Pelattiin sikaa ja nyt koronaa

0

Suomen Kuvalehden mukaan vuonna 2009 Meksikosta alkunsa saaneeseen sikainfluenssaan kuoli maailmalla 40–50 miljoonaa ihmistä. Siihen sairastui Suomessa   500 000, sairaalahoitoon päätyi 1 600 ja tautiin kuoli 44 ihmistä. Olin tämän kaiken unohtanut. Sen sijaan muistin, että tuona vuonna JYP voitti jääkiekon Suomen mestaruuden.Tänä vuonna mestaruudesta ei pelattu. Urheilutapahtumat peruttiin kai koko maailmasta muutenkin. Samoin kävi kulttuurille. Elokuvateatterit, kirjastot, teatterit ja konserttisalit ovat sulkeneet ovensa.

On ihmisiä, jotka ajattelevat urheilun ja sen seuraamisen olevan ajanhukkaa. Ja ihmisiä, joita kulttuuritapahtumat eivät voisi vähempää kiinnostaa. Ainakin näin urheilu- ja kulttuurikaranteenin alussa kaikkia ei tilanne sikäli huolestuta.

Muistan lukujärjestykseni maanantain osalta kansakoulun ensimmäisellä luokalla: Uskonto-laskento-lukeminen-käsityö-käsityö. Senkin muistan, että tuolloin kuusipäiväinen kouluviikko päättyi lauantaisin oppiaineeseen nimeltä laulu ja leikki. Tuon tunnin aikana saimme tuntumaa kulttuuriin ja urheiluun, jota tuo ”leikki” piti myös sisällään.

Eihän taide ja urheilu tietenkään mihinkään katoa, vaan ne nousevat ahdingosta kuin ruohotupas asvaltin läpi. Eikä kenenkään ole pakko olla kiinnostunut urheilusta ja tai kulttuurista. Mutta yleisesti ajatellen ihmislajin pitkäaikainen erossa olo niistä olisi kammottavaa. Kulttuuri ja urheilu ovat edelleenkin se ”laulu ja leikki”, joka innostaa aikuistakin lapsenomaisesti leikkimään näyttämöllä kotia tai rosvoa ja poliisia tai painimaan ja potkimaan palloa samalla tavoin kuin joskus naapurin lasten kanssa. Karmaisevaa olisi, jos ihminen ei aikuisena enää laulaisi ja leikkisi.

Myötätuntoa tarvitsevat nyt monet tahot, myös kulttuuri- ja liikuntaväki. Nekin, joiden taide olisi omasta mielestä ”tekotaiteellista paskaa” ja uppopallo pölhöintä, mitä olla voi.

Tätä kirjoittaessani ollaan sairastuneiden määrän suhteen vielä kaukana sikainfluenssan aikaisesta tilanteesta. Mutta siitä ajasta poiketen luulen, että muistan tämän ajan elämäni loppuun tai dementiaan asti.

Moniin asioihin suhtautuu nyt toisin kuin vielä kolme viikkoa sitten. Työpaikalta monet ovat etätöissä ja paikalle jäänyt työyhteisö on supistunut pieneksi.

Huumorikin kukkii, kuten se tekee myös sosiaalisessa mediassa. Esiintyy humaania avunantoa vanhuksille, järjestetään ”iltahuutoja” parvekkeilla ja teippaillaan tsemppiviestejä ikkunoihin. Talvisodan henki on noussut taas leijailemaan keskuuteemme 80 vuoden takaa.

Tunnetaan myötätuntoa vaikeuksiin joutuneita yrittäjiä ja heidän työntekijöitään kohtaan ja huolta omaisista. Omiin siskoihin ja lapsiin tulee oltua aikaisempaa enemmän yhteydessä. Lapset kantavat huolta vanhemmistaan.

Kapeahko kunnan leipä ei ole ollut kovin tavoiteltavaa ja työ mediaseksikästä, mutta nyt sekin tuntuu turvalliselta. Varsinkin terveydenhuoltohenkilöstöä osaa nyt katsoa entistä kunnioittavammin. Vihapuhettakin toki on ja mieli on kaikelle sellaiselle herkkä.

Todellista tai virkayskää julkisella paikalla yskiessä saa paheksuvia katseita, tai ainakin kuvittelee niin. Välinpitämättömyys omaa ja varsinkin toisten terveyttä kohtaan suututtaa.

Yleensähän istuvaa hallitusta arvostellaan, mutta tällä hetkellä asia näyttää toisenlaiselta. Ymmärretään, kuinka vaikeassa tilanteessa ollaan ja oppositiokin on onneksi enimmäkseen hiljaa. Jälkeenpäinhän on taas tarmoa jälkiviisauteen ja populistiseen äänten kalastamiseen. Tällaisina aikoina päättäjiemme todellinen viisaus punnitaan ja ainakin vielä olen tässä suhteessa luottavainen.

Hyväksyn sen, että oma elämä on rajoittunutta. Eniten stressaa epätietoisuus siitä, kuinka pitkään tämä tilanne jatkuu. Ajoittain käy mielessä, ettei tämä lopukaan. Entä jos tuo virus onkin ikuisesti kiertävä hirviö, ja me olemmekin sillä pelkäämällämme Viimeisellä rannalla .

Filosofi ja valtiotieteen tohtori Maija-Riitta Ollilaa haastateltiin televisiossa. Hän totesi yhteiskuntaolojen parantamiseen tähtäävän päätöksenteon olevan nyt vähäistä, koska on keskityttävä välittömään kriisinhallintaan. Hän neuvoikin meitä heittämään ”henkiset ankkurit tulevaisuuteen”. Ymmärsin sen niin, että tulevaisuuteen on kaikesta huolimatta uskottava lujasti. Tulevaisuutta on suunniteltava. Toivoa ja optimismia ei saa menettää. Nousemme tästä vielä ja heitämme yläfemmoja hilseen pöllytessä käsidesin kuivattamista kämmenselistä.

Työkaverin kanssa pohdittiin sitä, kun nuoret ihmiset eivät näinä aikoina kohtaa ja tutustu toisiinsa ravintoloissa ja muissa huvituksissa. Väheneekö syntyvyys entisestään. Vai käykö niin, että ne nuoret ihmiset, jotka ovat parinsa löytäneet sulkeutuvat nyt kotiinsa ja keksivät sellaista tekemistä, että syntyykin taas suuria ikäluokkia. Ei siis ehkä kannata vielä niitä Someronkaan viimeisiä kouluja myydä.

Timo Klemelä

henkisesti 70-vuotiaaksi itsensä tunteva riskiryhmäläinen

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here