Miksi auttaisin?

0

Eräs läheiseni sanoi minulle taannoin, että odotan muilta ihmisiltä liikaa. Hän tarkoitti, että kun odotukseni muita kohtaan ovat liian korkeat ja optimistiset, joudun pettymään kovin usein. Hän oli huomannut, kuinka monesti tulin surulliseksi tämmöisissä tilanteissa, ja yritti ohjeistaa minua olemaan odottamatta.
Keskustelu jäi mietityttämään. Oliko vika muiden käytöksessä vai omassani? Miksi autan?
Olen monesti ollut pisteessä, jossa olen pitänyt jotakin tiettyä käytösmallia tai reaktiota toiselta ihmiseltä melko selvänä minun tehtyä jotakin hänen vuokseen. Että nyt hän varmasti ilahtuu ja muistaa tämän myös vastavuoroisesti, tai kyllä hän varmasti osaa huomioida nyt myös minut. Lopputulemana olen jäänyt miettimään, kuinka yksipuolista toisten huomioiminen elämässä onkaan. Olen ollut surullinen.
Mutta olen myös etuoikeutettu. Minulla on elämässäni ihmisiä, jotka auttavat. Pyydettäessä ja pyytämättä. Kyllä minua huomioidaan, ja minulla on oikeus odottaa hyvää kohtelua ja käytöstä itseäni kohtaan. Saan olla surullinen ja pettynyt jos näin ei tapahdu.
Kiitollisuutta on monenlaista. Niin monenlaista kuin on ihmisiäkin. Jos toisen ihmisen kiitollisuus on omasta mielestä vääränlaista tai riittämätöntä, on ehkä aika tarkastella omia tarkoitusperiä tekemisissään.
On vaikeaa myöntää, että joskus tekee asioita saavuttaakseen itselleen sädekehän päänsä päälle. Näin me ihmiset kuitenkin toisinaan toimimme. Teemme asioita saadaksemme vastapalveluksia tai itsetuntoa kohottavan kiitollisuudentulvan.
Mutta jos tämä on jatkuva motiivi toimillemme, olemme harhatiellä. Pettymyksen tunne on tällöin itsestä johtuvaa, ei toisesta ihmisestä. Hyvän olon pitäisi tulla jo ennen yhtäkään kiitosta tai kiittämättömyyttä. Siitä ymmärryksestä, että on tekemässä jotakin, joka voi auttaa toista ihmistä tässä hetkessä tai tulevaisuudessa. Suurin palkka ja kiitos on tässä tiedossa.

Kira Kauppi
toimittaja ja kengitysseppä