulu se hullunviulu, / ja se mies oli autuas mies.” Jostakin syystä Lauri Pohjanpää loistaa poissaolollaan, vaikka hänen Metsän satunsa (1924) on klassikko.
Muutamista rajausongelmistaan huolimatta Metsän kuiske on tervetullut luontorunoantologia. Rinnakkaislukemistoksi sopivat Erno Paasilinnan toimittama Siintävät kaukaiset metsät. Runoja metsistä, eränkäynnistä ja erämaista (Otava 1993) sekä Risto Rasan toimittama mäntyaiheista runoutta sisältävä Hidas tanssi (Maahenki 2012).

Eija Komu
filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija, kriitikko