Ei se niin ol pojat

0

Merkillisen kevään jälkeen ollaan siirtymässä, vaikka ei sitäkään oikein meinaa uskoa, alkavaan kesään. Parisen kuukautta on mennyt, joillakin työn merkeissä, joillakin enemmänkin usvaisen odottelun siivittämänä.
Puhutaan hetki asiasta, joka kuohuttaa mieliä monella suunnalla: Kahvilat, jonkun mielestä kuppilat tai ravintolat, ne monelle niin tärkeät kohtaamispaikat.
Kahvilakulttuuri on syntynyt vuosien saatossa erittäin tärkeäksi. Vuosikymmenien ajan on istuttu pyöreissä pöydissä tietämässä, mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan.
Tutuksihan niissä pöydissä tulee tosi nopeasti, joten kaikesta on vaivatonta puhua. Varsinkin perjantaisin, rankan työviikon jälkeen, on hienoa päästä puhumaan kaikesta viikon aikana tapahtuneesta, sekä tietysti siitä mitä muille kuuluu. Sopuisasti tarinat ilmoille kuulutetaan. Kommentointi ja oman mielipiteen julkituominen kuuluu osana isoa kokonaisuutta.
Puheenvuoron jälkeen hänellä, joka vaahdot saa viiksistään nopeammin imaistua, on rehellinen oikeus kuuluttaa: Ei se pojat niin ol. Sen jälkeen alkaa se kuuluisa arviointi, miten se sitten oikein on.
Tarinoita ja keskusteluja, joita kahviloiden ja kuppiloiden suojissa on käyty, on varmasti miljoonia. Pyöreiden pöytien pölyttyminen onkin tänä keväänä tuonut ison loven monen elämään.
Somerollakin asuu monelta suunnalta Suomea tulleita ihmisiä, tässä asiassa ollaan silti pitkälti samanlaisia.
Kerran taas istuttiin pöydässä, jossa asiakkaina oli tuttua porukkaa. Kaksi vanhempaa kirvesmiestä, jotka olivat jo ruokatunnilla hakeneet maitopullolle kaverin eväskassiin, ja olivat tietysti varmistaneet iltapäiväkahvilla, että tavara oli aitoa, olivat sen verran väsyneitä, että myyntipuolelta kävi seuraavanlainen komento: Ville-pari lähtee nyt kotiin huilaamaan.
Vastaus kuului: Lähetää, lähetää, mut tiiät sie Annikki, mitä miul oikee ol mieles.
”Tiedetään”, tuli vastaus, ja: ”Ja molempien mopot jää sitten seinän viereen ulkopuolelle.”
”Selvähä tää, mut tillaa sie sit mittarauto molemmil.”
Kahviloiden ja ravintoloiden merkitystä ei saisi sekoittaa johonkin muuhun tai itse asiassa mihinkään.
Oikeastaan on hyvä, että näiden levähdyspaikkojen, jos tätä vertailua on oikeus käyttää, käsittely on jäänyt näinkin vähälle. Kaikenlaisia analyysejä, jotka ovat joidenkin mielestä jotenkin kuuluneet koronaan, on tehty tarpeeksi. Pieni kommentointi, joka on ilmoille saatettu tämän tärkeän kuppilakulttuurin osalta, on ehkä jäänyt varjoon pienen tuurinkin saattelemana. Siteeraankin vanhan tutun yrittäjän ja kaverin ilmaisua: ”Näyttää siltä, että asiassa on käynyt ilmiömäistä tuuria ministereille, etteivät tätä tärkeää asiaa ole enempää väännelleet. Osaa porukkaa on vedetty jo alta kölin siihen malliin, että se monesti sanottu viimeinen niitti on iskua vaille kiinni jo muutenkin.”
Luultavasti nuorehkot ministerimme eivät ole näihin kansan pöytiin juurikaan ehtineet tutustua. Kahvikupillisen ja korvapuustin nauttimisen aikana voisi avautua uusia näkökantoja ajan käyttöön nähden yllin kyllin.
Täällä missä elämme, on ikääntyminen ja vanheneminen jokaisella tiedossa.
On myös totta, että asiat ja askareet, joita päivän ohjelmaan kuuluu, muuttuvat vuosien saatossa. Kenelle lohkeaa se suurin osa murehtimisen annoksesta, se onkin jo toinen juttu. Pääasia on kuitenkin, ettei olla murheellisia. Ollikin lauloi pojasta, jonka toivoi olevan ”viisaampi kuin isäs milloinkaan ja oppivan ajattelemaan”. Uskon, että sillä tavalla vanhemmat juuri miettivät.
Kahvila tai kuppila on monelle henkisesti se tärkein paikka jossa kaikenlaista latautumista voi purkaa.
Kesä on kalenterin mukaan tulossa. Kesäkuussa päästään takaisin näihin niin tärkeisiin pöytiin keskustelemaan päivän polttavista kysymyksistä. On helpohkoa arvata, mikä on aiheena ensimmäisten tapaamisten aikana. Mutta se tärkein, se pöytä ja ne ihmiset, joiden kanssa voi vapaasti hölistä melkein mistä vaan, se on se. Ja se kuuluisa lause: ”Ei se niin ol pojat”, se pitää päästä taas kuulemaan.
Hyvää alkavaa kesää kaikille. Muistetaan liikuttaa myös leukoja.

Tuomo Lehtinen