Sukkaterapiaa

0

Tarpeesta se lähti. Sinisten villasukkien tarpeesta. Mamman, äidin ja anopin loihtimat sinisukat olivat jo puhkikulutettuja ja kulahtaneita. Kadehtien olin aina seurannut vierestä, miten sukka syntyy illan aikana – siinä ”samalla” kun kodinhengetär tuottaa perheelleen ruoan, puhtaat vaatteet ja siistit tilat.
Pitäisikö 51-vuotiaana viimein opetella tuo ehkä katoava kansanperinne? Tykkään kutoa, mutta onneton tahtini on ollut sukkapari per vuosikymmen. Sillä meiningillä kavennukset ja niiden säännöt pitää opetella joka kerta uudelleen.
Tunnolliseksi kasvatettuna päätin ensin saattaa loppuun edellisen kutimen. Pitkän hakemisen jälkeen löysin keltaisen mytyn makuuhuoneen kirjapinon alta. Epämääräiseen säärystinviritelmään oli vajaassa kymmenessä vuodessa ilmestynyt koinsyömiä reikiä. Muistan jättäneeni leikin kesken, kun kutominen antoi jatkuvat pää- ja niskasäryt.
Reiät korjattuani ja puuttuneet kierrokset kudottuani uskalsin viimein sijoittaa uuteen lankakerään. Kirkkaansininen luomus sai kuitenkin alkunsa vasta, kun olin kelannut läpi kymmeniä ohjevideoita. On muuten olemassa aika monta tapaa saada koivilleen lämmikettä. Tarjonnasta häkeltyneenä päädyin perussukkaan, vaikka senkin ohjeen kanssa videoiden toista ja tauota -komento oli kovilla.
Pian olinkin jo koukussa. Syntyi sukka toisensa jälkeen. Ujutin jokaiselle kauppalistalle lankakerätoiveeni ja annoin siipan ymmärtää, että kukkien sijasta Novitan tuotteet toisivat rutkasti irtopisteitä.
Eivät sukkani virheettömiä ole, mutta tokikin somehehkutuksen arvoisia. Varsinkin kun muistan, miten hirvittävää hommaa kutominen alakoululaisena oli. Vitosluokkalaisena tein sukat, joista toinen oli joten kuten siedettävän näköinen, mutta parinsa ylileveä, muodoton möhkäle. Kudin oli välillä niin kireä, että silmukoita piti vääntää hikisin kourin hampaat irvessä; lanka narisi kuin pikaista pelastusta rukoillen. Kun yritin muuttaa käsialaani, jälki oli niin löysää, että kudinta kääntäessä kuului vain iloista kilinää puikkojen helähdellessä lattialle. Siinä sitten itkua vääntäen keräsin silmukoita takaisin puikoille ja toivoin olevani poikien teknisen työn luokassa, höyläpenkin äärellä. Eläkevuosiaan kolkuttava opettajatar olisi tarvinnut jonkun urhoollisuusmitalin, niin paljon hän tämän urvelon hikisiä kluttuja korjaili.
Kun asettelin neljä sukkaparia Insta-kuvaan oheisen muistelon kera, sain kuulla yllättävän paljon vastaavanlaisia kauhutarinoita. Päällimmäisenä niistä jäi mieleen kaverin kertomus kutomistaan rasoista: ehkä opettaja ei vain muistanut mainita, että tarkoitus ei ole tehdä kahta saman käden lapasta.
Mistä muuten mahtaa johtua, että niin monella tyttölapsella on aivan karmeita muistoja käsityöluokasta?

Anu Törmä
graafinen suunnittelija, toimittaja ja sukittaja