Menossa mukana

0

Kun puolisen vuotta sitten täytin vuosia, olivat lähisukulaiset päättäneet päivittää minut. Olin kyllä jo aiemmin pannut merkille sen, kuinka ylimielisen vähättelevästi he olivat suhtautuneet minua vuosikausia uskollisesti palvelleeseen saippuarasian malliseen kännykkääni. Turhaan yritin puolustautua vetoamalla siihen, että se kyllä täytti tarkoituksensa. Sillä voi itse soittaa tai vastaanottaa puheluja tai viestitellä. Soittoäänenkin sai itse valita. Vaikka Säkkijärven polkan olisi voinut sellaiseksi ottaa.
Myöntää täytyy, että lähes ikäistenikin tuttavapiirissä oli jo muutamia vuosia sitten alkanut esiintyä enenevässä määrin luopioita, jotka olivat hylänneet saippuarasiansa ja hankkineet tilalle hienoja älylaitteita. Hyvin matalalla kynnyksellä ne sitten vetäistiin taskusta esiin ikään kuin valttikortteina. Milloin tarkistettiin jokin asia netistä, milloin esiteltiin puhelimella otettuja valokuvia. Syitä kyllä riitti. Huolettoman hallitun oloisesti vieritettiin tekstiä ja kuvia.
Samanaikaisesti huomaamattomasti sivusilmällä seurattiin reaktioitani. Sormi kävi kuin pankkineidillä seteleitä laskiessa. Minulle näytettiin esimerkinomaisesti, kuinka laite ymmärsi myös puhetta. Vaikutti hieman hoopolta, kun asianomainen ihan vakavana tehostetuin laajoin suuliikkein artikuloi elottomalle laitteelle.
Ylipäätään minulle selitettiin ja esiteltiin sitä, mihin kaikkeen tämä ihmelaite kykeni. Myönnän, että hieman ylimielisesti taisin ääneenkin tokaista, että kyllä sillä varmaan voi ajaa parrankin, mutta voiko sillä soittaa.
Nyt syntymäpäivän ja minulle lahjoitetun älypuhelimen myötä olin siis uuden äärellä. Jälkipolven avustuksella ja opastuksella tartuin aluksi hieman vastahakoisesti haasteeseen. Jo puhelimeen vastaaminen tuotti aluksi suuria vaikeuksia. Epätoivoisesti naputtelin ja koputtelin sormella ruutua ja hipelöin suuntaan jos toiseenkin ennen kuin onnistuin.
WhatsAppiin perustettiin jälkikasvun kanssa ryhmä yhteydenpitoa helpottamaan. Tekstin kirjoittaminen nipulla lehmän vetimiä muistuttavilla sormilla ei totisesti ollut helppoa. Eikä sitä yhtään helpottanut se, että aikanaan olin opetellut konekirjoituksen manuaalisella Remingtonilla ja kymmensormijärjestelmällä. Tällöin ei lyönnin voimasta tarvinnut tinkiä.
Nyt oikean käden etusormijärjestelmällä vaati äärimmäistä tarkkuutta osua aralla kosketuksella kerralla vain yhteen kirjasimeen ja vielä oikeaan. Sellaista hipelöintiä. Ärräpäiltä ei säästytty.
Erimielisyyksittä älylaitteen kanssa en ole selvinnyt. Nimittäin jotain kirjoittaessani se tuntuu koko ajan kyttäävän, tekee sopimattomia ehdotuksia, ja jopa ovelasti toisinaan vaihtaa jo kirjoittamani sanan mielestään parempaan. Joskus se tuntuu olevan suorastaan ylimielinen eikä raukkamaisesti osallistu minkäänlaiseen väittelyyn.
Yhtenä esimerkkinä mainittakoon viestini ikäihmisten liikuntaan liittyvässä ryhmässä. Kirjoituksessa mainitsin suorituksista. Täysin omavaltaisesti ja pirullisen ovelasti laite oli muuttanut suoritukseni supistuksiksi. Niin, että lukijalle aivan luonnollisesti saattoi ainakin aluksi nousta mielikuva kohta päätä tulossa olevan perheenlisäyksen ennakkomerkeistä. Tai vaihtoehtoisesti huoli kirjoittajan hyvinvoinnista.
Uuden älyvehkeen myötä sitten liityin myös Facebookiin. Ennakkoluuloja senkin suhteen myönnän minulla olleen. Kohtuullisen aktiivisesti olen kuitenkin vieraillut sivuilla ja laittanut sinne kuvia ja ajatuksenpätkiä.
Yhteenvetona puolen vuoden kokemuksella, huolimatta laitteen ajoittaisesta viisastelusta, en mielelläni enää siitä luopuisi. Ei minulla toisaalta ole tarvetta sitä koko ajan nypläillä. Kykenen ilman mainittavia vieroitusoireita tekemään sauvakävelylenkinkin. Myös kännykän kamera on osoittautunut yllättävän käyttökelpoiseksi ja videopuhelut ovat nousseet arvoon arvaamattomaan.
Ainakin jossain määrin on osoittautunut vääräksi sananparsi siitä, ettei vanha koira opi uusia temppuja.

Pekka Alitalo
päivitetty