Omituinen höpöttäjä ja yksinpuhelija

0

Serkkutytöt kertoivat, miten he nuorina häpesivät tätiämme. Hän lauloi autoa ajaessa. Ei se vielä mitään, että tuttujen kuullen, mutta kun tuntemattomienkin.
Kolmikko oli tulossa Huittisista. Täti oli todennut, että otetaanpa kyytiin tien vieressä peukalo pystyssä ollut solttupoika. Ensin täti teki tuttavuutta kyselemällä, mistäs tulet ja kenes poikia olet. Sitten alkoi laulu raikaa. Serkkutytön nolostuminen nousi potenssiin kymmenen, kun täti minihame päällä ja jalat levällään rennosti loilotti.
Pitkillä ajomatkoilla täti piti itseään hereillä. Samalla kanssamatkustajatkin pysyivät valveilla.

Onkohan lauleskelu sukuvika? Minä harjoitan sitä yksikseni ratin takana istuessani. Kun radiosta tulee nykyään harvoin tuttuja lauluja, niin panen toosan kiinni ja alan vedellä. Virret ovat lempilaulettaviani. Niissä on sopiva määrä paatosta. Sävel on tarttuva, ja jos sanoja ei varmuudella muista, niin voi panna omiaankin värittämään esitystä.
Lapsena lauleskelin koulumatkoilla, erityisesti silloin kun poljin polkupyörällä mäkiä ylös ja alas. Tuuli tuiversi hiuksia, poljin lisää vauhtia ja suolsin sanoja.
Puhelinkin itsekseni. Harjoittelin esimerkiksi jotain ulkoläksyä. Etsin kiinnekohtia, miten muistaa jokin asia. Noita muistamisen apuvälineitä harrastin vieraan kielen sanoja opetellessani. Tulen aina muistamaan esimerkiksi, mikä on uima-allas ruotsiksi. Lallattelin: simbassäng, simpanssin sänky, ja naureskelin, miten tumma karvainen otus ui altaan päästä päähän.

Metsässä laulaminen on parasta. Siellä on lääniä, jonne kajauttaa koko keuhkojensa kapasiteetti.
Pikkutyttönä annoin mennä kävellessä, juostessa, istuessa kivellä tai kannolla, maatessa sammaleilla ja katsoessa taivaalle. Säveltelin ja sanoittelin omiakin kappaleita. Ei tullut tallennettua niitä. Hyvä niin, eivät varmaankaan olleet mitään mestariteoksia, mutta hauskaa se oli.

Olen kova tyttö puhumaan yksikseni. Saatan kerrata ääneen jotain tärkeää asiaa. Panen sanoja ja asioita peräkkäin. Järjestelen ajatuksiani ääneen, vaikkapa päivän edessä olevia tapahtumia. Sitten kun asia tulee oikeasti eteen, se on jo tuttu juttu ja piece of cake (pieni pala kakkua).
Vanhetessani yksinlaulelu ja -puhelu ovat vaan lisääntyneet. Kun teen ja samalla juttelen tekemisiäni ääneen, niin aivan kuin muistaisin paremmin, mitä kaikkea pitääkään tehdä. Työ sujuu vaivatta. Ja miten mukavaa onkaan kiittää itseään: Sainpas sen tehtyä! Ei sujunut ollenkaan pöllömmin!
Yksinpuhelu rauhoittaa ja on jotenkin terapeuttista.

Katselin televisiosta ohjelmaa, jossa nuori kaunis nainen kuljeskeli kadulla. Hän puhui itsekseen kädessään älypuhelin, jolla kuvasi menoaan ja jutusteluaan. Nämä kaikki höpötyksensä, hiuksien heiluttelunsa, huuliensa muikistelut ja askeleensa hän latasi nettiin, jossa muut saavat katsella niitä. Hän taitaa olla sellainen tubettaja tai vloggaaja.
Vastaavanlaista yksinpuhelua minä olen harjoittanut yli 50 vuotta. Olen tehnyt sitä selventääkseni itselleni ajatuksiani ja elämänmenoa. En vain ole kuvannut sitä, enkä halunnut tuoda muille julkiseksi.
Tai mikäs minä olen sanomaan… Juurihan toin yksinpuheluni muiden tietoon.

Merja Ryhtä
toimittaja