Äiditkö vain, nuo toivossa väkevät?

0
Eija Komu äänesti heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä. Tänään äänensä voi antaa kello 19:ään mennessä. Varsinainen vaalipäivä on 26.5. Kuva Sauli Kaipainen

”Äidit vain, nuo toivossa väkevät / Jumalan näkevät. / Heille on annettu voima ja valta / kohota unessa pilvien alta / ja katsella korkeammalta.” Näin alkaa yksi äitienpäivärunojemme klassikoista, Lauri Viidan Alfhild .

Alfhild, rakkaudellinen unennäkijä ja pispalalainen työläisäiti, oli Lauri Viidalle kaikki kaikessa. Aila Meriluoto , Lauri Viidan toinen vaimo, on kertonut, ettei Lauri Viita mennyt äitinsä hautajaisiin, sillä ”Alfhild on mulle ihminen eikä ruumisarkku”.

Myös Viljo Kajava on kertonut työläisäidistään Lapsuus -sarjan eräässä runossa. Hänen äitinsä työskenteli kirjekuoritehtaassa ja sai sieltä iltapuhteiksi kotitöitä: ”ruskea, vahva paperi taittui kauniisti / hänen paksuissa, haavaisissa sormissaan, / vahva, karkea paperi kahisi niin unettavasti. – Mutta kun yöllä heräsin ja nousin juomaan, / istui äiti yhä työssä, sormissaan paperinöhtää ja liimaa. (Kolme tuntia nukkui hän keittiön lattialla. / – Herää helpommin, kun nukkuu kovalla, / sanoi hän hymyillen.)”

Äitienpäivä on liputuksen, onnittelujen, runovärssyjen ja kakkukahvien juhlaa. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että 9.5., Eurooppa-päivänä, liputuspäivä sekin, on vietetty jo parikymmentä vuotta sekä vapaaehtoisesti lapsettomien että vastoin tahtoaan lapsettomien päivää. Meillä ei ole samanlaista näkyvyyttä kuin äideillä.

Chileläinen Nobel-palkittu Gabriela Mistral eli elämänsä Andien rinteillä kaivaten lasta, jota ei koskaan saanut. Hän kirjoitti riipaisevan kauniin Tuutulaulun: ”Meri lakkaa ei tuhatta aaltoa / tuutimasta. / Minä kuuntelen merien rakkautta / ja tuuditan lasta. / Yön harhaava tuuli ei lakkaa viljaa / tuutimasta. / Minä kuuntelen tuulien rakkautta / ja tuuditan lasta. / Isä Jumala ei lakkaa maailmojaan / tuutimasta. / Hänen kätensä tunnen pimeässä / ja tuuditan lasta.”

Minulle on tehty viisi koeputkihedelmöitystä, jotka kaikki epäonnistuivat, vaikka kerran lääkäri ehti jo povata kaksosraskautta. Oli raskasta latautua aina uuteen yritykseen. Hedelmöitysklinikan työryhmä tuli tutuksi, mutta opettelin pistämään itse hormonipiikin. Alkionsiirron aikana ex-mieheni piti minua kädestä ja silitti hiuksiani. Lapsihaaveestani kirjoitin runon: ”Keväinen elonmerkki: / kohtu sykähtelee. / Suora katse / vatsan kohdalle. / Minun poikani, minun poikani, / sinä saat itkeä / ja kasvattaa pitkät hiukset.”

Luovuimme ex-mieheni kanssa yrityksistä, koska emme jaksaneet enää. Varammekaan eivät olisi riittäneet. Itkimme sylikkäin pettymystämme. Emme suunnitelleet adoptiota, sillä molemmilla oli rankka sairaushistoria: ex-mieheni oli käynyt lävitse kaksi sydänleikkausta, ja minulla oli vaikea endometrioosi sekä taustassani kahteen kertaan sairastettu anoreksia.

Entisen pääministerin Antti Rinteen höykytykset synnytystalkoisiin eivät silti satuttaneet minua enää, sillä aikoinani olin kuullut kuittailuja itsekkyydestä, epänaisellisuudesta ja mahosta lehmästä. Myös sääliin kiedotun vahingonilon oppi tunnistamaan nopeasti.

Olen kompensoinut osaani pitämällä yllä hyvät välit ystävieni lapsiin. Minulla on myös kolme kummilasta, ja tuen Lastenklinikoiden Kummeja. Olen aina tullut hyvin toimeen pikkuisten kanssa; olenhan lapsenmielinen itsekin.

Annetaan lippujen liehua tulevana viikonloppuna – niin äideille, vapaaehtoisesti lapsettomille kuin vastoin tahtoaankin lapsettomille!

Eija Komu

vastoin tahtoaan

lapseton